*

Olenko ollut "riistäjä"? Se kysymys minua yhä askarruttelee. Koetan lohduttaa itseäni sillä, että jos olenkin elänyt riistetyn työmiehen hiestä ja vaivasta, ehkä minun työni on voinut ja voi sen velan ainakin jossain määrin maksaa. Jos nykyinen ja tuleva työmies tarvitsee muutakin iloa kuin aineellista ja työpäivänsä päätyttyä avaa jonkun kirjani ja saa siitä herätystä ja virkistystä ja viihdytystä, elikä hän silloin myöntää, että saattoihan tuokin olla hyvä olemassa. Mahdollisesti hän ajattelee ja tuntee niinkin pitkälle, että paheksii, etten saanut jatkaakin ja että oli hänelle itselleen, hänen asialleen huono palvelus, että minut raastettiin pois pöytäni äärestä. Kenties hän olisi puolestaan valmis antamaan minun jatkaa elämääni samoissa aineellisissa oloissa kuin tähänkin saakka, niine ylellisyystottumuksineni, joita ilman en enää voisi tehdä työtäni: että saan syödä ja juoda hiukan parempaakin kuin hän itse, polttaa hienomman tupakan ja juoda kalliimman kahvin. Mutta jos hän, sanokaamme vain oman etunsa kannaltakin, suo minulle tämän oikeuden, niin on hänen suotava muillekin työporvareille, joita muuten suurin osa porvareita on. Ei voi koskaan syntyä niin sosialisoitua, niin tasa-arvoistettua yhteiskuntaa, ettei siinä olisi suotava näitä etuja sen henkisille työmiehille, sen taitureille. Mutta jos niiden sallitaan elää paremmin, niin missä on sitten raja, kuka sitten saa ja kuka ei? Tietysti täytyy parantaa puutteellisten asemaa, mutta ei se asema koskaan voi olla kaikille sama. Systeemi pysyy. Tämähän on päivänselvää, mutta nythän on päivänselväkin epäselvää.