Mitalin toinen puoli.
Tahdon olla puolueeton, antaa heille sananvuoroa, valaista heidän sieluntilaansa. Heitä täytyy koettaa ymmärtää, tunkea heidän vaikuttimiinsa. Liitän tähän tämänpäiväisestä "Työmiehestä" kirjoituksen "Internationale". Se on sekin agitatsionikirjoitus, mutta ei tavallista lajia. Se on vilpitön purkaus, yksi monien samantapaisten joukosta.
Internationale.
"Työnorjat sorron yöstä nouskaa, maan ääriin kuuluu kutsumus. Nyt ryskyin murtuu pakkovalta, tää on viime ponnistus. Pohja vanhan järjestyksen horjuu. Orjajoukko taistohon! Alas lyökää koko vanha maailma ja valta teidän silloin on. Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää, niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään."
"Näin olemme laulaneet, ja laulamme edelleenkin. Muistan, kun vuotta kymmenisen taaksepäin tuota laulua opettelimme, kuinka olimme siihen innostuneet ja kuinka se meitä innostutti. Kuitenkaan en ole milloinkaan tuntenut sitä tenhoa, sitä elävöittävää vaikutusta, joka nyt on säteillyt läpi koko olemukseni näinä suurina vallankumouksen päivinä tuosta meille kaikille työläisille tutusta ja rakkaasta 'Internationalesta' lähteneeksi. Nyt olen sen tuntenut. Olen sairas, ruumiini on raihnainen, mutta kuitenkin tuon laulun tenho minut lumoaa. Sisimmässäni laulan tuota laulua, laulan aamulla ylösnoustessani, laulan päivällä kaduilla hiljaa hiipiessäni, laulan illalla maata mennessäni. Se antaa minulle voimaa, se antaa minulle elämää. —"
"Kun kuulin nuo kaikkivaltiaat sanat: 'Työväki on julistanut vallankumouksen!' Meilläkö? Suomessako? Onko se totta! Joko vihdoinkin. —? Astun kadulle. — Miestä, nuorta ja vanhaa, astuu järjestyneissä riveissä, ase olalla, käsi känsäinen lujasti puristettuna pyssyn peräsimeen. Otsa kirkas, silmä vakaa, ilme, eli oikeammin koko raatajan olemus puhuu, voitto tai kuolema, kaikessa tapauksessa vapautta. Vapautta joko elämässä tai kuolemassa. Ei, vaan elämässä, elämässä se on saatava, ja se saadaan — ja saadaan sittenkin; vaikka meidän askeleemme kulkisi kuolon rantaan, niin kuitenkin poikamme jo astuu vapauteen!"
"Tämä tietoisuus heitä elähdyttää, sen näkee. He ovat tietoisia, minkä vuoksi ovat lähteneet taisteluun. Ovat lähteneet taisteluun oikean asian puolesta. Luen heidän avoimista, rehellisistä katseistaan, että he tulevat taistelemaan niin kauan, kunnes 'nälkäinen on saanut leipää ja sorrettu oikeutta". Kuin vuorenjättiläinen liikkuu joukot eteenpäin, ja minä kuulen, "miten ryskyin murtuu pakkovalta'. En kaipaa muuta todistusta, sillä nyt näen, että
"Ei muuta johtajaa, ei luojaa kuin kansa kaikkivaltias. Se yhteisonnen säätää, suojaa, se on turva tarmokas. Eestä leivän, hengen, kunniamme, yössä sorron, turmion, kukin painakaamme palkeitamme, kun käymme työhön, taistohon!"
"Näen, että vihdoinkin päättyy tuo vuossatainen sorron yö, yö, joka on ollut niin kaamean pitkä, jonka kärsimykset ja kurjuudet ovat olleet niin monet ja niin suuret, että millään ei niitä mitata taida, niistä voi vain puhua nuo orjain haamut, — haamut yössä sorron. —"
"Vaivun mietteisiini, ajatukseni liitävät ajassa taaksepäin, vuosia monia, jopa ajastaikoja satoja. Sieltä astuu eteeni sankareita, noita työn uljaita sankareita. Tuolla näen joukon pienoisen painautuvan salon synkkää seinää vastaan. Jo kohouupi kirves, tuo rauhan tappara, kaatuupi ikihonka, toinen ja kolmas. Kannot ja kivet kohoovat, peltotilkku toisensa viereen valmistuu. Elämää luonnonpovesta aherretaan esiin. — Tuolla kolkko korvenlaita, kontioiden koti, hallojen tyyssija, vaan niiden asuinsijat suistetaan, raatajakansan kaikkensa uhratessa. Vielä näen kuitenkin näillä elämänuran avaajilla sunnuntairauhan, mutta vain hetkisen vielä. Sillä jopa alkaa asettua asumaan vierasta valtaa raatajakansan keskuuteen. Siellä ja täällä alkaa kohota aatelislinnoja, salonlapsen otsaan painetaan orjanmerkki, hän ei enää omista itseään, ei omaisiaan, hän on kaikkineen siirtynyt kartanon karskin herran omaisuudeksi, pääomaksi, jota kartanon vouti saa mielivaltaisesti vallita. — Koskiemme kuohut kahlitaan kultia luomaan, teollisuus alkaa astua esiin, kauppa kohoaa, pääoman omistajat alkavat valtaansa laajentaa. Omistusoikeuden sotatorvi alkaa soittamaan surman säveltään. Alkaa ankara lainsäädäntöjen aika astua esiin. Omistavat luokat alkavat laatimaan lakeja omistamattomien luokkien orjuuttamiseksi. Laki määrää velvollisuuksia, ja taas velvollisuuksia alemmille. Oikeuden puoli jää yksistään ylemmille. — Kauan tuota kaikkea saimme kestää, ennenkuin vihdoin aika avasi silmämme näkemään, että
"Lait pettää, hallitukset sortuu, verot köyhälistön verta juo, ja köyhän ihmisoikeuskin ompi tyhjä lause tuo, Pois jo kansat holhouksen alta! Veljeyden sääntö on: Kellä velvotusta, siltä valtaa ja oikeutta olkohon!"
