*

Kun paino kerran poistetaan.

Tuntuu omituiselta, melkein oudolta, että tästä alkaa tulla loppu. Tähän rupesi jo vähitellen tottumaan, niinkuin epämukavaan asentoonkin tottuu. Täytyy suoristua hiljalleen, ettei selkä katkeaisi.

Tottua, niin, kun täytyi. Mutta helppoa se ei ole ollut. Kidutus on ollut enemmän sielullista kuin ruumiillista. Onhan täällä miten kuten aineellisesti eletty eikä tietääkseni kukaan ole kuollut nälkään. Mistä lienee saatukaan ruokaa, on sitä sentään ollut. Meillä on eletty silakasta ja potatista. Runsas silakan saanti se pelasti Helsingin nälkäkuolemasta. Vaan laihtuneet ovat kaikki, hyvin suureksi osaksi varmaan myös sielullisesta jännityksestä.

Vapaudenpuute — tuskin on ilkeämpää tunnetta, vaikeammin kärsittävää vaivaa vapaalla miehellä, kuin kulkea väkivallan kytkytnuora jalassaan. Milloin hyvänsä voidaan pidättää ja viedä jonnekin, jossa ei ole oikeutta, ainoastaan armo, jos sille päälle sattuvat. Tai pääset lahjuksilla. Onhan sodan aikana tottunut monenmoiseen turhaan rettelöimiseen ja hankaluuteen; on täytynyt kulkea pimeässä, pitää suurten sakkojen ja poliisin kiväärinkuulain pelossa ikkunat verhottuina, varsinkin näissä merenpuolisissa taloissa, jottei ainoakaan valonsäde pääsisi ulos tunkemaan. Mutta ei silloinkaan ollut sitä, mikä nyt, että miltei mieskohtainen vihamieheni määrää olemisestani ja elämisestäni ja kuolemastani, ehkä jonkun kostonhimoisen tai kateellisen ilmiannosta. Istua kylässä kello kourassa, hypätä kesken kaiken ylös kauhuissaan, että ehkä voi myöhästyä ohi määrätyn kellonlyönnin, juosta läähättäen viimeinen tonttiväli, tulla pidätetyksi, viedyksi poliisiasemalle, suletuksi sinne moneksi yöksi ja päiväksi likaisiin koppeihin — semmoista se on monella ollut. Se herättää kirvelevää kiukkua, vihaa, sydän tulee ladatuksi pahimmilla tunteillaan, ammoin menetetyiksi luulluilla vaistoilla — on ajan pitkään parhaalla tahdollaankin mahdoton välttyä demoralisoitumasta, kun sitä kestää viikko viikolta kuukausmääriä. Ei enää välitä, vaikka verta vuotaisi, vaikka jostain valkoisesta väijytyksestä pamahtaisi ja punainen kiväärimies kaatuisi, ehkä itsessään hyvinkin viaton ja hyväntahtoinen työmies, joka on pakotettu pitämään asetta. On suorastaan ihme, että sittenkään ei ainakaan minun tietääkseni ole sattunut ainoaakaan sellaista tapausta. Helsinkiläisellä vastavallankumouksellisella on rautaiset hermot, hirvittävä levollisuus toistaiseksi. Mutta kun veret kerran kuohahtavat, niin kai kuohahtavat yhtäkkiä ja yhtaikaa kaikkien näiden kuukausien paineesta.

Kerrotaan eräästä sairaalaan tuodusta nuoresta punakaartilaisesta, joka kuolemaisillaan ollessaan oli pyytänyt rukoilemaan puolestaan. Kysyttiin kummastellen kuinka hän semmoista pyytää. Hän voihki ja valitti tehneensä niin kauheita, niin kauheita tekoja…

Outo otus.

Eräs haavoittunut punakaartilainen on kertonut Karjan tienoilta seuraavan jutun. Heitä marssii kolmekymmentä miestä maantiellä, kun huomaavat edessään oudon otuksen. Sillä on päässä kypärä, jollaista täällä ei ole ennen nähty. Pukukin on sotilaan, mutta asetta sillä ei näytä olevan muuta kuin kainalossa kävelykeppi, vähän niinkuin ratsumiehen ruoska. Suupielessä on erikoisen pitkä sikari, vatsan päällä riippuu remmissä niinkuin valokuvauskone. Se kävelee, seisoskelee, töllistelee maantiellä. Ei ole niinä miehinäänkään, vaikka näkee meitin tulevan. Me päätellään, että kyll' maar se sittenkin on lahtari, mutta hullu lahtari mahtaa olla, kun ei väistä miehiä. Elukka pitää ottaa elävänä. Muodostetaan ketju ja ruvetaan kiertämään. Silloin se sormii kojettaan ja panee sen rätisemään ja ruiskauttaa, ja meittiä kaatuu 28, ennenkuin ehritään itte laukaista. — Outo olento oli saksalainen tiedustelija — mutta jutun todenperäisyyttä en takaa.

*

Porvarit pinnalla.

Näin tänään satamassa kauppatorin rannassa "NautiIuksen", joka sodan aikana on ollut venäläisten ja nyt punaisten hallussa. Se oli saapunut Makilosta Porkkalasta. Siinä oli joitain ryssiä, muutamia punakaartilaisia ja heidän tyttöjään. Aseita niillä oli, mutta näyttivät muuten hyvin noloilta ja turvattomilta. Joukko uteliaita seisoi heitä katsomassa, silmäkulmissa äänetön ilkunta.

Yleisöä liikkuu tavallista runsaammin kaduilla ja toreilla, kaikki porvareita, hyvätuulisia ja muhoilevia. Ihmiset tervehtivät toisiaan ikäänkuin onnitellen. Työväkeä ei näe. Porvarilliset ovat jo tosiasiallisesti ottaneet kaupungin haltuunsa.

*

"Työmies" aavistelee diktatuuria.

"Työmies" kuvittelee Suomen läheisempää tulevaisuutta seuraavanlaiseksi, enkä luule, että se näissä luuloissaan aivan pahasti erehtyykään.

Sikäli kuin lehti on kuullut, suunnittelevat porvarit, sen jälkeen kun saksalaiset ovat miehittäneet Helsingin, lujaa järjestysvaltaa, joka tulisi perustumaan diktatuuriin, diktaattorina valkokaartilaisarmeijan päällikkö kenraali Mannerheim. Diktatuuria tulisi kestämään useampia kuukausia, jona aikana toimitettaisiin maassa perusteellinen rauhoitus ja puhdistus yhteiskunnallisesti vaarallisista aineksista.

Kun tämä on saavutettu, kutsutaan ennen vallankumousta ollut eduskunta koolle sellaisena kuin miksi se on puhdistustyön jälkeen jäänyt. Tällainen eduskunta tulee laatimaan vankan pohjan yhteiskuntaa säilyttävälle terveelliselle tasapainolle, kuuluen tähän m.m. eduskunnan uudistaminen kaksikamariseksi, sekä yhdistymis-, kokoontumis-, lausunto- ja painovapauden ajanmukainen uusiminen.

Tämän ohjelman takana on, sikäli kuin "Työmies" luulee tietävänsä, miltei koko ruotsalainen johtava poliittinen aines ja melkoinen määrä suomalaista porvaristoa, osan kuitenkin katsellessa epäluulolla tällaisen uudistustyön tehokkuutta.

*

Irmari Rantamala yksin.

Nyt näyttää se myrkkypesä "Työmiehen" toimituskin tyhjenneen kyykäärmeistään. Varsinaiset toimittajat ovat ryömineet pois koloistaan, maan nähtävästi kuumetessa. Yksi sinne on jäänyt tai oikeastaan nyt vasta sinne ilmaantunut. Irmari Rantamala ilmoittaa istuvansa ja kirjoittavansa toimistossa yksin. Hän on siellä ensi kertaa elämässään. Kun kaikki muut ovat paenneet piiloihinsa, saapuu Rantamala sinne omastaan ja ottaa hyljätyn talon hoiviinsa. En voi kieltää, että siinä on jotain sovittavaa häneen nähden. Hän ei sano persoonallisesti tuntevansa eikä edes nähneensäkään ainoatakaan johtajaa. Ketään heistä hän ei ole tavannut, ei puhunut sanaakaan heidän kanssaan; kun he ovat poistuneet, kurjasti jättäneet kaikki tuuliajolle, istuu hän heidän pöytänsä ääreen ja ryhtyy puolustamaan heitä, puhumaan heidän puolestaan. Hän ottaa kantaakseen kaikki heidän syntinsä ja pyytää heille armoa ja anteeksiantoa. Hänellä näyttää samalla olevan aavistus siitä, kuinka hänen itsensä käy. Hän puhuu työväen asiasta, mutta samalla itsestäänkin. "Me astumme sankoin joukoin hautaan, käymme riemulauluin kuolemaa kohti". Hän sanoo luotettavalta punaisella nauhalla varustetulta työläiseltä kuulleensa, että on niitä, jotka opettavat: ensin tapetaan porvarit ja sitten omat johtajat. Hän varoittaa kuulemasta niitä ääniä. Samalla hän koettaa rohkaista kestämään viimeiseen saakka. Hänen kirjoituksensa otsikkona ja aiheena on: "Ei kuolema, vaan elämä." Ei kuolema, vaan kuolleista ylösnouseminen on työväen luokan edessä. Jokaisen on astuttava suojelemaan jokaisen työläistoverin jokaista hiuskarvaakin. Työväenluokka voi elää ja voittaa ainoastaan silloin, kun se kaatuu yhtenä miehenä, sillä ainoastaan siinä rautaisessa yhtenäisyyden tunteessa on sen luokan voima, elämä ja tulevaisuus. Hän kehoittaa edelleen kokoontumaan tätä ylösnousemusta ja uutta elämää varten työväen talon ympärille. "Maailmalla on teillä köyhyys, ainoastaan täällä omassa talossanne on teillä rikkaus ja ystävät. Siitä talosta ei pidä lähteä silloinkaan, kun se ehkä joskus on autio, sen ovet vihollisen lukolla lukitut. Silloinkin on teidän syvin elämänne elettävä täällä ja täältä on taas alettava uusi tie entisten ystävienne keralla."

Entisten? Siis niiden, jotka ovat vieneet työväen asian siihen, missä se nyt on. Jättäneet sen oman onnensa nojaan ja pelastaneet vain itsensä. Johtaneet kansalaissotaan kiihoittamalla luokkasotaan. Ei ole minusta Rantamala koskaan ollut kovinkaan hyvä valtiollisena kirjailijana, mutta on hän sittenkin liika hyvä puhumaan Mannerin, Tokoin ja Sirolan y.m. puolesta. Sillä hän nähtävästi sittenkin on pohjaltaan ollut rauhan mies. Tosin yhtenä päivänä yhtä, toisena toista, kuka hänet oikein ymmärtänee. Hänessä kuvastuu kaikki ne eri suunnat, jotka koko työväenliikkeessä tätä nykyä. Hän on milloin rauhan mies, milloin sodan, milloin on asiaa ajettava miekoin, milloin auroin. Nyt hän taas tuomitsee sotaa, mitä sitten tehnee huomenna. Hän uskottelee, ehkä uskookin, ja ehkä on hän osaksi oikeassakin kirjoittaessaan, että "tästä talosta on tämänkin kansalaissodan aikana lähetetty porvarien luo rauhan sana, vilpitön rauhan sana." Vielä yhden sellaisen sanan hän sanoo olevan sieltä tulossa. "Juuri tätä kirjoittaessani lennähti taas pöydälleni uusi rauhanlintunen."

Mikä lintu se lienee?

Lopuksi Rantamala tässä kirjoituksessa, joka vaikuttaa puheelta nykyisen työväenliikkeen haudalla, kehoittaa Suomen työväkeä "näinä raskaina päivinä rientämään kuulemaan sydämensä jaloimpia ääniä."

Hyväpä niinkin, hyvä, että katumus tulee, vaikka viimeiselläkin hetkellä. Mutta onko se vilpitöntä vaiko tekopyhää, miehen, joka ainakin näinä kapinaviikkoina on usuttanut, kironnut, rienannut, ilmiantanut raivoisammin ja tehoisammin kuin kukaan? Missään tapauksessa ei hän enää saa pysäytetyksi mäen alla pyörää, joka murskaa alleen työväen liikkeen ja sen tähän liikkeeseen panijat.'

*

Trotskin sähkösanoma.

Sanotaan olevan varmoja todistuksia siitä, että kapina alkoi venäläisten suoranaisesta kehoituksesta. Trotskilta saapui sähkösanoma: "Nyt on aika ryhtyä toimiin. Keskittäkää 15000 miestä Helsinkiin ja ottakaa valta käsiinne."

*

Saksalaiset yhä lähempänä.

Saksalaiset ovat nyt Masabyn ja Bobäckin välillä, toisten tietojen mukaan jo Grankullassa. Heitä on myöskin jo Mikkelspiltomissa Loviisan radalla, matkalla Lahteen.

*

Kauppalaiva palaa.

Tänään on nähty suurta kauppalaivaa hinattavan Groohaaran ulkopuolella. Siellä se sytytettiin palamaan. Vähitellen alkoivat liekit leimahdella yhä korkeammalle. Se palaa parhaallaan eikä näytä aikovan pian sammuakaan. Siinä sanotaan olevan monen miljoonan arvosta kauppatavaraa, kankaita y.m., jotka näin estetään joutumasta saksalaisten käsiin ja joita ei ehditty muulla tavoin realisoida. Laiva ja tavarat lienevät englantilaisten.

Keskiviikkona 10 p:nä huhtikuuta.

Rauhan "vaatimuksia".

Se rauhanlintunen, jonka Rantamala eilen kertoi lennähtäneen "Työmiehen" toimituksen pöydälle, oli eräs "ehdotus kansalaissodan rauhalliseksi lopettamiseksi", jonka ovat tehneet eräät sosialidemokraatit, jotka koko kansalaissodan ajan ovat olleet syrjässä aktiivisesta toiminnasta. Nämä henkilöt ovat: Arrt. Aalto, Eri. Aarnio, Julius Ailio, Väinö Hakkila, K. Heinonen, Lauri af Heurlin, Väinö Hupli, Rieti Itkonen, J. A. Kemiläinen, J. W. Keto, K. Lindroos, Paavo Raittinen, Matti Paasivuori, Toivo Salmio, Hannes Ryömä, A. Halme, K. V. Saxell, Oskari Suutala, Väinö Tanner, Väinö Vuolijoki ja Miina Sillanpää.

Ehdotus on melkolailla merkillinen historiallinen asiakirja, joskaan ei muussa suhteessa, niin siinä, millaisia ehdotuksia sos.-dem. puolueen tyynemmätkin ainekset vielä kaikkein kriitillisimmällä hetkelläkin katsovat voivansa esittää. Vaikka esitys onkin kuolleena syntynyt sikiö, en sitä sentään tahdo sivuuttaa. On erinomaisen kuvaavaa, että he tämän rikollisen kapinan loppuselvitykseen lähtiessään eivät katso olevan aihetta lähteä tutkimaan, kenen syytä on sodan syttyminen, koska sen selville saaminen on tällä hetkellä muka toisarvoinen asia. Tärkeintä on, että tämä sota mitä pikimmin rauhallisella tavalla saadaan loppumaan, jottei se iskisi parantumattomia haavoja kansaamme ja ehkäisisi sen tulevaa kehitystä. Lopettaminen on sitäkin kiireellisempää, koska jo parin viikon kuluttua täytyy maanviljelystöiden olla täydessä käynnissä, jos tässä maassa mielitään turvata edes jotakin elämisen mahdollisuutta ensi kulutuskauden varalle. Heille on siis tämä verinen kysymys etupäässä elintarvekysymys, puhtaasti materiellisen pulman ratkaisu. Siltä pohjalta lähdettäessä ei varmaankaan ketään ihmetytä, mitä sitten seuraa, minkä perusteiden mukaan, millä tavalla ja millä ehdoilla rauha heidän mielestään on solmittava. Soveliain riidan ratkaisija on heidän mielestään Suomen Eduskunta, maan laillisesti valitut kansanedustajat. Eduskunnalle pannaan siinä suhteessa eräitä ehtoja, jotka ovat "ehdottomasti taattavat, jos yhteiskunnallisen rauhan säilyttämistä ollenkaan ajatellaan." Ne ehdot selviävät seuraavasta.

