*

Raskas taival.

Tallustelen, tuossa klo 12:n tienoissa, kotiini, meren rannalle, Engelaukean laitaan. Lienenkö monestikaan elämässäni astunut niin raskasta taivalta. Ellen silloin, kun helmikuun manifestin luettuani Järvenpään asemalla astelin kotiini Aholaan. Se oli ristintien alku sekin, ja kuitenkin, kuinka helppo siihen nähden, mikä nyt nähtävästi on tulossa. Se oli alkua tähän. Linja, minkä Bobrikoff viittoi, sen avaa nyt Lenin. Ne apurit, joita Bobrikoff koetti palkata, ne on nyt Lenin saanut. Maanjakajat, maitten jakajat tekevät riemulla työtä toivottua. Mitä olikaan senaikuisen isänmaallisen rintaman hajanaisuus nykyiseen nähden! Mikä monin verroin vaikeampi taistelu onkaan nyt tulossa! Minä en tule näkemään vapaata Suomea. Se oli lyhyt kuin joulukuun päivä.

Eräs nuori mies tulee vastaan. "No, mitä kuuluu?" — "Ei mitään." — Tulee toinen nuori mies vastaan, hän, sosialisti, yhteiskunnallisten parannusten haaveilija, niinkuin minäkin. — "No, mitä kuuluu?" Heitän hänen jälkeensä, en hänelle, mutta terveisinä hänen tovereilleen, kiukkuisen: — "Suomen senaatin ovilla seisoo suomalaisia ryssiä kiväärit olallaan!" — Hän menee ja minä menen. En tiedä, mitä hän ajattelee. Eroavatko tiemme?

On ihana talvinen päivä. Aurinko on vihdoinkin ilmautunut monikuukautisesta pilviharsostaan. Meri on jäässä silmän kantamattomiin. Jäällä Ursinin uimahuoneen ulkopuolella istuu ryhmä onkimiehiä teltoissaan. Ne ovat siellä aina sunnuntaisin ja silloin kuin sattuu lakko tai vallankumous. Ehkä tästä muutkin pian joutavat ongelle. Eihän porvarikirjailija saane pitkään aikaan mitään painetuksi.

Päätän toistaiseksi keskittää voimani seuraamaan tapahtumia, mikäli niitä voi seurata piiritetyssä linnassa, ja merkitä muistiin mietteitä ja mielialoja. Muusta työstä ei mahda tulla mitään.