"Keinottelu, tuo maailman herra, nousi valtaistuimelleen, alkoi järjestää uutta yhteiskuntaa, nimittäen sen porvarilliseksi yhteiskunnaksi. Tämän uuden yhteiskunnan korkeimmaksi tekijäksi määrättiin rahapääoma. Että raha sai rauhassa kylvää tuhoaan, pantiin sitä suojaamaan yhdeltä puolen mitä kauheimmat murhakoneet, joita ihmisnero saattoi luoda, ja toiselta puolen kirkko, kapitaalin kaikkiuden suojelijaksi asetettiin, sen lisäksi kirkon tehtäväksi määrättiin noiden laajojen orjajoukkojen paimentaminen. Uskollisena kuin koira on se tehtävissään toiminut, siitä vain luupaloja palkakseen saanut. Orjajoukko lisääntyy, karitsain luku kasvaa. Työn ääressä uurastetaan päivin ja öin, hikihelmet otsalta vuotaa. Orjaa ei kukaan sääli, ken ei kestä — kaatukoon, ken ei elä, kuolkoon, sama olkoon sääntö, jos se on vanhus, nainen tai lapsi. Varallisuus kasvaa, runsauden sarvi yli reunojensa vuotaa, vaan kaiken tuon hyvyyden harvainvalta hallitsee ja hyväkseen käyttää. Jos tuskan sieluasi ahdistaissa, nälän henkeäsi uhatessa, hetkeksi herpaannuit työsi ääressä ja miettimään käyt elämän nurjuutta ja sen sinulle tarjoamaa kurjuutta, silloin sinulle selitettiin: 'älä pysähdy, oi ihminen, tämä on jumalallinen järjestelmä, sen on kaikkivaltias päällesi pannut. Älä nouse esivaltaa vastaan, sillä esivaltaa ei ole muuta kuin jumalalta'. —
"Herään mietelmistäni ja samalla teen kysymyksen: kuka kurjat havautti, mikä voima, minut, sinut ja meidät kaikki täällä orjuuden yön helmassa valveille saatti? Silloin aika vastaa: minä olen sen tehnyt. Minä näin sinut, ja omaistesi sortuvan, näin kalleimpasi kaatuvan, ja miten te, maan parhaat, yhä suurempaan kurjuuden kuiluun syöksyitte. Nyt vihdoin järkesi siteistä päästä, orjankahleesi katko, ja sinä olet näkevä, miten
"On kurjan kurjat kunniassaan raharuhtinaat nuo röyhkeät. Ei koskaan tee ne itse työtä, vaan ne työtä ryöstävät. Varat kansanhankkimat on menneet kaikki konnain kukkaroon. Pois kansa velkansa jo vaatii; nyt ryöstösaalis tuotakoon!"
"Vaan sinä huomasitkin, että olet yksin voimaton kaikkea tuota kaatamaan, mitä vuossadat on ympärillesi esteitä rakentanut. Silloin sinä, kuolemaa pelkäämättä kohosit ylemmäksi kaikkea muuta ja huusit, huusit kaikille ilmansuunnille: 'Kaikkien maitten köyhälistö liittykää yhteen.' Se oli uuden maailman, se oli tuon uuden Internationalen maailman sotahuuto. Tuhannet sen heti tunsivat, miljoonat sen luokse kiirehtivät ja omakseen omistivat. Taisto on alkanut, taisto tulinen, ja tämä taisto se voiton meille saattaa. Siksi me laulamme:
"Työmiehet, kyntäjät ja kaikki, työkansa, joukko nälkäinen! Maa meidän on ja olla täytyy, vaan ei laiskain lurjusten. Nälkä meill' on aina vieraanamme, vaan kuin korpit haaskoiltaan me kerran kaikki karkotamme, niin päivä pääsee paistamaan. Tää on viimeinen taisto. Rintamaamme yhtykää, niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään."
Ne, jotka näin uskovat, näin näkevät, näin kirkuvat, ne ovat vaikeimmat voittaa ja rauhoittaa, sittenkuin kapina on voitettu. Heidän tähtensä täytyy tulevaisuus tässä maassa järjestää niin, että he saavat leipää ja saavat oikeutta, jos heillä sitä ei ole. Kaikilla heillä ei ole, ei läheskään.
Ja päättykööt tähän toivomukseen tämän päivän ja yön muistiinpanot.
Maanantaina 4 p:nä helmikuuta.
Ajan kuva.
Erään ylitirehtöörin rouva oli meillä. Nyt ei siinä perheessä ole kotona muita kuin kaksi tyttöä. Mies on piilossa, yksi poika on jossain valkoisten rintamalla, toinen poika tarttui kiinni Tampereella koettaessaan päästä rintaman taa. Pieni tyttö asuu toisessa paikassa, ollakseen poissa, kun punakaartilaiset yhä pitävät kotitarkastuksia, kysyvät tirehtööriä, soittavat ja vaativat viraston avaimia j.n.e. Kotona ovat vain vanhemmat tytöt. Perhe on siis täydellisesti hajaantunut ja milloin tahansa voi kuulua mitä tahansa. Semmoista on sadoissa perheissä tätä nykyä.