Ennenkuin joukot kummallakaan puolella ovat taipuvaiset aseistaan luopumaan, on löydettävä oikeamielinen ratkaisu vaikeimmalle kaikista esiintyvistä kysymyksistä, nim. sille, missä määrin yhteiskunta ryhtyy käyttämään lakiin perustuvaa rankaisuoikeuttaan kansalaissodan aikana tapahtuneisiin rikoksiin nähden. Ehdottomana vaatimuksena on tällöin pidettävä, että kaikille taisteleville joukoille, jotka toiminnassaan ovat noudattaneet esikuntiensa määräyksiä sekä kansainvälisiä taistelutapoja, taataan etukäteen täydellinen rankaisemattomuus. Muiden rankaisemisesta tai rankaisematta jättämisestä päättäköön vasta valittava Eduskunta.

Rauhantarjoojain käsityksenä on, että edelläoleva on ainoa mahdollinen tie ristiriidan rauhalliseen ratkaisuun. Senvuoksi he rohkenevat ehdottaa seuraavaa menettelytapaa tämän tuloksen saavuttamiseksi:

Suomen Kansanvaltuuskunta ja Punaisen Kaartin Yleisesikunta yhdessä toiselta puolen sekä Suomen Senaatti ja Valkoisen kaartin Yleisesikunta yhdessä toiselta puolen sopivat sotatoimien lakkauttamisesta kaikilla kansalaissodan rintamilla huhtikuun — päivänä 10 päiväksi sillä tavoin, kuin edellä mainitut yleisesikunnat keskenään asiasta lähemmin sopivat.

Heti välirauhan tultua allekirjoitetuksi kutsuu vuonna 1917 valitun
Eduskunnan puhemies Eduskunnan koolle Turkuun.

Eduskunta käsittelee senjälkeen lopullisen rauhan ehtoja ja tulee sen päätökseksi ja molemmin puolin noudatettavaksi se, mistä sosialidemokraatisen eduskuntaryhmän enemmistö toiselta puolen ja eri porvarillisten ryhmien jäsenten enemmistö toiselta puolen yhteisesti sopivat.

Eduskunnan tekemän lopullista rauhantekoa koskevan päätöksen tulee sisältää m.m. vakuutus siitä, että: 1. Yhdistymis-, kokoontumis- ja painovapauden säilyttäminen taataan; 2, Tähänastisten ja niiden mukana myöskin vuoden 1917 Eduskunnan päättämien yhteiskunnallisten lainsäädännöllisten saavutusten säilyttäminen taataan; 3. Kaikille taisteleville joukoille, jotka ovat toiminnassaan noudattaneet esikuntiensa määräyksiä, ja kansainvälisiä taistelutapoja, taataan täydellinen rankaisemattomuus. Sen lisäksi tulee Eduskunnan laatia ja hyväksyä ohjelma m.m. seuraavien kysymysten ratkaisua varten: 1. Suunnitelma Suomen uudeksi tasavaltaiseksi valtiosäännöksi kansanvaltaisella pohjalla; 2. Suunnitelma torpparivapautusta tarkoittavan lainsäädännön perusteista; 3. Suunnitelma kansanvaltaisen järjestysvallan luomiseksi maalle sillä pohjalla, että se tulee olemaan hallituksen käytettävänä; 4. Puolustuslaitoksen aikaansaamista tarkoittavien ehdotusten hyväksymisestä tai hylkäämisestä on päätettävä; 5. Kansalaissodan yhteydessä tapahtuneiden rikosten anteeksiannon laajuudesta on päätettävä.

Jos lopullinen rauha edellämainituilla perusteilla saadaan solmituksi, lopetetaan heti kaikki sotatoimet, armeijat lasketaan hajalle ja sekä Kansanvaltuuskunta että Senaatti luopuvat tehtävistään.

Tämän jälkeen valitsee Eduskunta maalle uuden Väliaikaisen Hallituksen, jonka käytettäväksi luovutetaan riittävän luja järjestysvalta sekä tarpeellinen rajavartiosto samoin kuin oikeus väliaikaisesti säätää lakeja elintarvekysymysten ja valtiotalouden alalla.

Tämän tapahduttua määrää Eduskunta uudet vaalit ja julistaa itsensä hajaantuneeksi.

Tämä rauhanehdotus on tietysti kaikinpuolin mahdoton toteuttaa. Ei ainoastaan siihen nähden, että se on tehty liian myöhään, vaan toiseksi siitä syystä, että punaisen armeijan johto, jolla kansanvaltuuskunnan paettua on kaikki määräämisvalta omalla puolellaan, ei siihen suostuisi, ja jos suostuisi, ei se saisi eikä voisi saada hajallisia, ominpäin toimivia joukkoja minkäänlaiseen sopimuksen tekoon. Sissisota, murhat, ryöstöt jatkuisivat. Ja ennen kaikkea siksi, että eduskunnan porvarillinen osa ei ikinä suostuisi minkäänlaisiin neuvotteluihin Mannerin, Tokoin ja Sirolan y.m. kanssa ja tunnustamaan heitä sen jälkeen, miten he ovat täällä venäläisten turvin ja avulla ja aseilla menetelleet, yhdenvertaisiksi säännöllistä sotaa käyviksi puoliksi, joille olisi annettava amnestia kaikista heidän rikoksistaan ja vapautettava kaikesta vastuusta.

Täällä on joskus suunniteltu sos.-dem. puolueen tulevaisuuden mahdollisuuksia tässä maassa jollain uudella pohjalla ja uusien miesten johdolla. Eivät ainakaan nämä kapinasta syrjässä pysyneet kykene puoluettaan uudesta luomaan. Ehdotuksellaan, jossa ei ole paheksumisen sanaa tapahtuneiden hirmujen johdosta, he ovat repineet kaikki sillanrakentamismahdollisuudet porvarillisen yhteiskunnan ja oman ryhmänsä välillä.

Ainoa, joka heidän olisi pitänyt tehdä, olisi ollut kääntyä punakaartin puoleen, osoittaa sille, kuinka johtajat ovat sen pettäneet ja hyljänneet ja vaatia heidän luovuttamistaan ja rankaisemistaan omien päiden päästimiksi ja sitten jatkuvan verenvuodon lopettamiseksi valkoisen lipun nostamista ja armon anomista ilman mitään muita ehtoja kuin mitä voittajan jalomielisyys ja inhimillisyys voivat tarjota. Ei kai siitäkään nyt enää olisi ollut mitään käytännöllistä tulosta, mutta olisivatpa ainakin pesseet kätensä ja sanoutuneet julkisuudessa irti, nyt kun sen vihdoinkin voivat tehdä.

Siinä muodossa kuin "rauhan vaatimus" — sillä siksi he sen nimittävät — nyt on tehty, on se sekä avuton että hävytön.

*

"Kyyhkynen" sekin.

Tapasin tänään kadulla "Helsingin Sanomain" toimitussihteerin, joka pyysi minulta kirjoitusta lehtensä ensi sunnuntain n:oon. Oltaisiinko siis jo niin pitkällä, että sanomalehdet taas voisivat ruveta ilmestymään!

Torstaina 11 p:nä huhtikuuta.

Viimeinenkö päivä?

Tämä päivä voi olla vallankumouksen viimeinen. Saksalaiset ovat jo aivan muurien ulkopuolella, missä asti, sitä ei vielä tiedetä — tai en ainakaan minä ja ne, joita tapaan.

*

Raamatunkäännöskomitea.

Olen viime päivinä istunut ja kääntänyt raamattua. Komiteamme täytyi kapinan puhjetessa palata takaisin sen senaatintalon huoneen suljetulta ovelta, jossa työskentelimme. Komitea ei kuitenkaan lopettanut työtään, kaksi sen jäsentä työskenteli koko kapinan ajan. Sitten kokoonnuttiin kaikki lopputarkastukseen. Luulen, että olemme ainoa valtion komitea, joka on työskennellyt tänäkin aikana. Se on vähän niinkuin vertauskuvallista. On se meidän työmme ollut sitä vähän muutenkin. Meillä on ollut istuntohuoneemme enimmäkseen Säätytalolla kaikkina näinä uuden eduskunnan monivaiheisina vuosina. Eduskunta kokoontuu, salit ja käytävät täyttyvät, siellä touhutaan ja tupakoidaan. Sosialistit oukailivat ja osoittelivat meitä, pitivät kai meitä jonkinlaisina iänikuisen vanhan ajan huuhkaimina, jotka kyllä ajetaan ulos tornistaan, jahka vain päästään tuulettamaan. Kerran jo saivatkin meidät siirretyksi alikertaan välikerrasta, jossa meillä oli huoneemme heidän ryhmäkokoussalinsa, entisen porvarissäädyn istuntohuoneen viereisessä sivuhuoneessa. Oltiin liian lähellä, olisi voitu kuulla, mitä oven takana toverit puhuivat. Sivistysvaliokunta toisen oven takana ei meitä vieronut. Sosialistit ottivat meidän huoneemme puoluekansliakseen. Mutta kun valtiopäivät olivat lopussa, kömmimme takaisin. Oli taas hiljaista ja työrauhaista, ei kukaan tullut kurkistelemaan papereihimme. Valtiopäivät monta kertaa hajaantuivat tai hajoitettiin, me vain pysyimme. Joku teki vitsin: "Idén är evig, skuggorna vika".

Mutta lopulta tuli lähtö koko Säätytalolta, ei auttanut. Tilanpuute muka. Valiokunnat tarvitsivat tilaa, valiokunnat, jotka eivät saaneet mitään aikaan. Meidät työnnettiin senaatin ahtaaseen kirjastoon, sieltä sitten kahteen kamariin, joissa oli välkeä olla ja jonne saimme saijut kirkollisasiain toimituskunnasta. Punakapinalliset ottivat tammikuussa senkin haltuunsa. Nyt on työskennelty komitean jäsenen professori Arthur Hjeltin luona. Vilpoisaa, leppoisata työtä niinkuin Lutherilla Waitburgissa. Ei ole tarvittu pirua vielä mustepulloilla heittää. Nähtävästi on hänellä ollut tärkeämpää toimittamista, kiljuvana kulkiessaan. Mutta kovin meitä punakaartilaisvahdit Merilinnan kulmassa kerran epäillen katselivat. Oli kulmain alla ilme, kuin olisivat aikoneet viedä jonnekin sanan. Vaan ei ole äijää vielä näkynyt. Mutta jotain harmia se varmaankin on tehnyt. Ei pidä hihkaista, ennenkuin on päässyt ojan yli. Ei tiedä vielä, missä siivossa lienee meidän siisti huoneemme senaatintalossa, arkistomme ja kirjat, jotka sinne jäivät.

*

Lentokone levitteli tänään näin kuuluvaa julistusta, jota miliisin estelyistä ja ahdisteluista huolimatta on saatu käsiin joitakuita kappaleita:

'Saksalaiset joukot ovat astuneet Suomen mantereelle vapauttaakseen tämän maan ja saattaakseen jälleen voimaan järjestyksen. Laiton, punainen valta on pian luhistuva. Punaiset joukot ovat Karjan asemalla ja kaikkialla, missä ovat yhtyneet taisteluun, lyödyt perinpohjin. — Ne, jotka laskevat aseensa ilman vastarintaa ja antautuvat, saavat pitää henkensä. Mutta se, joka kostonhimossaan punaisen puolueen tappion johdosta uskaltaa nostaa kätensä lainkuuliaisten kansalaisten henkeä vastaan tai tehdä pahaa saksalaisille joukoille, saa tuntea sotalakien koko ankaruuden.

Saksalaisten joukkojen ylipäällikkö.'

*

Punaisten esikunta on paennut.

Omat olivat koettaneet sitä estää asemalla, mutta käsipommeja heittämällä olivat päässeet. Riihimäellä oli heidät vangittu ja tuotu takaisin. Näin on kertonut eräs punaisten johtomiehen vaimo Keravalta.

*

Aika olikin jo lähteä.

Saksalaiset olivat jo eilen olleet Albergassa ja Kilossa. Vapauttajain kanssa on jo oltu puhelinyhteydessäkin. Saksalainen upseeri on sieltä jostain soittanut tänne eräälle professorille ja kysynyt, saako hän olla yötä hänen huvilassaan. "Kernaasti, tervetuloa! Olisin mielelläni tarjonnut ruokaakin ja lasin reininviiniä, jolleivät punaiset olisi vieneet kaikkea mennessään. Saanko luvan kysyä, milloin tulette Helsinkiin?" — "Huomenna tai ylihuomenna".

Nyt kuuluukin jo kanuunain ammuntaa. Vaikka ilmeinen tosiasia siis on, että saksalaiset todella ovat jo näin lähellä, eivät työläispiirit eivätkä luultavasti monet porvarillisetkaan sitä vielä tiedä eivätkä tahdo uskoa. Pistäysin tänään eräässä liikkeessä, jonka hoitaja on sosialisti, vaikkei olekaan punainen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että saksalaiset ovat näin lähellä. Puhe saksalaisista on provokatsiota. Tiedustelin Töölöön raitiovaunun konduktööriltä, näkyikö sielläpäin saksalaisia. Hän sanoi, ettei näkynyt eikä tulekaan näkymään. Jos sieltä joitain on tulossa, ovat ne saksalaisiin univormuihin puettuja suomalaisia. Toisaalla kuulin, että puhe saksalaisten tulosta oli hälytystä, jolla porvarilliset saivat punaiset lähtemään kaupungista. Tätä käsitystä, jonka kohtaa kaikkialla, ilmeisesti levitetään siinä tarkoituksessa, että täällä vielä aseissa olevat punakaartilaiset saataisiin estetyksi laskemasta aseitansa. On nähtävästi aikomus ryhtyä viimeiseen vimmaiseen taisteluun sekä kaupungin ulkopuolella että sen sisässä. Helsinki on kaikesta päättäen valloitettava.

*

Kuuluu ammuntaa.

Nyt — klo on vähän yli 2:11 — kuuluu lännestä päin etäistä, kumeaa kanuunan ammuntaa.

*

Nyt — klo 6 — on se jo paljon lähempänä, mahdollisesti Pitäjänmäellä. Ammunta on niin järeää ja täsmällistä, että sen täytyy olla harjaantuneen tykkiväen tulta. Mutta yhä uskotaan, että vain punaisten tykistö Albergassa tai jossain siellä torjuu tulellaan jotain pientä joukkoa, jossa ei ole ainoatakaan saksalaista.

*

Pimeän tultua lakkasi ammunta.

*

Sota, oikea sota, on siis tullut minunkin kuuluvilleni. On sekin elämys olemassa. En saa sen tekemästä vaikutuksesta mitään irti. Lienee tällaisten voimakasten sensatsioiden laita sama kuin ruumiin läpi menneen kuulan, joka tuntuu vasta jonkun ajan kuluttua.

*

Salaperäinen alus.

Olin erään tuttavan luona Kauppatorin varrella. Hän kertoi jonkun salaperäisen aluksen tulleen viime yönä klo 12 satamaan Keisarinnan kiven kohdalle ja valaisseen sieltä Ruotsin konsulaatin ikkunoita. Hetken päästä tuli auto ja ajoi laivalle. Aamulla oli laiva kadonnut. Pimeässä ei voinut erottaa, millainen alus se oli, mutta kun siinä oli valonheittäjä, oli se mahdollisesti joku saksalainen tiedustelija.

*

Merkkitulia merellä.

