*

Emmekö olleetkaan samaa kansaa — vielä?

Kulkeutui siis meillekin maailmansodan ukkospilvi, jonka ei luullut jaksavan päästä Euroopan mantereelta tänne merien ulkoriutoille. Se purkautui meidän omasta sähköstämme. Tuli sisäinen sota, veljessota, kauhein laji kaikista sotalajeista.

Kauheinta on, että yllätän itseni joskus olemasta tuntematta mitään veljen-tunnetta veljeä, kansalaisen tunnetta kansalaista kohtaan. Eikö veri siis olekaan vettä sakeampaa?

Tapaan välistä itseni tekemällä tekemästä, itseeni pakottamalla pakottamasta sitä tunnetta. Jos tapaisin kaatuneen ryssän lumihangella, säälisin ehkä häntä enemmän, vierasta, joka houkuteltiin, innostutettiin, palkattiin hänelle vieraaseen ja kuulumattomaan. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Kaatui suotta syyttä, palkkasoturi. Ei ainakaan surmannut veljeään. Mutta suomalainen lähti veritöihin tieten tahtoen, oman etunsa vuoksi, tappamaan veljeään, anastamaan naapurin maata. Hän tiesi tapaavansa veljensä ja siitä huolimatta hän lähti. Asiansa, etunsahan hänellä kyllä oli, enemmän tai vähemmän oikeutettu ja pyhä omasta mielestään, mutta ei se minusta vähimmässäkään määrässä vähennä hänen syytään, lievennä hänen syyllisyyttään.

Tai ehkä hän oikeastaan ei olekaan syypää veljensä vereen. Porvarihan ei ole hänen veljensä. Venäläinen toveri on. Punasosialistilla ei ole kansaa eikä heimoa. Hänellä on vain toveruus, asia- ja aatetoveruus. Sota ei ole kansalaissotaa hänen puoleltaan. Eikä sen siis tarvitse olla sitä minunkaan puoleltani.

Olen kauhistunut heimosotia karjalaisten ja hämäläisten välillä, feodaliaikain taisteluita, uskonsotia, joita samakansaiset ovat käyneet toisiaan vastaan. He katsoivat toisiaan toisilla silmillä kuin me. Onhan usein ollut yhtä suuria eturiitaisuuksia kuin nyt. Ne ovat yhteiset edut, jotka yhdistävät ja pitävät koossa kansan. Vasta sitten tulee taas suomenkansasta yksi ja yhtenäinen, kun köyhälistö huomaa, että sille sen omasta porvaristosta on suurempi hyöty ja apu aatteensa ja asiansa hyväksi kuin Venäjän veljistä. Se ei nähtävästi olisi sitä ymmärtänyt, ennenkuin se pakotettiin sitä ymmärtämään.

Vai olisiko niin, että tämä heidän taistelunsa, joskin epäonnistuva, olisi taistelua sen tulevaisuuden aatteen puolesta, että yhteisiä kansallisia etuja ei ole eikä siis kansallisuusrajoja tarvita? Onko kansallisuuksien maailma hajoamassa? Taistelemmeko me ehkä jonkun vanhan ja kuolemaan tuomitun puolesta, jonka köyhälistö käsittää vaistomaisesti jo nyt, mutta joka meille ennakkoluuloinemme on vieras? Mutta kuitenkin me taistelemme ja meidän pitää.

Jos kansallistunto todella oli niin pieni, että tällainen aate- ja aseveljeys vanhan viholliskansan kanssa oli mahdollinen, mutta jos elävä kansallistunto meille oli välttämätön elinehto Venäjään sulautumista vastaan, niin silloin oli hyvä, että tämä taistelu kansallistuntomme vahvistamiseksi tuli voitollisesti käydyksi. Hyvä silloinkin, vaikka joutuisimme tappiollekin. Jos tästä on seurauksena uusi venäläinen sortokausi, niin selvittää se silloin kaikille suomalaisille, että kansallisuusrajat täytyy olla selvät ja että itsenäinen Suomi ei voi pysyä olemassa muuten kuin näiden rajain sisässä.

Share on Twitter Share on Facebook