Nyt yöllä välkkää merellä omituisia valoja, ikäänkuin sähkötettäisiin merkkitulilla. Ne kimmeltävät kuin tähdet pakkasessa pyryn edellä. Ne näkyvät Tallinnasta päin jotenkin Äransgrundin yli. Mahdollisesti siellä on saksalainen laivasto tulossa. Olisiko tuo salaperäinen viimeöinen alus ollut siihen kuuluvia?

*

Hymni Punakaartille.

Rantamalalla on tänään "Työmiehessä" hymni Punakaartille. Se on hymni sen haudalla ja sen ylösnousemiseksi.

"Punakaarti — se nimi ei kuulu unohtuvien nimien köyhään joukkoon. Nimi punakaarti ei ole niiden vaivaisten ja raajarikkoisten nimien seuralainen, jotka ilmestyvät ainoastaan hautaansa vaeltamista varten. Nimi punakaarti on Suomen työväen luokalle se suuri nimi, jonka luo työväen luokka tulevaisuudessa rientää joka kerta, kun se tarvitsee ottaa voimaa ja elämänuskoa muinaisuudestansa, nykyhetken voimakkaasta elämästänsä. Nimi punakaarti ei ole niitä tämän maailman kitukasveja, jonka voi panna halla tai joka surkastuu omaan heikkouteensa. Nimi punakaarti on historian nimiä, se on maailman ja kansojen suuria, elinvoimaisia nimiä. Se nimi on Suomen työväen luokan kalleimpia nimiä. Se nimi on se nimi, jonka Suomen työväen luokka on kastanut ei taikauskon saastuttamalla kastevedellä, vaan puhtaalla, parhaalla, vapaudenhaluisella verellänsä. Se rikas, elinvoimasta äveriäs nimi on Suomen työväen luokan suuri aarre, ja kun tulevaisuudessa tuntuvat tulevan elämän köyhät hetket, tarvitsee sen työväen luokan vain mennä sille aarteellensa ja se voi siitä täysin kourin ammentaa uutta rikkautta, uutta uskoa omaan itseensä, tulevaisuuteensa ja elämään. Se rikas ja karaistu nimi on luja ja pysyvä nimi. Se ei ruostu, ei sammaloidu eikä peity elämän kuonan alle."

Sen miehen vasen käsi ei näy koskaan tietävän, mitä oikea käsi tekee. Hänessä on yhteen nahkasäkkiin sullottuna kaikki se sekava sisältö, mikä koko meidän sosialidemokraatisessa työväessä. Yhtenä päivänä vallankumous, toisena parlamenttarismi, yhtäällä aseellinen, toisaalla aseeton taktiikka. Hänellä on samassa n:ossa, samalla sivulla, missä hän suosittaa punakaartia ja sen muistoa tulevan sosialidemokraatisen toiminnan ihanteeksi ja voimalähteeksi, toinen kirjoitus, jossa hän eräällä palstalla, mikä sattuu aivan edellisen alle, sanoo: "Työväen luokan asiaa ei lopullisesti ratkaista ruumiillisilla, vaan henkisillä voimilla. Käsivarren voima on siinä työssä liika tehoton, se on työläisluokan aina muistettava. Kun nyt siis vanhat polut levittyvät uusiksi teiksi, on Suomen työväen luokan lähdettävä kartuttamaan niitä henkisiä voimiansa entistä suuremmalla tarmolla."

Rantamala samalla kehoittaa kaartia laskemaan aseensa — "miehen kaikella levollisuudella, yhtä tyynesti ja päättävästi kuin oli niihin tarttunut". Mutta mikä tämä lopputarkoitus taas on, sen hän heti samalla ilmaisee: "Työläisen veri on säästettävä parempien aikojen varalle. Hän kertoo samassa, mitä kirjapainon vanha faktori juurikään oli hänelle lausunut: 'Nyt ei juoda hautajais- vaan ristiäiskahvia, sillä tuhasta täytyy luoda uutta'."

Se on, niinkuin sanottu, yhtä pyöreätä. Vaikka hän nyt onkin siellä "ypöyksin", niinkuin sanoo, keskittää hän kuitenkin itseensä kaiken pahan ja hyvän, mitä meidän työväenliikkeessä on ilmennyt. Siksi olen kai sen sielunilmiöitä tämän kapinan aikana seuratessani tullut palanneeksi häneen enemmän ja useammin kuin mitä hän itsessään ansaitsisi. Mikä lienee hänen loppunsa? Hän nähtävästi jää istumaan lehden toimistoon, Valppaan tuoliin, kunnes hänet sieltä noudetaan. Tuo vanha, köyhä, rääsyinen, hurmahenkinen erakkomunkki — kuinka paljon korkeammalla hän sentään on kuin "paavi" ja kaikki hänen Pietariin pakenevat punaiset kardinaalinsa!

*

Huomenna se ratkaistaan.

Muutamien tuntien mentyä koittaa aamu ja alkaa taistelu maan ja meren puolelta. Aurinko vaeltaa kaikessa rauhassa yöllistä rataansa horisontin alla, kurkottaa sen yli kaulansa, sitten kun hänen aikansa on tullut. Sitä odottaessa me tässä kaupungissa ja sen ympäristössä toiset valvomme, voimatta yrittääkään ummistaa silmiämme, toiset horroksissa tai puolihorroksissa loikoen, jotkut ehkä nukkuenkin niinkuin tavallisesti ainakin, antaen maailman hoitaa menojansa. Ajateltaneenko uhreja, joita varmaankin tulee olemaan, sillä ei kai tästä tule juhlaparaatia. Ketkä lienevät edeltä määrätyitä kuolemaan? Harva luultavasti asetakse siihen mielentilaan, että hänen nimensä ehkä on listalla. Suojeluskunnat tietysti valvovat täysissä aseissa ja tamineissaan, määrätyissä paikoissaan valmiina lähtemään, jos aletaan ryöstää ja murhata. Sanotaan naistenkin levittäneen aseita ja ampumatarpeita aivan punakaartilaisten nenän editse. Olen nähnyt vanhojen arvokkaiden herrojen kantavan hiukan oudonnäköisiä laukkuja ja salkkuja. On meidänkin talossa jotain ollut tekeillä.

Suurinta levottomuutta herättää realilyseolla vangittujen kirkkonummelaisten kohtalo. He ovat tavallaan panttivankeja ja heidän henkensä riippuu hiuskarvan varassa. Siellä on monen perheen ajatukset ja tunteet tänä yönä. Mitä tunnettaneenkin, laajimmalle levinnyt mieliala on varmaankin uteliaisuus saada nähdä, mitä tästä tulee ja miten. Tulevatko saksalaiset ensin mereltä vai maitse, missä nousevat maihin, kuinka monilukuisina? Moni neitonen jo varmaankin varustaa kukkia ja muita tervetuliaisia pelastajille. Emännät valmistavat voileipiä ja keräävät kokoon tupakkaa. Porvarien taholla tietysti kaikkeen jännitykseen ennen draaman alkamista sisältyy turvallinen tieto siitä, että mitkä sen vaiheet tullevatkin olemaan, se päättyy heille hyvin. Ehkä on niitä, jotka ovat juhlanäytäntötuulella. Meillä yleensä ollaan niin köykäisiä.

Miten lie punaisella taholla? Aavistettaneenko siellä jo, mitä totista on tulossa? Kai totisemmat ja ymmärtäväisemmät sen tekevät. Heidän osansa on tällä hetkellä vaikein. He ovat alunpitäen paheksuneet kapinaa ja pysyneet siitä erillään. Mutta asia, jota on ajettu, on sittenkin ollut heidän asiansa, ja he olisivat olleet iloiset, jos kaappaus olisi onnistunut ja heidän uutta Suomeaan olisi päästy luomaan tätä tietä. Ei-aktivistien eilinen rauhanehdotushan oli laadittu miltei voittajan henkeen. He eivät voi iloita epäonnistumisesta, vaan kärsivät siitä, kahdenkertaisesti, sekä alkamisesta että epäonnistumisesta. Heidän kalkkinsa on karvain tyhjentää. Heillä, vanhoilla ja vakavilla, on kestettävänä kaikki, niinkuin isällä ja äidillä, jotka eivät voineet pidättää nuorta väkeään hairahduksista, mutta kärsivät niiden seurauksista ehkä vielä enemmän kuin asianosaiset.

Mutta suurin osa sörnäisläisiä ei uskone eikä pelänne mitään, ennenkuin näkee. Aseita lie työväentalolla jaettu kuka vain on tahtonut ottaa, pikkupojillekin, naisillekin. Jos ei siellä uskotakaan voittoon, niin valmistautaan viimeiseen, vimmaiseen otteluun. Siellä muuttunee yhteistunne koston tunteeksi. Siellä on hirveätä sisua. Miksei se pysyisi loppuun asti!

Kaikki on valmiina huomisen näytelmän alkamiseen, suurimman historiallisen näytelmän, mitä Helsinki on nähnyt. Jos voisi kurkistaa esiripun taa, nähdä kaikki esittäjät, konemestarit, kulissimiehet, regissöörit, jotka odottavat gongongin kolmea lyöntiä. Jos voisi katsoa kaikkiin aivoihin, lukea kaikki ajatukset. Jossain Albergan takana viettävät sotilaat yötänsä leirikeittiöiden ääressä täysissä varusteissa, upseerit huviloissa sikaria polttaen. Punaiset vähän matkan päässä juoksuhaudoissa, tietämättä ehkä vielä, kuka on tulossa. Merellä tuolla laivat, jos niitä siellä on, suuret harmaat kolossit, hiljaa keinuen. Ei kuulu muuta ääntä kuin mitä laine lipattaa teräksiseen laitaan ja minkä synnyttää yövartian kävely kannella.

Ja sitten punaisten vangit realilyseolla ja lääninvankilassa, tietämättä muuta kuin mitä tämän päiväinen ammunta on heille kertonut, odottaen vapauttamistaan tai teloitustaan.

Jännitystä purkautumisen edellä, täällä ja samoin muuallakin. Millaista lienee ollutkaan Tampereella, jossa piiritys lie kestänyt viikkoja? Ja mitä on tulossa Viipurissa? Kaikki tämä on pientä siihen verraten, mitä on ollut ja on yhä maailmansodan rintamilla. Yhtämittainen jännitys vuosikausia. Se on ollut niin kaukana. Nyt vasta sitä alkaa hiukan ymmärtää. Ymmärtää ja ei anteeksi antaa, vaan tuomita, kirota ja inhota sotaa ja sen syntymistä ja jatkumista sallivaa ihmiskuntaa.

Perjantaina 12 p:nä huhtikuuta.

On, niinkuin ei mitään ratkaisevaa olisikaan tulossa. Esirippu ei nousekaan. Ei kuulu ammuntaa. Merellä on sakea sumu. Jos saksalainen laivasto on Helsingin edustalla, ei se pääse sieltä tulemaan.

*

Nainen aseissa.

Menen ulos. Ihmiset liikkuvat niinkuin ainakin. Näin heidän tuolla edessäni pysähtyvän ja katsovan taakseen ja jatkavan matkaansa nykäyttäen olkapäitään. Sieltä tuleekin joku oudohko olento, niinkuin pieni poikanen pitkässä päällystakissa, keskeltä vyötettynä, ja pään jatkona suippeneva esine. Hän astuu terhakasti vastaani. Se on nyt siis viimeinen muunnos punakaartilaisesta, ajattelen. Pyy pienenee maailman lopun edellä. Viimeinen muunnos se onkin, mutta ei poika, vaan nainen, tyllerö, paksu ja pyöreä, kivääri olalla, vyöllä patruunavyö, jalassa keltaiset nyörikengät, päässä villainen hiihtomyssy — sanalla sanoen nainen aseissa. Se marssii terhakasti ja itsetietoisesti, aivan silmiin pistävästi "aatteen puolesta"-ilme kasvoillaan, kuitenkin osaksi pakotettu ja pinnistetty, ikäänkuin uhmaten: Katsokaa vain, naurakaa vain, nähdään, kuka viimeksi nauraa! Nainen aseissa! Olen sen nähnyt! Nainen aseissa puolustamassa köyhälistön vallankumousta saksalaisen sotaväen hyökkäystä vastaan maan ja meren puolelta, vallankumouksen viimeinen mohikaani. Tahtoisin syleillä häntä kiitollisena siitä riemusta, minkä tämä ilveily minulle tuottaa. Nainen eduskunnassa, nainen tuomarina, nainen pappina, nainen pippinä — kaikki olkoon ja menköön, vaikka olen kallistumassa koko paljon Ellen Keyn kannalle — mutta nainen kivääri olalla? — jään ilolla vanhoilliseksi, jos uudenaikaisuus tästä alkaa. Minulle sanottiin: "Oletko varma, ettei valkoisten puolellakin ole naisia aseissa?" Vastasin: "Jos on, niin suhtaudun siihen samoin." — "Onko niin suurta eroa sillä, että nainen kantaa asetta, kun se kerran niitä valmistaa?" — "Eroa on, joskaan ei aivan suurta." — "Heidän olisi siis pitänyt kieltäytyä sorvaamasta shrapnelleja?" — "Jospa sen olisivat tehneetkin, olisi sota jo aikoja sitten ollut lopussa."

Raaka nauru remahti porttikäytävästä aseistetun naisen jälkeen: "Nyt ne ovat asestaneet h—nsakin! Phtyi!"

Kulkeuduin esplanadille. Siellä lainehti entisen ajan Helsingin yleisöä, entisen, joka nyt siis on nykyinen. Se äskeinen entinen on ollut ja mennyt. Keskikaupungilla ei näy aseistettuja naisia, mutta kyllä pikku poikia, joilla on itseänsä pidemmät pistimet ja jotka mahtavoivat varsinkin Kauppatorilla uhaten varsinkin niitä, jotka uskaltavat heihin katsoa. — "Mitä siinä naurat? Naurapas, niin tästä saat, lahtari!" — Eräältä oli vanha herra riistänyt kiväärin, paiskannut sen vääräksi katuun ja käskenyt pojan mennä kotiinsa niin pian kuin suinkin. Ja poika totteli ja meni — hakemaan apua, ja palasi kymmenen samankokoisen pojan kanssa. Mutta nyt oli vanha herra vuorostansa mennyt kotiinsa.

Naiset ja pikkupojat kiväärien kanssa — on parasta pysyä kotona vahingonlaukausten varalta.

Ilveilykö tästä tuleekin? Vai alkaako suuri draama vain näin?

*

Nyt se alkaa, kuuluu jo ammuntaa Töölöstä päin. Tapaan tuttavia, jotka vakuuttavat varmaksi, että eilen illalla on telefonoitu, että saksalaiset ovat Tilkan sairaalan tienoilla, siis jo tällä puolella Huopalahden.

Lähden kiertämään Kauppatorilta Kaivopuistoon. Meitä on joukko tuttavia tältä puolelta kaupungin. — "Huomaatteko, että raitiotieliike on pysähtynyt?" huomauttaa joku. —

Siis ovat saksalaiset jo Töölössä.

*

Kaduilla ammutaan.

Tulen kotiin, syön silakka-aamiaiseni ja heittäyn lepäämään. Minut herättää ankara kanunanammunta ja kuularuiskun rätinä. Raotan ikkunaa. Sitä kuuluu Töölöstä päin, mutta myös aivan lähellä ammutaan jossain Pietarinkadun toisessa päässä, Kaivopuiston puolella. Tässä ihan lähelläkin pamahtelee. Ihmisiä, enimmäkseen uteliaita tyttöjä, juoksee kun kananpoikia kadulle kurkkimaan ja yhtä pian taas takaisin, kun rätisee kovemmin. Helsinkiä valloitetaan, mutta kuka ja kuinka, siitä ei saa mitään selvyyttä. Luulen erottavani ammuntaa ja vasta-ammuntaa, eriäänisiä kiväärejä. On niinkuin kumahtaisi tummemmin ja heleämmin, kellareista ja ullakoilta. Menen ulos Engel aukealle ikkunani alle. Sinne kuuluu säännöllinen kanunanpauke Töölöstä päin. Siihen vastataan. Taas räjähtelee lähempänä. Vetäyn asuntooni. Portilla tapaan erään nuoren asianajajan, joka tulee samaan taloon. Hän on suojeluskunnassa, määrätty tässä talossa saamaan aseensa ja odottamaan uloslähtökäskyä. Meidänkin talomme on siis linnoitus. Näen kadulla liikkuvan työläisnaisen puvussa olevia, jotka tähystelevät ikkunoihin. Olisivatko ne vakoilijoita vai omia? Ikkunani edessä meren rannassa on Ursinin uimahuone, sen edessä suunnaton kivihiili kasa, halkopinoja ja lautakojuja ja lankkuaitoja. Siellä vilahtaa miehiä, ne tähystelevät ja piilottuvat. Ovatko ne valkoisia vai punaisia?

Kun ammunta yhä yltyy, vetäyn ikkunani luota peremmä, pois mahdollisesti harhaantuneen kuulan ulottuvista. Muu väki on asettunut pimeään käytävään, jossa sähkölampun valossa istuvat ja tekevät töitään. Niin on kai monessa kadunpuoleisessa huoneustossa tänä päivänä.

Kello on 3 i.p. En malta olla sisällä. Rapuissa seisoo alhaalla herrasmies urheilupuvussa. Hän ilmoittaa, että ovi on sisältä lukittu ja pyytää, etten menisi ulos.

Lakkaamatonta ammuntaa, välistä kovia räjäyksiä niinkuin käsigranaateista. Sitten hiljaista, niin että kuuluu seinäkellon käynti salin läpi ruokahuoneesta sänkyyni, jossa loikoilen. Se lyö 4, tyynesti ja säyseästi toimittaen tämän tehtävänsä, pikkutärkeästi ja velvollisuudentuntoisesti. Olihan miten oli, sitä ei saa laiminlyödä. Kello vie omaa aikaansa eteenpäin niinkuin kuularuiskut tuolla omaansa.

Sanotaan, että ihmisen entisyys jännittävinä, kriitillisinä hetkinä vaeltaa hänen editsensä. Jotain sentapaista tapahtui minulle. Välähteli esim. erityisesti kaikkein miellyttävimpiä muistoja lapsuuden ajoilta, kesäisiä onkimamuistoja, metsästysmatkoja, hiljaisia, tyyniä vesiä ja äänettömiä saloja, teiren kuherrusta ja käen kukuntaa. Se pappila siellä erämaassa ja isä heränneine ukkoineen ratkaisemassa heidän elämänsä ja aikansa suurimpia kysymyksiä. Ja mikä ääretön askel suomalaisuuden ensi Suomesta tähän punaiseen, joka nyt päättyy, minkä verran sitten päättynee? Paljon maailman taivalta kulkee yksikin ihmiselämä. Ja ettei voi kulkea muuhun kuin mihin kuletetaan, ettei voi eikä ymmärrä ohjata enemmän kuin on voinut ja on voitu!

Tiirat kirkuvat merellä.

Näyttää kuin usva siellä alkaisi haihtua. Lähimmät kalliot häämöittävät jo sen sisästä… Nyt näkyy jo Groohaaran majakkamaa, mutta majakkaa ei näy. Onko se räjäytetty?

Sitäkö tiesi yöllinen räjähdys? Ei, siellä se on, ja siellä on palaneen laivan runko, mutta vedenalaisista ei näy jälkeäkään.

*

Saksalainen laivasto tulee — yksi, kaksi, kolme, pitkä jono, peräkkäin täyttä karkua! Kello on 6.

*

Valkoiset.

Engel-aukeata marssii alas kolonna nuoria miehiä, sinivalkoiset nauhat käsivarressa, uudet kiväärit olalla, vaaleanvihreät uuden uutukaiset reput selässä, niinkuin jossain oopperassa. Sinivalkoiset nauhat! Ne miehet, joiden näin piiloutuvan rantaparakkien ja kivihiilikasan taa, ilmaantuvat sieltä. Niilläkin on kiväärit ja sinivalkoiset nauhat!

Meidän talosta pelmahtaa samankokoinen joukko nuoria miehiä, asettuvat riviin, hetken aikaa touhua, järjestäytymistä, ristiriitaisia määräyksiä, pistellään taskuihin pommeja, kuuluu komennuksia —"framåt marsch!" — ja sitten reippaassa tahdissa virheettömästi kuin preussilaiset lähtevät Armfeltintietä ylös kaupunkiin, niinkuin paraatiin. Kuinka toinen ryhti kuin punakaartin raskaissa, jykevissä riveissä! Kaksi kansanluokkaa, kaksi kansaa ja maailmaa ainakin tässä kohtauksessa.

Joka ovesta tulvahtaa väkeä ulos, hurraten ja liinoja liehuttaen, valkoisia liinoja.

Ei ole kulunut kymmentä minuuttia siitä, kuin oli, siihen, kuin on. Punainen valta on muuttunut valkoiseksi. Historian kulissien vaihdos niin äkillinen, että se tuntuu melkein epähistorialliselta.

*

Pian kai törmäävät yhteen.

Ovat jo törmänneet, kuuluu kiivasta ammuntaa Eiran puistikosta päin. Luultavasti punaiset siellä hyökkäsivät. Ei kai sentään, ne ovat piiloissaan ja ampuvat niistä, ullakoilta ja kellareista. Jokohan on monta kaatunut niistä, jotka lähtivät aukealle kadulle?

*

Laivasto lähenee.

Laivasto on kasvanut kasvamistaan ylös merestä. Tultuaan Groohaaran
sisäpuolelle laivat ulvovat ja heittelevät raketteja ilmaan.
Ilotulitellen tulevat, soitatellen saapuvat sotahan. Kuuluuko tuo
Sörnäisiin ja ullakoille ja kellareihin, joista punaiset ampuvat?

Saksalaiset asettuvat ankkuriin juuri samoille sijoille ulkopuolelle Viaporia, missä on ollut venäläisten ankkuripaikka. Pois sinä, minä sijaan!

*

Aurinko on laskenut, hämärtää. Laivain tulet loistavat, ne heittävät pitkiä valokimppuja merelle ja ympärilleen. Sieltä tulee toisia, tulista päättäen Valokieli nuolaisee silloin tällöin minunkin salini seinää.

*

Nähtävästi laivoista on jo laskettu väkeä maihin, koska kuulin kiihkeätä rätinää Eteläsatamasta päin. Sitä kuuluu vielä klo 9 aikaan. Tuntuu kuin koko patruunanauha menisi yhdessä henkäyksessä.

*

Saksalaiset olivat sanoneet tulevansa tänään jo kello 11. Sumun takia ne myöhästyivät muutamia tunteja. Ne olivat niin täsmällisiä kuin voivat. Oli se tyylikästä.

Luultavasti on koko kaupunki jo vallattu, koska nyt myöhällä ei kuulu mitään, ei hiiskahdusta.

*

Askelia kadulla. Valkoiset patrullit kulkevat ohi.

*

Nyt, kello 11, kuuluu vielä kuularuiskun ääntä. Jos enää ammutaan, niin ammutaan tietystikin siksi, että punaiset ovat jostain ampuneet. Järjetöntä ärsyttämistä.

Enkä minä koskaan ole tuntenut tämän kaiken järjettömyyttä, häpeää siinä määrin selvästi kuin nyt. Laitapas niin, että noiden panssarikolossien tuhansine miehineen täytyi lähteä merien takaa tänne mokomallekin asialle, niinkuin niillä ei siellä olisi ollut tekemistä omissaan. Kunpa saisin sen siihen, että tässä lopulta ja pääasiallisesti sittenkään ei ole kysymys meistä, ei meidän pelastamisesta omista punaisistamme, vaan ryssistä. Mutta liekö täällä enää ainoatakaan ryssää, ainakaan aseellista. Ja jos nämä omamme olisivat olleet edes pieni ryöväri- ja anarkistijoukko, mutta kun siihen sotkeutui koko suunnaton työläisluokka.

Olenhan iloinen, pitääkin olla, enkä kuitenkaan ole. Pääsen ainoastaan keinotekoiseen tyydytykseen. Sanon itselleni sanomasta päästyä, taon takomalla päähäni: nuo kauniit tulet tuossa noista laivoista, ne välkkävät meille vapautta. Mutta mitä vapautta? Olihan mitä olikaan, se on kuitenkin vapautta. Orjuutta se ei missään tapauksessa ole — ja jos olisikin, olisi se lännen orjuutta idän orjuuden asemesta.

Ei, minun täytyy riipaista rintani täyteen kiitollisuutta ja hurrata huomenna ritarille, joka vapautti kalpean immen lohikäärmeen kahleista.

Lauantaina 13 p:nä huhtikuuta.

Voittajain päivä.

"Kylmänä ja kirkkaana valkeni itsenäisen Suomen ensimmäinen vapauden aamu. Edellisen päivän sumu, joka silloin vielä ruuhotti vanhan ajan yllä kuin symboolisena vaippana, oli haihtunut" j.n.e. — näin voi joku tulevan ajan tusinaromaanin kirjoittaja kuvata tätä päivää, ja puhua ilmastollisestikin historiallista totta, sillä semmoinen oli sää tänään.

Menin ulos ja koetin pyrkiä keskikaupungille. En päässyt paria katukulmaa pidemmälle. Laivurin- ja Fredrikinkatujen risteyksessä kohtelias miliisi, kellanvalkea nauha käsivarressa, pyysi palaamaan, sillä kadut eivät ole varmat. Kaupunki on kyllä suurimmaksi osaksi valloitettu, mutta ei puhdistettu. On vielä kaikkialla punaisia "pesiä", taloja, joihin he ovat piiloutuneet ja joista viimeiset villikot yhä ampuvat. Silloin tällöin räsähtelikin keskikaupungilla päin. Se osa kaupunkia, joka on Tehtaankadun ja meren välillä, on puhdas.

Lähdin sinnepäin ja tulin Tehtaankadun koululle. Sen porttikäytävässä näin kaatuneen punakaartilaisen makaavan selällään, nenäliina kasvoilla ja toinen haavan päällä, joka oli ammuttu rintaan. Joku hienotunteinen ihminen oli tehnyt tämän palveluksen hänelle — vaiko vain ohikulkijoille. Se oli jäntterärakenteinen, keski-ikäinen mies, voimakkaat kourat ja juurevat jalat, hihnoihin käärityt. Kuka hän lie, hulikaaniko vai tavallinen työläinen, luultavasti perheellinen. Kuka hänet siitä korjaa, saavatko omaiset hänet haudata? Se oli ensimmäinen ammutun ihmisen ruumis, minkä olen iässäni nähnyt. Se riittikin minun osalleni. Oli vielä nähtävä verilätäkkö Tehtaankadun torin kulmassa.

Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmatalosta huutaa tuttu nais-ääni nimeäni ja viittaa minua tulemaan. Katuoven lasit ovat säpäleinä ja edusta täynnä siruja, joita talonmiehen vaimo lakaisee, siihen pakotettuna, punainen puhdistamaan punaisten jälkiä. Talossa oli suojeluskuntalaisten majapaikka, tuo vaimo antoi sen ilmi, punaiset yrittivät hyökätä sisään, mutta torjuttiin takaisin käytävässä. Niitä jälkiä nyt vaimo saa siivota, hän, kaikkien talon asukkaiden kauhu kapinan aikana. On vähän happamen näköinen, ei muuta. Rappukäytävässä niinikään ikkunat rikki. Myöhemmin kuulin kerrottavan, että talonmiehen tavarat oli nostettu kadulle. Nyt ei kursailla.

Tulen tuttavieni luo. Koko talo on ollut kuin yhteinen linnoitus. Valkoisten majaillessa siinä ovat he liikkuneet eri kerroksissa, joissa heille on tarjottu, missä ruokaa, missä kahvia. Minulle kuvataan jännitystä, jossa oli eletty odottaessa punaisten mahdollista hyökkäystä, joka sitten oli tehtykin ja torjuttu heittämällä käsipommi rappukäytävään. Kun tuli käsky lähteä, astuttiin kadulle. Kaikkialla naapuritaloissa odotettiin tätä hetkeä. Kun se tuli, lensivät kaikki ikkunat auki, huudettiin, hurrattiin ja liinat liehuivat, suojeluskuntalaisten marssiessa ohi ottaakseen kaupunginosan haltuunsa. Elettiin yhä vieläkin tämän vapautumisen tunteen ensimmäisen vaikutuksen alaisina. Kaikki kertoivat kilvan, ei malttanut toinen toiselleen antaa suunvuoroa. Minuakin muistettiin, niinkuin olisin ollut yksi pelastajista. Tytär kantaa kahvia, toinen tuo voileivän, herra tupakkaa.

Heillä on erityistä syytä tuntea vapautuksen ihanuus voimakkaammin kuin monella muulla. Siihen perheeseen ovat keskittyneet melkein kaikki kapinanaikaisen jännityksen eri aiheet ja syyt. Perheen isä, viraston päällikkö, ei ole voinut olla kotosalla koko kapinan aikana. Vangitsemista ja mahdollisesti henkensäkin menettämästä välttääkseen hänen on täytynyt piillä useammassa paikassa. Häntä on tuon tuostakin haettu, vähän väliä soitettu ja vaadittu viraston avaimia, etsitty taas uudelleen ja pantu koko talo nurin. Nyt hän on kotona, tehtyään matkansa toisesta päästä kaupunkia, kuulain vinkuessa ympärillä, odottaen porttikäytävissä pahinta kuularuiskuryöpyn taukoamista. Yksi pojista pääsi Keravan taistelun päivänä viimeisessä junassa Tampereelle, mutta ei sitä edemmä. Samalla meni sinne talon vanhimman tyttären mies, nuori maisteri ja kirjailija. Joskus on heiltä saapunut kirjeitä, mutta nyt ei, sittenkun Tampereen piiritys alkoi, moneen aikaan mitään tietoa, ovatko hengissä vai ei. Toinen pojista oli Vimpelin koulussa, tuli jouluksi kotiin, liittyi Kirkkonummen joukkoon, joutui vangiksi ja on istunut siitä lähtien Realilyseolla, omaistensa tietämättä, mikä päivä on oleva hänen ja hänen kohtalotoveriensa viimeinen. Ja siellä hän on vieläkin ja tämä päivä on kaikista kriitillisin. Talon nuorin, pieni tyttö, täytyi alinomaa uudistuvien kotitarkastusten tieltä lähettää toiseen paikkaan kaupunkia. Kapinan aikana ei ollut täällä kotona muita kuin äiti ja kaksi tytärtä. He iloitsevat nyt isänmaan pelastumisesta niin, että tuskin huomaa, mikä epätietoisuus rakkaimpien kohtalosta vielä vaakkuu uhkaavana yllä.

Sankarimieltä meillä on. Joka mies näyttää nyt olevan peloton ja nuhteeton. Henki ei ole ihmisille minkään arvoinen sen itsensä vuoksi. Valkonauhaiset liikkuvat vaarallisilla kaduilta niinkuin konsaan rauhan aikana. Ja heitä vaanii kuolema kuitenkin joka askeleella ullakoilta ja kellareista, joissa punaisia sala-ampujia yhä piilee valiten tietenkin maalikseen ja saaliikseen etupäässä niitä, joilla on ase ja asemiehen merkki.

Kuljin Eira-sairaalan ohi. Kadulla kerrottiin siellä aitorunebergilainen runon aihe. Sairaalaan tuotiin poikanen, jonka solisluu oli ammuttu rikki. Kivuistaan huolimatta oli pikku sankari reipas ja rohkea. Sidottuaan hänet sanoi lääkäri ohimennen sairaanhoitajalle: "Se on vähän kalpea". — "En minä ole kalpea", väitti poika vastaan. Tohtori määräsi annettavaksi hänelle unipulverin. Aikuisten annos on koko pulveri, lasten puoli. — "Kuinka vanha sinä olet?" kysyi tohtori. — "Viisitoista vuotta", — "Sitten sinulle riittää puoli pulveria". — "Minä täytän kohta kuusitoista", sanoi poika.

Menin Pietarinkadun 5:een, jossa erään tuttavan luona, jolla ei ollut talossaan muuta väkeä kuin talon oma, oli ollut "tietotoimisto" koko kapinan ajan. Sinne kokoontui meitä silloin eri haaroilta kantaen jokainen kortensa tietosaaliskasaan. Tämä talo oli eilisen päivän kuluessa ollut ankaramman ammunnan alaisena kuin mikään muu ainakaan tässä kaupunginosassa. Sielläkin oli ollut suojeluskuntalaisten linnaleiri samoin kuin Kapteeninkadun talossa. Taloa on pommitettu panssariautostakin, joka talosta heitetyn pommin jälkeen oli vioittuneena poistunut. Eri kerroksissa olivat ikkunat säpäleinä. Seinissä ja katoissa oli reikiä ja repeämiä kiväärin kuulien jäleltä. Ei tätäkään taloa oltu voitu valloittaa, kaikki oli ollut mieletöntä ja tarkoituksetonta huitomista niinkuin kaikkialla. Punaisten sotatoimissa ei näytä olevan mitään johtoa, ja kuinkas olisikaan, kun johtajat ja esikunnat ovat tiessään. Ne olivat tosiasiallisesti luovuttaneet kaupungin jo ennen saksalaisten tuloa. Jälelle on jäänyt pienempi joukko, jolla ei ole päätä, ainoastaan päähänpistoja. Joku ilmiantaa, että siinä ja siinä talossa on valkoisia. Hyökätään sinne, ja kun ei päästä sisään, aletaan umpimähkään ampua seiniä ja ikkunoita. Lasit särkyy, siinä kaikki. Peloitetaan lapset ja saadaan joku vanha rouva pyörtymään, aiheutetaan jollekin vanhalle herralle sydänkohtaus. Ärsytetään mieliala äärimmilleen ja luodaan kiukku, joka luultavasti vaatii lukuisat sovitusuhrit vangitsemisissa ja mahdollisesti kuolemantuomioissa syyttömillekin. Jokainen tämmöinen teko vaikeuttaa loppuselvityksen inhimillisyyttä ja kylmäverisyyttä. Tehdään mahdottomaksi niiden työ, jotka vieläkin uskaltavat ajatella amnestiaa jossakin muodossa.

Tuossa talossa oli sukulaisia ja joukko vanhoja tuttuja aina lapsuuteni ajoilta, Savon entisiltä rauhaisilta rannoilta. Oli omituista tavata heitä näissä oloissa ja tässä ympäristössä tarkastelemassa huoneitaan, keräämässä kiväärinkuulia sänkyjen ja pöytien alta, koettamassa saada ikkunoita väliaikaiseen kuntoon. Eivät ne erittäin kiukutelleet, enintään päivittelivät, että pitipä vielä tämäkin nähdä.

Mitä vaikutuksia lapset ja nuori polvi vienevät elämänsä taipaleelle näistä? Luultavasti kasvaa tästä koko lailla toisenlainen sukupolvi. Joka on katsonut kuolemaa silmiin, ollut mukana kaikkea nykyistä kokemassa, kuullut ammuntaa, nähnyt ruumiita ja verta, hän tullee rakentamaan tulevaisuutensa toiselle aate- ja tunnepohjalle kuin meikäläiset. Kai se karistaa pois hentomielisyyttä ja turhaa tunteellisuutta. Kansan niin sanoakseni lyyrillisyys- ja passiivisuuskausi on mennyt ja sijaan tulee draamallisuus ja aktiivisuus, kannel ja seppele katoo vaakunasta ja sijaan tulee sotatorvi ja miekka tai muu sellainen symbola. Ja niitä uusia kai tarvitaan tunnustähdiksi, sillä tuskin tämä on muuta kuin alkua Suomen sotaiseen nousuun.

On ollut ihmeellistä nähdä näinä päivinä, eilen ja tänään, kuinka sielullisesti valmiita yhtäkkiä ollaan niin suunnattoman suureen asiaan kuin henkensä uhraamiseen. Pelottomuus on nähtävästi myöskin suomalainen avu. Mistä ovat nuo monet miehet, ylioppilaat, kakkulasilmämaisterit, konttoristit, puotilaiset, virkamiehet, kynämiehet yhtäkkiä saaneet nuo hermonsa, jotka sallivat heidän katsoa kuolemaa silmiin miltei ripseä räpäyttämättä niinkuin vanhat, siihen harjoitetut sotilaat? Jotka eivät ole saaneet siihen mitään kouluutusta, tuskin tätä ennen nähneetkään kivääriä muualla kuin ryssän sotamiehen olalla, vielä vähemmän sitä kantaneet ja käyttäneet. Ja nyt he kivääri ojona marssivat katua, kiertävät katukulmia näkymättömän vihollisen maalitauluna, osaavat ampua, heittää pommeja, laukaisevat kanssaihmisen jälkeen kuin ketun tai jäniksen perään ja hymähtäen vain kuperkeikalle ja tähdäten samalla toista otusta! En ihaile sitä siksi, että ihailisin sotaa, jota semmoisena inhoan, ihailen ja ihmettelen sitä vain psykoloogisena ilmiönä. On yhtäkkiä ilmennyt piilevää, tähän saakka tuskin aavistettua voimaa, joka rauhan tullen ja toisiin tehtäviin sijoittuneena saanee aikaan tuloksia, jotka meitä itseämmekin ehkä ihmetyttävät. Tämä sielullinen karaisu on näinä kuukausina tehnyt mellosta raudastamme terästä. Onko katajapensaikosta tullut piikkilanka-aita? Eikö se enää taivu eikä myöskään taitu? Siinä suhteessa on punakapinalla ollut oma tehtävänsä, loppujen loppu, josta pitänee kiittää ryssääkin.

Mutta minnekä minä nyt jouduinkaan? Kaatuivatko jotkut teoriani? Ehkä osaksi, mutta ainoastaan sikäli, kuin ne ovat kaadettavissa. Pyydän saada sittenkin viitata "Rauhan erakkoon".

*

Ei annettu aikaa enempään aatteiluun, ei ehdi panna lyhimmittäkään
muistiin kaikkea, mitä painon alta päässyt ajatus pyrkisi panettamaan.
Kuuluu taas ammuntaa, järeätä tykkitulta niinkuin satamista tai jostain
Katajanokalta päin.

Soitan sinne vanhalle tädilleni, joka asuu Katajanokalla ja voi ikkunastaan nähdä, mitä Eteläsatamassa tapahtuu. Hän kertoo saksalaisten ampuvan miinavenheestä entistä keisarillista linnaa kohti, josta myöskin ammutaan vastaan. Hän ei voi varmaan sanoa, ammutaanko linnaa vaiko sen viereistä Standertskjöldin taloa. Myöskin venäläisen kirkon suojasta ammutaan Kauppatorille päin.

Soitan myöskin eräälle toiselle tuttavalle, joka asuu Kauppatorin varrella. Hän kertoo, että saksalainen miinavenhe on laiturissa kiinni keisarinnan kiven kohdalla ja ampuu sieltä torin yli, voimatta kuitenkaan sanoa, mitä taloa pommitetaan.

Smolna on antautunut ja sieltä tulee parhaallaan ulos punaisia kädet ylhäällä. Ne sijoitetaan riviin torille.

Kun kuuluu ammuntaa Pitkältä sillalta päin, soitan vielä eräälle tuttavalle Vuorikadulla. Hän kertoo Kansantalon palavan.

Kaupungin valloittaminen ei nähtävästi tulekaan olemaan mikään paraatimarssi. He pakottavat savustamaan itsensä ulos.

*

Näen saksalaiset.

Tuli tieto, että saksalaiset ovat saapuneet meidän kaupunginosaamme ja sijoittuneet Eiran puistikkoon. Menin sinne klo 11. Heitä oli siellä pienempi komennuskunta täydessä kenttäasussa, rautakypäreissään, selkärepuissaan, kivääreineen, kupeella riippuvine lyhyine pistimineen. Kaikki rotevia, miellyttäviä miehiä, käytös joka miehellä arvokasta ja sivistynyttä kuin upseerilla. Mikä ero heidän ja venäläisten sotamiesten välillä! Siinä nyt oli "länsi". Puhtaita, parta ajettu. Ei jälkeäkään väsymyksestä, vaikka ovat tulleet rientomarssissa monta peninkulmaa päivässä, maanneet ulkona, valvoneet suurimman osan vuorokaudesta. Itsetietoisia, arvokkaita, hiukan alentuvaisia heidän ympärillään töllisteleville, mutta vastaten aina kohteliaasti ja ystävällisesti lukemattomiin — ja useimmittain samanlaisiin — heille tehtyihin kysymyksiin. Arvokkuus pysyy voileipääkin purressa. Heillä nähtävästi on aikamoinen nälkä, mutta he syövät hitaasti ja hillitysti. He ovat kaikesta päättäen valioväkeä. Tuollainen mies täysissä tamineissaan on taideteos lajiaan. He tuovat mieleeni roomalaisia veistoksia, varsinkin jotkut päät kypäreineen, joka on miehen kasvoja kaunistava päähine. Se on maailmanvalloittajarotua. Näyttää kuin heillä itselläänkin olisi tietoisuus siitä. Nyt vasta ymmärrän, mitä on se kulttuuri, jonka preussiläinen kuri ja kasvatus on luonut. En voi kieltää, että me näytämme toistaiseksi alkuasukkailta. Heitä lienee Suomessa tätä nykyä parikymmentätuhatta miestä.

Onhan turvallista seisoa siinä ja katsella heitä. Mutta samalla jotenkuten turvatonta. Ne ehkä eivät tahdo määrätä meitä enemmän kuin mitä pyydämme määräämään, mutta jos ne tahtoisivat, niin ne myöskin voisivat sen tehdä. Kytketyt heihin me nyt joka tapauksessa olemme, miten ja kuinka kauaksi, se on tietymätöntä. Kuljemmeko kädestä käteen.

Mahtoivatkohan nuo pojat kampsuineen tulla tänne ainoastaan kukistaakseen punaiset ja paukauttaakseen säikäyttävää kämmentä ryssille? Eiköhän tulon takana ole jotain muutakin? Mennevätkö Pietariin jatkaakseen sieltä Jäämerelle? Tuntuisi olevan mieluista tietää, että heillä on muutakin mielessä, kuta enemmän muuta kuin meitä, sitä parempi meille. Tässä ei osaa muuta kuin aavistella ja toivotella ja ottaa vastaan se, mikä valmiina annetaan. Nyt seisoo meidän nyörit Berliinissä, Wilhelmillä on onnemme ohjat, Ludendorfilla lykkymme avaimet…

*

Jotakin saksalaista upseeria on punainen ampunut selkään. Kuinka monta henkeä se tuleekaan maksamaan?

Meille soitetaan, että Kaartinkasarmin pihalla on rivi vangittuja punaisia ja toisella puolen pihaa on kuularuisku valmiina niittämään.

*

Tähtitornin mäellä.

Menin Tähtitornin mäelle. Sieltä saattoi nähdä kaksipiippuisen kanuunavenheen laiturissa vastapäätä Standertskjöldin taloa. Sieltä saattoi nähdä, mitä vähää aikaisemmin oli tapahtunut. Standertskjöldin talon toinen päätykulma oli ammuttu rikki ja kaikki ikkunat ammottivat mustina. Näkyi suuria aukkoja erään talon päädyssä Mariankadun varrella. Borgströmin tupakkatehtaan pääty Pohjoissatamassa oli samassa tilassa. Kaikki ne olivat nähtävästi olleet punaisten pesiä, joista heidät oli kanuunatulella karkoitettu. Nyt on kaikki hiljaista. Kirkas paiste. Satama päilyy tyynenä. Kanuunavenheen luona Kauppatorilla näkyy musta ryhmä, luultavasti Smolnassa aikaisemmin antautuneita. Siinä ne nyt seisoo liikkumattomina. Uskonevatko nyt, että saksalaiset todella ovat tulleet? Vaan on siinä ollut sisua viimeiseen asti, kun käypäs kivääritulella panssaroidun kanuunavenheen kimppuun. Sama kuin jos heittäisi herneitä päällehyökkäävän härän silmille.

Meillä on sana "sisu", "paha sisu", jota ei liene missään muussa kielessä. Se on se, joka nyt purkautuu ja tekee näitä tihujaan. Sitä oli johtajissa, ja sen hengessä he veivät tähän. Kerrotaan, että Viipurista olisi joku kiihoittaja lähetetty tänne vielä viimeisellä hetkellä usuttamaan tähän järjettömään viimeiseen vastarintaan. Siihen lienee saatu m.m. kiven kovaan vakuuttamalla, että saksalaiset eivät tule. Ja mahdollisesti on ullakoilla ja kellareissa yhäkin niitä, jotka ovat siinä uskossa, että taistelu yhäkin vielä vain käy saksalaispukuisia "lahtareita" vastaan.

Vartiat Tähtitornin mäellä kehoittivat poistumaan sieltä, koska lähitaloista oli äsken juuri ammuttu ja haavoitettu aseetonta yleisöä.

*

Siltasaarella.

Soitin klo 3,15 Siltasaarelle eräälle tuttavalle. Hän ei tiedä, miten Kansantalon on käynyt, kun ei voi nähdä sitä ikkunastaan. Sen hän kuitenkin näkee, että talon tornia ei enää ole olemassa.

Siellä on ammuttu kaupungista päin Pitkänsillan yli. Nyt on ammunta lakannut ja Sörnäisistä vaeltaa sillalle päin antautuvia.

*

Klo 4 kuului kiihkeää ammuntaa niinkuin mereltä päin. Merellä ei
kuitenkaan näkynyt mitään. Sitten selvisi, että ääni tuli Viaporista.
Mitä siellä ammutaan? Teloitetaanko? Ei, ammuttiin nähtävästi
Sörnäisissä, josta kaiku kantautui Viaporiin ja sieltä kimmahteli tänne.

*

Kallion kirkon tornissa — soitetaan — liehuu valkoinen lippu merkkinä
Sörnäisten antautumisesta.

Realikoulun vangit ovat päässeet vapaiksi.

Mikä päivä tämä näkemisineen ja elämisineen!

Mikä vastakohta kapina-aikaisen päivän ja tämän päivän välillä! Tuskin nyt illalla enää muistaa, mitä tapahtui aamulla. On kuin olisin sisäisesti elänyt historiallisia aikakausia. Nämä muistiinpanot ovat vain heikko kajastus siitä, mitä niiden pitäisi olla. Enkähän kuitenkaan ole ollut mukana juuri missään, en päätapahtumissa keskikaupungilla, en saksalaisten tulossa Töölöstä, Ruotsalaisen teatterin otossa, en Katajanokan, Kauppatorin ja Siltasaaren tapahtumissa. Tuntuu melkein liika vaativalta kertoa siitä vähästä, mitä itse on sattunut näkemään. Ja kuitenkin tuntuisi siinäkin olevan aiheita elinajaksi. Ja kun kerran olen alkanut, kerron taas näistä omista pienistäni jatkoa.

Lähden taas ulos klo 6:n tienoissa, kuultuani, että nyt pääsee jo keskikaupungille.

Eräs suojeluskunnan merkkiä kantava herrasmies tervehtii minua. Hän on tuttu mies, mutta en aluksi jaksa muistaa hänen nimeään, lienevätkö aivoni niin väsyneet vai muuten ylen täydet. Hänhän on eräs kirjailija. Hän on jossain esikunnassa, en muista missä, jossain kansliassa. Hän arvelee, että kestää ainakin viikon, ennenkuin kaupunki on täysin rauhoitettu ja puhdistettu ja kaikki asevarastot löydetyt. Täytyy kulkea talo talolta, nuuskia ullakkojen kaikki komerot. Hän kertoo, että Irmari Rantamala on vangittu ja että hänen luultavasti on käyvä huonosti. En tiedä, mitä luulisin hänelle itselleen paremmaksi, ettäkö hän saisi heti loppunsa, vaiko joutuisi istumaan elinkautisena. Antaisin hänen elää, jos hän itse sitä pyytäisi, sekä siitä syystä, että hän on vaaraton, että myöskin nähdäkseni, miten hän kirjailijana kehittyisi. Ja kun kaikki ne "Työmiehen" muut kynämiehet kuitenkin ovat saavuttamattomissa. Hän oli ainoa heistä, joka ei paennut.

Kadut tulvivat vilkkaasti liikkuvaa, touhuissaan olevaa väkeä. Kaikki lukevat lehtiä, jotka juuri ovat ilmestyneet. Ostan Erottajalla ne kaikki. On omituinen, suloinen tunne hyppysissä saada käsitellä porvarillista lehteä.

Kuuluu hurraahuutoja Henrikinkadulta. Töölöstä päin saapuu saksalainen joukkue. Se on kuormasto. Siinä on vankkureita heinäkuormineen, sinellejä, saappaita ja mitä kaikkea lie. Hauskin on kenttäkeittiö, jossa pata on tulella, suuremmoinen primuskyökkilaitos, joka on käynnissä matkaakin tehtäessä ja on valmistanut aterian siksi, kun ollaan perillä. Kuormastomiehet ovat vanhempaa ja vähemmän siistittyä väkeä kuin tämänaamuiset rintamasotilaat. Myhäileviä, ystävällisiä, herttaisia naamoja, parroittuneitakin, nähtävästi talonpoikia ja pikkuporvareita. Mitä ajattellevat maasta ja kansasta ja kaupungista, joita tuskin ennen ovat kuulleet mainittavankaan, tehtävästä, jonka ovat saaneet suorittaakseen? Minusta näyttää kuin jokaisen heistä pitäisi olla sosialisti. Heille heitetään kääröjä, kullakin on kädessään Hufvudstadsbladet, jossa on saksankielinen tervehdys tulijoille. Ne heiluttavat sitä kiitokseksi saamistaan hurraahuudoista. Tuskinpa on näitä trossimiehiä vielä koskaan ennen näin riemujuhlittu. Kaikilla heillä on jotain suussaan, voileipä tai sikari, jopa puree joku omenaakin. Posket pullollaan he ovat tekevinään, kurillaan kai, armollisia liikkeitä päällä ja käsillä. Heissä on ilmeisesti humoristeja, ja minä kuvittelen, kuinka tästä "mutterille" ja "liebeskindereille" kerrotaan, kun kerran ollaan kotona. Hevoset, joukossa joku muulikin, ovat pieniä ja takkuisia. Ei ole ollut Saksassakaan suurusta antaa. Sielläkin on jo vuosia ollut organisoitu nälkä. Ei ole kaikki sielläkään ensiluokkaista. On kuin näkisin pahaenteisen repeämän rintamassa.

Seuraan heitä parisen kadunkulmaa ja käännyn heidän kanssaan Kaartinkasarmille päin. Se on jo kokonaan saksalaisten hallussa, siellä melutaan ja laulahdellaan ja nojataan avonaisista ikkunoista juttelemaan yleisön kanssa. Tekee hyvää nähdä se ryssäin monivuotinen rypypaikka oikeiden ihmisten hallussa.

Tulen Smolnaan, jonka kaikki ikkunat ovat rikki. Sitä on ammuttu sekä Kauppatorin puolelta että Esplanadilta. Jos kielin voisi kertoa näkönsä ja kuulonsa senkin talon seinät. Siellä Adlerbergit ja Heydenit, Bobrikoffit, Seynit, Stahovitshit, sosiaalihallitus, jonka punakaarti ajoi pois — nyt siellä näyttää olevan suojeluskuntalaisia ja saksalaisia.

Kun en pääse Kauppatorille, poikkean Unioninkadulle. Siinä oli äsken vielä ainainen punakaartivartia istumassa Pohjoispankin ovikomerossa jakkaralla. Jakkara on vielä paikoillaan, istuja on poissa. Vartioivat, raukat, porvarien tavaraa, toivoen sitä kerran omakseen, koskaan saamatta. Ja hullunkurisinta, ettei siellä sisällä liene ollut montakaan markkaa koko kapinan aikana.

*

Säänmuutos.

Ei tullut pitkäksi purjehdukseni hyväntuulen myötälaitaisessa, iloitsevassa ihmisvirrassa. Löi toinen virta ja toinen tuuli vastaani ja minä tunnen, että, ainakin mitä minuun tulee, minulla on edessäni vastatuulen soututaival ehkä monta vertaa tukalampi ja pitempi kuin näiden kapinaviikkojen. Minä en voi mennä valkoisen virran mukana, ja jos lukijani ei enää halua seurata minua edemmä, pysähtyköön tähän.

En ole vielä nähnyt paljoa siitä, mitä on tulossa, mutta hermoissani tunnen säänmuutoksen, uudet rumat ilmat.

*

Vankijono.

Tultuani Senaatintorille Yliopiston kulmaan näen vankijonon tulevan toria viistoon ja kulkevan sen yli Unioninkadulle. Siinä on miehiä ja naisia kiväärejä kantavain vartiain saattamina. Edempänä Unioninkadulla menee toinen jono ja katoo mäen taa. Tämä jono pysähtyy jostain syystä kirjastotörmään, Nikolainkirkon rappujen eteen. Noin vuosi sitten viime vappuna seisoin siinä samalla paikalla ja katselin loppumatonta mielenosoituskulkuetta, joka lipuin ja vaakunoin, kaikki järjestöt, yhdistykset, suomalaisia, venäläisiä, siviilejä ja sotamiehiä, soittokuntineen marssi tästä Pitkälle sillalle ja sieltä Eläintarhaan. Nyt oli Kambyseen pyörä pyörähtänyt. Valtiaat olivat vankeina. Lyhyen hetken oli minulla voittajan tunne: siinä sen nyt näette, noin käy, kuka käski! Mutta ainoastaan lyhyen hetken.

Siinä ne seisoivat kuin karjalauma, jota ajetaan, minne ajettaneen. Puolikymmentä kiväärimiestä kättä kohottaen ja komennuksen antaen panee sataisen lauman liikkeelle, määrää sen lähdön, käskee sen pysähtymään. Rivit koettavat vaistomaisesti omasta halustaan pysyä järjestyksessä, ne ovat siihen tottuneet, se kuri on jo mennyt veriin vapauden vuosina. Kaikki eivät kuitenkaan jaksa, vaan sekaantuvat lammaskatrasmaisesti. Seis! Riviin! Siinä on kansaa kaikenlaista, miehiä, naisia, huivipäitä, hattupäitä, huonoissa ja hyvissäkin vaatteissa, nuoria ja vanhoja, pikkupoikasiakin. Niissä on kyllä hätääntyneitä, vaikka koettavat olla sitä näyttämättä. On todella välinpitämättömiäkin, joku koettaa olla ylenkatseellinen, muuan hulikaanipoika röyhkeilee tupakka hampaissa. Joukossa on joku harmaa sinelli ja musta matruusipuku. Niillä on alistunut, miltei laupias ilme. Muuan vanha, roteva mies ei jaksa seisoa, vaan lyykähtää istumaan kadulle heti, kun jono pysäytetään.

Meitä porvareita tunkee lähelle paremmin nähdäksemme otettuja otuksia. Vai sennäköisiä te nyt olette! He eivät kunnioita meitä ainoallakaan silmäyksellä.

Nainen pyörtyy ja miehet tukevat häntä. "Se kaatuu, siellä kaatuu nainen! Elkää menkö!" huudetaan jonosta ja ympärillä olevasta yleisöstä miliisimiehelle. "On meitäkin kaatunut!" vastaa miliisi, hiukan hermostunut herrasmies. "Mutta sehän on nainen!" — "Naiset ovat juuri pahimmat."

Liekö tämä niitä ollut?

Jono lähtee ja naisenkin täytyy seurata mukana, toisten tukemana. Elisabetinkadun kohdalla yleisö pysäytetään. Vankien jono jatkaa matkaansa Pitkänsillan luo ja kääntyy sillan korvassa oikeaan rannalle päin, jonnekin, minne? Pysähdymme katselemaan menevien jälkeen. Joku arvelee, että saksalaiset ehkä vievät heidät suoraa päätä laivoihinsa ja sitä tietä Saksaan pakkotöihin. — "Paapelin vankeuteenko?" kivahtaa eräs nuori mies, nähtävästi työläinen, joskaan ei punainen. "Eihän toki, onhan Suomi itsenäinen valtio!" Joku toinen arvelee, että heitä ehkä vain viedään johonkin kasarmiin, jossa he itse ovat pitäneet vankejaan.

Mihin tahansa, vankeuteen joka tapauksessa. Jono toisensa perästä niitä kulkee. Kaupunki nähtävästi puhdistetaan kaikista epäilyttävistä aineksista. Ne kai aiotaan panna seulaan, erottaa syylliset syyttömistä, sillä tämmöisessä summa-apajassa tietysti täytyy tulla nuottaan syyttömiäkin. Vangitseminenhan ei voi tapahtua muun kuin vaatteiden ja ulkonäön mukaan. Kai katsotaan kouriinkin. Punaisena aikana oli känsäinen koura yhtä hyvä kuin passi, nyt se on pahin ilmiantaja. Kertyy satoja, kertyy tuhansia. Mihin ne sijoitetaan? Mistä niille saadaan ruoka? Kuka ne kaikki tutkii ja tuomitsee? Siitä tulee kuukausien, vuosien prosessi. Sadat, tuhannet kädet joutuvat työttömiksi? Entä heidän vaimonsa ja lapsensa? Entä orvot lapset, sillä luultavasti joutuu hyvin usein isä ja äitikin kiinni. Sitä päivitteleekin tuossa eräs vanha vaimo, joka ei ole punainen, minkä näen koko hänen olennostaan. Hän ei ole punainen, mutta ehkä alkaa hän pian punoittaa.

Olisiko ehkä sittenkin parempi, että joutuisivat Saksaan, tekemään työtä ja saamaan ruokaa ja oppimaan kuria ja järjestystä?

Renvallin paariasluokka on jo syntymässä. Se on se vanha: voi voitettuja! Ja myöskin: voi voittajia! — jos he eivät tule olemaan tehtävänsä tasalla. Mutta tottahan toki, sillä heidän täytyy. Sillä muutoinhan olisi taistelu menetetty.

Palaan takaisin Senaatintorille. Täytyy liikkua vilkkaasti nähdäkseen niin paljon kuin suinkin, sillä on oltava kotona klo 8. Siinä kohden ei vielä ole muutosta. Mutta kuinka mielellään siihen nyt mukautuu!

Poliisikamarin ovella seisoo sankka ryhmä väkeä. Vuoroin sielläkin on vallinnut toinen ja toinen. Kuinkahan monta kertaa nuo matalat, likaiset suojat ovatkaan kulkeneet kädestä käteen? Sen se uusi systeemi aina ensiksi valtaa ylläpitääkseen järjestystä. Järjestystä, jonka luulisi pitävän olla puolueeton, mutta joka ei missään eikä koskaan maailmassa ole sitä ollut. Nyt kamari on vanhan, laillisen järjestysvallan hallussa.

Kadulla seisoo vangittuja ja uusia tuodaan. Viedään joitain sisään ja toisia tuodaan ulos. Siellä nähtävästi pidetään jonkinmoista tutkintoa. Vallitsee vielä ilmeinen sekasorto, kuuluu ristiriitaisia määräyksiä. "Ei niitä saa tuoda tänne, ne on vietävä sinne". — "Sieltä käskettiin tuoda tänne!" — "Viekää takaisin! Tai viekää Ratakadulle!"

Omaiset tuovat ruokaa vangituille. Eräs työläisvaimo valittaa eräälle porvarirouvalle, joka kaikesta päättäen ottaa osaa hänen suruunsa: "Sekin kun vietiin väkisin kaartiin vielä eilen klo 5." Varsinaiset punakaartilaiset, jotka olivat panemassa kapinaa toimeen, eivät liene enää täällä, vaan rintamalla. Poissa ovat myöskin johtajat. Jälellä on tuota pakotettua joukkoa, jota on viety väkisin ja puoliväkisin. Niitä kai ne ovat nämä vangitut suurimmaksi osaksi, sillä miten heitä muuten olisi niin paljon. Joukossa on vielä tässäkin jonossa joku ryssäkin. Muuan matruusi seisoo kädet ristissä siivona ja alistuvaisena.

Joudun täältä satamaan ja pääsen kalalammikon ympäri rautatiesillan kohdalle. Mitä ihmettä! Kuuluuko korviini hanurin soittoa? Kai ne ovat saksalaisia? Hanurihan on jo yleismaailmallinen soittokone. Mutta hätkäyttää se kuitenkin hiukan. Siellä on yleisö jo päässyt yhteyteen merimiesten kanssa. Laiturissa on pari pienempää kanuunavenhettä. Meripojat ystävystyvät jo pikkuporvarineitosten kanssa. Ne ovat hiukan hutikassa, vai ovatko muuten iloisia. Merimiesten meininki taitaa yleensä olla samanlaista kaikissa kansoissa ja kaikissa satamissa. Neitoset — etten sanoisi "tytöt" — koettavat panna liikkeelle viimeisen saksansa ja ilmaista iloa, minkä tunsivat kuullessaan äänen: tatata — tatata — tatata! — "Mikä se oli se soittokone, joka antoi semmoisen äänen? Tatata — tatata!" — "Ah, das war ein Maschinengewehr!" Matruusi sanoo, että huomenna he nousevat maihin ja tulevat musiikin kanssa ja soittavat. Ehkä pistetään torilla tanssiksikin. Yhtäällä tanssitaan, toisaalla vangitaan ja ammutaan. Niinkuin punaisenakin aikana.

*

Tulen kotiin. Risteilijät satamassa näkyvät mustina möhkäleinä. Niiden leiritulet palavat ja ne lakaisevat valo viuhkoillaan merta.

*

Olisiko mahdollista, että vangit vietäisiin Saksaan? Tulivatko ne hakemaan työvoimaa kaatuneiden sijaan? Ojureita ja kuokkureita? Sotavangit kuin sotavangit, onhan siellä jo entisiäkin, kaikilta muiltakin rintamilta. Kertautuisiko historia niin kirjaimellisesti? Onhan monet muutkin raakalaiskansojen sotatavat vastoin kaikkia kansainvälisiä sopimuksia otettu käytäntöön — käytännöllisinä.

Ja olisiko tuo meidän punaisillemme niin kamala ratkaisu? Vankeuteen, vankileireihin, pakkotöihin niistä sentään suurin osa tullee. Mutta me emme osaa teettää niillä työtä. Kestää, ennenkuin tehtaat saadaan käyntiin, eikä kuukauteen vielä pääsisi pelloille. Maatöihin ei niitä sitäpaitsi kukaan huoline ruokapalkoillakaan. Ja olisiko edes ruokaa, ennenkuin päästään uutiseen?

Saksassa ovat maat valmiit ja teettää siellä osataan. Ei mukisemista, ja ehkä olisi monella se oppi ja kurssi hyväksi. Pieni opintomatka Saksaan. Onhan täältä ennenkin ollut siirtolaisuutta. Jossain meidän täytyy maksaa, työssä tai rahassa. Mitä ne meidän rahalla! Heiltä menee tuhansien miesten työ omassa maassa hukkaan, sota voi vielä kestää vuosia. Tehdään vaihtokauppa. He lähettävät sotamiehiä tänne, me työmiehiä sinne. Yksiä keisarin orjia, joista hän käy kauppaa. Se on sitä oikeata realismusta, vähän idealismusta sekaan. Siellä on Marxit ja siellä on Moltket. Diktatuuri kuin diktatuuri, köyhälistön ja keisarin.

Paljon ovat puhuneet köyhälistön orjuudesta. Eivät tainneet aavistaa, että sitä tulisi tämänlaistakin. En totisesti minäkään.

*

Mikä päivä tämä näkemisineen ja elämisineen, huhtikuun kolmastoista!

Sunnuntaina 14 p:nä huhtikuuta.

Ihmiset pyhiinvaeltavat valkoiseen Helsinkiin. Laumoittain kulkee heitä omin silmin näkemään paikkoja, joihin eilen ei vielä päästy. Olen nähnyt minäkin rikkiammutut talot. Siltasaarella en vielä ole käynyt, siellä lienee Kansantalolla hävitys kylläkin suuri, mutta yleensä on Helsinki päässyt vähällä. Muutamassa viikossa on reiät tukittu ja arvet ummessa.

Esplanadi ja Kauppatori ovat tapahtumain keskus. Varsinkin liikkeeseen laiturien ympärillä keskittyy uteliaan yleisön huomio. Sinne saapuu alinomaa vankeja Viaporiin vietäviksi. Pahimmat viedään sinne, sittenkun ne kaupungissa, kouluilla ja kasarmeissa, on saatu seulotuksi.

*

Vanha raamattuni.

Käväisin kulkiessani katsomassa, missä kunnossa on Raamatunkäännöskomitean huone Ritarikadun ja Aleksanterinkadun kulmassa. Tämä kulmahuone on ollut muuan punaisten ulkovarustus heidän senaatintaloa puolustaessaan. Ikkunassa oli kiväärinkuulien ja kiväärien piippujen reikiä. Sisällä olijat ovat nostaneet kirjapinkkoja (asetuskokoelmiako?) senaatin kirjavarastoista ikkunalaudoille suojakseen! Kelpasivat lakikirjatkin johonkin. Sinne jäi pöydälle vanha, jykevä vanhan kansan raamattu. Liekö se ollut nojana tähdättäessä? On se kirja ollut ennenkin karkeissa käsissä; sen lehdet näkyvät kestäneen vuosisatain selailua savupirtin pöydänpäässä. Luultavasti on se tästäkin tulesta selvinnyt. Eikä ole myöskään luultavaa, että Hilja Pärssinen on ottanut sen mukaansa Pietariin. Mihinkäs minä sitten komiteassa vetoaisin?

*

Historiamaalarin aihe.

Satuin Päävahdin luo Katajanokan kanavaa vastaan, kun sinne saapuu saksalainen kuularuiskuosasto Pohjoisrantaa pitkin. Ne sijoittuvat seinämälle ja rupeavat laittamaan kuularuiskujaan ampumakuntoon. On hauska nähdä, kuinka taitavasti, harkitusti ja hiljaisesti ne sen työn suorittavat, melkein ilman mitään komentosanoja. Se on tehty tuhannet kerrat ja luultavasti he umpisilmässäkin osaisivat liittää lukot ja ruuvata ruuvit. Mikä mökä siinä olisi mahtanut käydäkään, jos ryssät olisivat olleet panemassa kompeitaan kokoon! Kyllä kulttuuri ja kyky osata asiansa missä muodossa tahansa sentään on suurta ja kaunista. Ihailen näitä miehiä, jotka yhdessä toistensa ja yhdessä laitteittensa kanssa muodostavat elimellisen kokonaisuuden. Montako kertaa lienevät nämäkin miehet katsoneet kuolemaa silmiin ja tullevat vielä katsomaan, ennenkuin maailmansota on päättynyt??

Mitä he ajatellevat tehtävästään tällä rintamalla? Liekö heille selitetty, millä asioilla he ovat? Ainakin sen luulisi heille selvinneen, mikä ero on suomalais-venäläisen bolshevikin ja heidän oman maansa sosialidemokraatin välillä. Kotiin tultuaan pitänee heidän osata varoittaa siitä vaarasta, joka täältä oli sinne tulossa. Heillä ja meillä on yhteinen kulttuuritehtävä. Nyt niillä on tuossa kuularuisku valmiina toimimaan, jos tarvittaisiin, nyt he käyvät ateriallaan ja heittävät tukon heiniä hevostensa eteen. Vieraan maan miehet purevat kuivaa kannikkaansa vartioiden meitä entisen venäläisen päävahdin seinämällä Uspenskin katedraalin siimeksessä. Historiamaalarin aihe.

*

Saksalaista meriväkeä.

Kauppatorin rannassa on yhä se kanuunavenhe, joka karkoitti sen ympärystaloista viimeiset punaiset. Peräkannella seisoo joukko matruuseja siisteissä paraatipuvuissa. Maista tulee joku ylempi upseeri. Ne eivät tee hänelle kunniaa viemällä kättä lakkiin, ainoastaan ojentautuvat ja suoristavat kätensä kupeelleen. Upseeri viittaa heitä lähemmä ja puhuu heille jotain hiljaa. Asennot laukeavat hiukan, kiinnittyvät taas, on niinkuin miesjoukko noilla liikkeillä ilmaisisi ymmärtäneensä. On mahdettu tarvita tavaton harjoitus ja antaumus, ennenkuin tuollainen elimellisyys on saavutettu. Se mielenkiinto, millä miehet kuuntelevat päällikköään, ei ole tehtyä, vaan luontaista, pingoittumatonta, pieni näyte miljoona-armeijan yhteisestä hermosta ja hengestä.

Se on sivistyneen kansan itse itselleen panemaa kuria ja vaikuttaa miltei viihdyttävästi.

Niiden moottoreita tulee ja menee. Ne tulevat täyttä vauhtia maihin, pysähtyvät juuri kun pitää, eivät töyttäile eivätkä kolhi, leikkaavat kuin veitsen terällä. Elegantit, jäntevät pojat hyppäävät maihin, iloisina, hyvätuulisina, asettuvat riviin ja lähtevät kaupungille ihmettelevien, suosiollisten silmien heitä seuratessa. On vuosisatoja kulunut siitä, kun itä lähti ja länsi tuli, eikä siitä ole kulunut kuin muutamia päiviä. Viihdyttelen itseäni tässä eurooppalaisessa ilmassa. Se on yhtäkkiä tulvahtanut yli koko Helsingin. Kaikki nuoret miehet ja vanhemmatkin ovat jo univormuissa, enemmän tai vähemmän sotilaallisissa. On mitä erilaisimpia nauhoja ja merkkejä hatuissa ja käsivarsissa. Kaikki koettavat esiintyä saksalaisella ryhdillä. Kaikki ainakin tervehtivät toisiaan sotilaallisesti. Ei se ole vielä oikein vakuuttavaa, vaikuttaa hyvinkin opitulta ja yritetyltä keikarimaisuudelta. Pian me olemme preussiläistyneet niin paljon kuin voimme.

Ainakin päältä on kakku kaunis.

*

"Schneller!"

Toiset kasvattavat itse itseään, toisia kasvatetaan. Oli ollut tällainen kohtaus eilen Kauppatorilla: Smolnasta tuodut vangit seisovat yhteen ahdettuina laiturin laidassa. Toria ei ole siivottu, milloin lie. Se on täynnä paperia, hevosenlantaa ja muita jätteitä. Saksalainen ei pidä semmoisesta. Upseeri komentaa vangit puhdistamaan toria. Ei ole luutia eikä lapioita, mutta on sitä enemmän joutilaita käsiä. Ne pannaan puhdistustyöhön. Sormin saavat nokkia jok'ainoan paperossin pätkän, kahmaloin kantaa kakarat läjään. Se ei tietenkään käy aina niin nopeasti kuin upseerin mielestä voisi. "Schneller!" komentaa hän, ja "schneller" sanoo hänen ratsupiiskansa entisen punakaartilaispäällikön, Smolnan herran, äskeisen koko pääkaupungin käskijän selkään.

Ja tori on nyt niin puhdas kuin tanssisali. Siinä oli nyt sen leikin loppu. Siihen orjuuteen vei se herruus. Ovat hallinneet ja vallinneet, pilkanneet, rienanneet, terrorisoineet — ja nyt? Liekö monesti historiassa nähty näin äkkipikaista, näin perinpohjaista kukistumista. Eikä luultavasti kuitenkaan ole tämä kukistuminen muuta kuin väliaikainen.

*

Viimeinen "Työmies".

Luulin "Työmiehen" viime torstaina jo ilmestyneen loppuun. Se ilmestyi vielä eilen, vielä samana päivänä, jolloin kaupunki jo oli vallattu. Se on siksi merkillinen numero, että minun täytyy vielä asettaa se pöydälleni ja poimia siitä viimeiset makupalat. Lehti kuoli niinkuin elikin: väärennystä, valhetta ja yllytystä tulvillaan.

Siinä vielä yllytetään taisteluun ja vakuutetaan, että voitto on oleva "meidän".

Siinä varoitetaan provokatsiosta — kuinkas muuten.

"Valkokaartilaisten ja porvariston taholta on viimepäivinä Helsingissä levitetty provokatoorisia juttuja, ja julistuksia jos jonkinlaisia. On myös pudotettu lentolehtisiä, joissa kehoitetaan punakaartilaisia heittämään pois aseensa, tarkoituksella saada täten hämminkiä ja hajaannusta aikaan punakaartilaisten riveissä sekä porvariston haltuun punakaartilaisten aseet."

"Jokaisen punakaartilaisen ja kaupungin asukkaan on oltava levollisia, eikä antaa itseensä vaikuttaa näiden juttujen eikä myöskään levittää niitä, sillä niistä on ainoastaan vahinkoa koko kaupungin asukkaille."

"Poikki siivet perättömiltä huhuilta. Levollisuutta, ja arvokasta malttia, niin huhujen levittäjät joutuvat häpeään. Pois päätön hermostuneisuus. Pois itsetietoinen ja itsetiedoton provokatsioni. Olkaa järkeviä! Sillä ainoastaan maltillinen ja harkittu esiintyminen voi viedä asiamme voittoon."

"Hävetkööt ne heikkouttaan, jotka hetkiseksi ovat hermostuneisuuden antaneet itsensä vallata. Niin ei saa enää toiste tapahtua. Ja ne, jotka itsetietoisina ovat päättömiä juttuja levittäneet, ne joutuvat aikaisemmin tai myöhemmin siitä häpeän kantamaan. Kylmäverisyyttä ja tyyntä päättäväisyyttä nykyisten huhujen aikakaudella vaaditaan jokaiselta kansalliselta. Pitäkää tämä, toverit, muistissanne!"

Eräässä toisessa kirjoituksessa kerrotaan, että "eilen klo 10 aikaan a.p. lensi kaupunkimme yli muuan lentokone, josta heitettiin alas ruotsinkielisiä julistuksia, joissa, saksalaisten nimessä, pyydetään punakaartilaisia riisumaan aseensa. Julistukset ovat kaikesta päättäen painetut jossakin maaseudun kirjapainossa ja on niiden saksalainen alkuperä hyvin epäilyksenalainen syystä, että julistusten alta puuttuu saksalaisten joukko-osastojen päällikön nimi."

Sotaonni on yhtäkkiä kääntynyt punaisille suotuisaksi. Punainen kaarti on alkanut hyökkäyksensä pohjoiseen ja valloittanut Oulun ilman suurempaa vastarintaa. Valkokaartilaiset lienevät puolustautuneet voimakkaanlaisesti, mutta ylivoiman edessä oli heidän väistyminen. Samaten on kaartin joukkojen hallussa jo joku aika sitten ollut useita pitäjiä Pohjois-Suomessa. Myöskin Tornio, Kemi ja Rovaniemi ovat punaisen kaartin hallussa. Ja että näiden tietojen todenperäisyydestä ei olisi epäilystäkään, ilmoitetaan, että ne ovat saadut porvarillisten omista maanalaisista lehtisistä.

Joutsenossa pitävät "meidän joukkomme" loistavasti puoliaan.

Virolahdella maihinnousua yrittäneet valkokaartilaiset on lyöty takaisin aina Suomenlahden uloimpiin saariin.

Samoin on melkein kaikilla muillakin rintamilla.

Ainoastaan Loviisan suunnalla "on joukkojemme asema ollut heikompi, vaan saadaan ja osaksi on jo saatukin sitä korjatuksi."

Saksalaiset eivät olekaan saksalaisia, vaan "suurelta osaltaan kotimaista tuotetta". Heistä sanotaan:

"Minkälaisia 'saksalaisia' vihollisemme, joita vastaan taistelemme, oikeastaan ovat, se saatiin varsin selvästi nähdä m.m. sen joukon suhteen, joka suuntasi matkansa Loviisasta Kotkaa kohti. Puvut olivat saksalaiset, liikkeet nopeita ja miehet joko saksaa tai jotain olematonta kieltä mongertavia, Joukossa on tavattu eräitä tohtoreita ja muita kouluutettuja, joilla on saksankielen taito ja jotka eivät mitään muuta kieltä puhu, ellei käy niin, että joutuvat niin hyvän tuntijan eteen, joka tietää ja tuntee, että he ovat vain varsin tavallisia suomalaisia valkokaartilaisia. Saksankieltä taitamattomille on opetettu joku saksalainen lause, jota miehet sitten jauhavat joka tilaisuudessa, kun puhua pitäisi. Näin oli saatu meidän joukkoihimme se luulo, että nuo sitten ovat niitä luvattuja saksalaisia porvariston apureita kansan kukistamisessa. Tämä luulo on jo sillä rintamansuunnalla kokonaan Punaisen Kaartin joukoista hälvennyt."

"Että täälläkin aiottiin 'laskea saksalaisia maihin', sitä osoittaa m.m. sekin, kun täällä Helsingissä nyt on löydetty suuri määrä saksalaisia sotilasvirkapukuja."

Ei ollut Rantamalan hymni punakaartille vielä hänen viimeisensä. Hänen viimeinen veisunsa oli haltioitunut ylistys aseistuneelle naiselle. Se on nimeltään "Suuria näkyjä":

"Kun tänään varhain aamulla saavuin hiljaiseen työhöni, astui vastaani nuoria työläisneitosia kivääri olalla. Ne näyt ovat näkyjä, joita katsoessasi saat mieleesi rohkeutta. Sitä näkyä nähdessäsi tunnet seisovasi työväenluokan suuren ja ihanan päivännousun edessä. Niitä näkyjä nähdessäsi saat suuren aavistuksen siitä ajasta, jolloin työväenluokka seisoo vapaana, kahleet murskana jalkojen edessä. Reipas työläisneitonen kivääri olalla on suurin ja pyhin lahja, mitä Suomen työläisluokka on antanut ja koskaan voi antaa asiansa puolesta. Se työläisneitonen kivääri olalla nostaa pakostakin kyyneleet katselijan silmiin. Se kivääriä kantava, reipas työläisneitonen on työväenluokan viimeinen sana, sen hillitön, järkkymätön ja luja päätös elää, voittaa, saavuttaa vapaus, lyödä rikki kahleensa. Semmoisen päätöksen tehneen joukon eteen ei koskaan uskalla astua häviö ja kuolema. Sen joukon luo rientää aina voitto ja elämä."

"Sitä näkyä nähdessä ei mieli enää jaksaisikaan masentua. Se työväen luokka, joka on ollut valmis asiansa puolesta uhraamaan niin äärimmäiset uhrit, on kerta kaikkiaan itse astunut elämänsä ainoaksi herraksi."

"Päivä nousee. Yö hälvenee. Kun monet ennustelivat jo pimeän tuloa, astui työläisneitonen esille ja nosti taas elämään auringon, nosti masentuvat mielet, riennätti hellin käsin rohkeutta miesten mieliin. Missä se neitonen ilmestyy, siellä ei mies jaksa olla heikko, sillä se kivääriä kantava työläisneitonen on kevään suuri ja lempeä voima siellä, missä miesten täytyy seisoa elämänsä ja kohtalonsa raskaimpien sanojen edessä. Työläisluokan koko koti on nyt astunut esille asiansa puolesta ja missä niin tapahtuu, siellä ei tunneta yötä, vaan elämällä on yksi ainoa luja tunnussana, sana: aamu."

Tämän luettuani luulen omistavani avaimen Rantamalan sielun salaisuuksiin. Hän on heikkohermoinen, kaikille vaikutuksille ja varsinkin tunneärsytyksille altis ikäloppu; on ollut sitä jo kauankin ja kehittynyt siihen yhä enemmän tämän kapinan aikana. Nyt hän, tämä anakoreetti, näki amatsooninsa, tämä kentauri nymfinsä, ja lyykähti polvilleen hänen eteensä.

Maanantaina 15 p:nä huhtikuuta.

Säätytalolla.

Kapinan aikana oli mieltäni erikoisesti askaroitellut, miltä mahtoi näyttää kaikkialla niiden laitosten ja virastojen huoneistoissa, jotka punaiset olivat ottaneet haltuunsa. Olin kuullut kerrottavan pöyristyttäviä juttuja siivosta, joka niissä vallitsi. Senaatissa maattiin, keitettiin, syötiin ja juotiin. Satuin tänään kulkemaan Säätytalon ohi, ja kun siellä on tuttu vahtimestari, pistäydyin sinne. Vaikka hän olikin pitkällisestä jännityksestä ja valvomisesta aivan lopussa, tuli hän kuitenkin kulettamaan minua huoneesta huoneeseen. Oli sekin vaellus. Kun muistan nuo siistit, viralliset valiokuntahuoneet vihreine verhoineen, joiden päällä kunkin tuolin kohdalla oli valmiiksi vuoltu kynä ja puhdas paperi, kun muistan puheenjohtajan selkätuolin ja hänen valtansa merkin, vasaran, ja miltä säätyjen istuntosaleissa ennen näytti — siellä papit, porvarit ja talonpojat, piispa Johanssoneineen, Kurteneineen, Värreineen ja Ahmavaaroineen — tyynet, parlamentaariset keskustelut — kaikki korrektia ja totista, joskin joskus hiukan ikävääkin — eikä se vanha sävy ollut paljoakaan päässyt katoamaan uuden eduskunnankaan aikana, joskin tupakansavua silloin jo oli käytävissä sakeammalta — kun muistan kaiken sen ajan, jonka asioita näissä huoneissa ajettiin —! Sitä oli nyt melkein mahdoton saada kuvittelemallakaan esiin. Olivat tosin, ihme kyllä, melkein kaikki entisten puhemiesten kuvat paikoillaan seinillä, mutta lattiat? Siellä oli kaaos, ei se, mistä maailma oli tullut, vaan se, mihin se oli ollut menemässä — en saanut sitä mukaani, enkä saa tätä kirjoittaessanikaan muistoon montakaan yksityiskohtaa. Ainoastaan yleisvaikutuksena sen, että melkein joka salissa olivat pöydät hujan hajan, kiväärintelineitä seinämillä, ruuanjätteitä, paperossin pätkiä, tupakkalaatikoita, säilykepurkkeja. Kaikki, mitä on saatu irti, on viety. Kirjoituskoneet, kansliatarpeet poissa. Eräässä huoneessa näyttää olleen naisten pukuhuone. Siinä on linttaan astuttuja kenkiä, rikkinäisiä sukkia, särkynyt peili, kampa, rusetti, joku villapeite. Ihme kyllä on jäänyt punainen pöytäverka, joka on ollut vuodeverhona. Säkki, jossa on jotain jauhon tapaista. On luettukin pöydällä loikoessa. Tapaan kirjallisuutta K. Lehtimäen "Ylös helvetistä", ja V. Hugon "Kuolemaantuomitun viimeinen päivä." Erääseen huoneeseen ylikerrassa on tehty sisäänmurto. Ovi on säretty rautakangella, joka vielä seisoo seinää vasten. Sen on joku lukinnut lähtiessään, sulkenut ja vienyt avaimen mukanaan, toiset ovat siellä luulleet olevan jotain, mutta luultavasti eivät mitään mieluistaan löytäneet tai ehtineet viedä, koska se on verrattain siistissä kansliakunnossa.

Koko talo on sanalla sanoen kuin takapiha, kaatopaikka, ja semmoista kai lie punaisen hallituksen jälki kaikkialla, missä heidän parempaa yhteiskuntaa ja uutta Suomea järjestävä kätensä on kulkenut. Saavat siinä luuta ja luutturiepu liikkua ja pesijättäret ryömiä, ennenkuin pahinkaan likajättö on poistettu.

*

Turunkasarmilla.

Menen Turunkasarmille. Se on miltei kauttaaltaan rauniona, niinkuin kuuluu olevan Kansantalo toisella puolen Töölön lahden. Sehän taisi kansanvaltuuskunnan ja neuvostohallituksen tekemässä sopimuksessa olla luvattuna Helsingin työväelle. Nyt siitä ei ole jälellä paljon muuta kuin osa seiniä, ja kuinka monta työmiestä ja muuta miestä maanneekaan sortuneiden kattojen alla. Siellä vieläkin kytee raunioissa, joita kaivetaan. Ruumiiden joukossa lienee pakolaistenkin, jotka siinä hakivat turvaa väistyessään esikaupungeista ja huvila-alueilta saksalaisten tuloa. Miksei tätä Turunkasarmia samalla ammuttu maan tasalle yhdeksi ainoaksi soraläjäksi? Vai olisiko parasta, että se jäisi tähän ainiaksi muistuttamaan, että semmoinen tyyssija heillä on täällä ollut ja semmoinen voi vielä nousta, jollei aina ja aina muisteta mennyttä ja mitä se opettaa. Pitäisi olla joku paikka, johon voisi viedä lapsensa ja sanoa: "Pidä huoli, poikaseni, ettei valta, jonka tuossa näet täällä luhistuneena, koskaan tuon tuostaan nouse." Onhan Pariisissa jätetty rakennuksia kommunin ajoilta varoittavaksi muistoksi.

Joitain työväen luokkaan kuuluvia seisoskelee pihalla. Kuulen heidän syyttelevän johtajia. Kai se mieliala alussa pääsee jonkun verran valtaan, mutta kuinka kauaksi? Yhtenä syyttelyn aiheena on, että ei annettu aikanaan tietoa saksalaisten tulosta. Sitä eivät uskoneet edes ne, jotka olivat heitä lähinnä Albergan rintamalla. Mutta kun minä alan moittia johtajia, rämähtää heti toinen ääni. Sanoin kuulleeni, että punaiset ovat pakottaneet lapsia ja naisia menemään eturintaan Pitkälläsillalla. Se on valhe, niin armottomia ne eivät ole, ne olivat vain asestettuja naisia, jotka menivät olasta halustaan. Ja saattaahan olla.

*

Oli ehkä onni, että tänne jääneet punakaartilaiset eivät uskoneet saksalaisten tuloon. Varman tappionsa tietäen he kukaties viimeisessä vimmassaan olisivat ryhtyneet tekemään hirveitä. Ainakaan eivät kirkkonummelaiset Realilyseolla olisi säästyneet. Kun näkee sen sisun, millä ullakkolaiset yhä ampuvat, olisi kaikki ollut mahdollista. Tuon tuostakin yhä pamahtelee ja täytyy suojeluskuntalaisten ja saksalaistenkin ryhtyä piirittämään taloja ja eristämään katuja.

Viimeinen semmoinen sissityö tapahtui eilen Kauppatorilla. Juuri vähää ennen kreivi von der Goltzin tuloa ammuttiin Vuorion talosta Unioninkadulla esikuntaa ja paraatia odottavaan väkijoukkoon. Ilkityöstä oli seurauksena laukaus satamassa olevasta kanuunavenheestä, ja talon kaunis, vihreä kupukatto lensi katuun.

*

Kotka ja leijona.

Von der Goltzin esikunta majailee nyt Kämpin hotellissa. Saksan kotkalippu ja Suomen leijonalippu riippuvat siinä rinnan. Suomen lippu on paljon suurempi kuin Saksan. Pieni kotka ja suuri leijona. Hiukan epäsuhtaiset suhteet. Onko se saksalaisen huomaavaisuutta meitä kohtaan, vai eikö meillä ollut pienempää saatavana? Oven edessä on kaksi autoa aina valmiina lähtöön. Katukäytävällä seisoo kahden puolen ovea kaksi ratsumiestä hevostensa selässä. Miehet kuin pronssiin valetut, hevoset miltei yhtä liikkumattomat, perä seinässä kiinni. Siitä meitä nyt toistaiseksi hallitaan. Esplanadissa vastapäätä soittelee soittokunta, yleisöä niin paljon ympärillä, että tuskin läpi pääsee.

*

"Freiheit"! — ja "Freiheit."

Tapaan kadulla erään valtiopäivämiehen, jota kapinan aikana joskus kävin tervehtimässä hänen piilopaikassaan. — "Freiheit!" hän huudahtaa. Hänkin sanoo kuulleensa, että on ollut kysymystä punavankien siirtämisestä Saksaan seitsemäksi vuodeksi.

*

Ruumissaarna.

Eräs vaimo tapaa miehensä ruumiin kadulla jossain. Katseltuaan häntä jonkun aikaa hän puhkeaa puhumaan: "Siinä sinä, saatana, nyt makaat. Sanoinhan minä, ettet menisi punaiseen kaartiin. Mutta et totellut, saatana. Sen siitä nyt sait, mutta saavat ne vielä lahtaritkin!"

*

Kerrotaan monesta tapauksesta, kuinka vangeille vietyihin ruokakääröihin on ollut kätkettynä revolvereita, puukkoja y.m. aseita — josta tietysti on seurauksena, että vartioimista kiristetään ja vangittujen tila pahenee.

*

"Der rote Unverstand".

Hbl:ssa on tänään erään saksalaisen upseerin runo, jossa hän m.m. käyttää sanaa "der rote Unverstand". Hän näyttää siis käsittävän, muukalainen paremmin kuin moni kotimainen runoilija, ettei tässä ole vain roistomaisuutta ja huligaanimaisuutta, vaan myös älyttömyyttä, ymmärtämättömyyttäkin. Jos hän saisi tuomita, mitä siitä kannasta seuraisi vankien kohteluun ja tuomitsemiseen nähden? Olisiko Suomen germaaneilla ehkä jotain oppimista Saksan germaanilta?

Olen tänä päivänä ja eilen seuraillut voittajan jälkiä ja minussa pitäisi voida olla vallalla voittajan mieli. Mutta minussa alkaa vakiintua yhä enemmän tunne: yksi tämmöinen voitto vielä ja me olemme hukassa. Minä riemuitsen siitä, niinkuin kaikki muutkin. Tuttavat ojentavat jo kaukaa kätensä toisiaan vastaan, jopa syleilevätkin toisiaan. Mutta on kuin siinä olisi jotain teennäistä, jotain pinnistettyä, niinkuin tahdottaisiin huumautua ja olla ajattelematta ja näkemättä muuta kuin mitä nyt täytyy nähdä, ja torjua pois tulevaisuuden aaveet. Toiminnan miehet kai nyt tarvitsevat kaiken tarmonsa nykyhetken tehtäviin ja sitä tarmoa ei saa heikontaa epäilyillä, ei ulkopolitisilla eikä sisäpolitisilla. Mutta tämmöiset syrjästä katsojat kuin minä — on niin paljon, joka kalvaa ja uhkaa ja enteilee.

*

Meri tuossa edessäni on nyt vapaa jäistä. Rannat kuvastuvat tyyneen veteen. Groohaaran majakka on sytytetty ja sen punainen tuli tuikkaa niinkuin ennen rauhan aikoina.

Tiistaina 16 p:nä huhtikuuta.

Kaatuneiden haudat.

Vainajain palvelus on vanhin uskonnon muoto, yhteinen kaikille kansoille kaikkina aikoina. Eloon jääneet tahtoivat heitä kunnioittamalla saada heidän henkensä siirtymään eloon jääneihin, heitä häpäisemällä tuhota heidän henkensä vaikutuksen. Kuinka monesti onkaan pantheoneista balsamoituja poistettu ja toisia tuotu sijaan. Varsinkin tämmöisinä sotaisina kuohunta-aikoina, kun alkuvaistot ja intohimot kuohuvat pinnalle, huomaa, kuinka syvällä tämän kultin juuret ovat. Suurissa mielenosoitussaattueissa täällä joka sunnuntai vallankumouksen uhrit vietiin Mäntymäelle, jossa heidän muistollaan rohkaistiin mieliä ja yllytettiin uusiin taisteluihin. Kuinka näiden vainajien nyt käynee, saanevatko levätä siinä maassa, minkä heidän henkiheimoIaisensa heille omalla tavallaan ja omilla menoillaan siunasivat? Kuuluu jo uhkauksia, että arkut ovat kaivettavat ylös. En sitä voittajien sijassa tekisi, antaisin haudan sovittaa kaiken.

Nyt on tullut meidän vuoromme haudata sankarimme kaikella sillä juhlallisuudella, hartaudella ja kiitollisuudella, minkä olemme heille velkaa. Vanhankirkon puistosta tulee valkoisten pyhä hautuumaa, keskelle pääkaupunkia. Saksalaiset ja suomalaiset vapaussodassa kaatuneet kätketään siihen kuin Suomen sydämeen. Hautain ääressä tekee koko kansa kunniaa, ne katetaan kukkasilla ja seppeleillä, niiden ääressä pidetään lohduttavia, rohkaisevia puheita ja ne koristetaan ja ikuistutetaan parhaimmalla ja kauneimmalla, mitä taiteemme kykenee luomaan.

En ollut juhlamenoissa läsnä. Kuljin siitä ohi hiukan myöhemmin. Vierekkäin on siinä vielä peittämättömät kauniit kirstut, sotilasrintamassa vielä kuoltuakin. Tuntuu kuin ne kerran noustessaan nousisivat rivissä kunniaa tehden. Ohikulkijat pudottelevat kukkia kirstuille… Ei mahtane koskaan tulla se aika, jolloin Suomessa on vallassa se valta, joka kaivaisi maasta nämä arkut.

*

Vankien kuulustelussa.

Vallankumousoikeudet ovat alkaneet työnsä. Kaikki kaupungin lakimiehet ovat mobilisoidut pitämään vangittujen valmistavia tutkinnoita. Se on urakka sitä lajia, jota minkään maan historia tuskin tuntenee toista. Jo nyt lienee tutkittavien lukumäärä tuhansissa, ja yhä se kasvaa aivan peloittavasti. Lauma lauman, katras katraan perästä vaeltaa kiväärimiesten paimentamana katuja pitkin. Yhä uusia apajia vedetään. Joka talo tarkastetaan kellarista ullakolle. Kaikki ilmiannetut tai epäilyksenalaiset otetaan. Pian on suurin osa Helsingin työväkeä pidätetty. Maaseudulta tulee lisää, miehiä ja naisia.

Yksi tutkintopaikka on Suomalaisen Normaalikoulun talo. Olen käynyt tänään pariinkin kertaan siellä. Ovella odottaa pitkä jono vangittujen omaisia saadakseen jättää veljelle, miehelle, tyttärellekin jotain syötävää, sillä valtion puolesta ei ole vielä ehditty mitään siinä suhteessa järjestää. Se on sitä laatuaan leipäjono. Ei siinä nyt kuulu uhkauksia lahtareista, ei ainakaan äänekkäämmin. Jos joku yrittää purkaa sisuaan, tukkivat toiset suun. Nyt pitää olla hiljaa semmoisista. On itkua ja nyyhkytystä, hätäilyä ja voihkinaa. Toiset koettavat olla reippaita ja hyvätuulisia ja vaikuttaa vartioihin hymyhuulin ja herttaisin sanoin. Kirjoitetaan osoitteita paperikääröihin ja lainataan kynä toinen toiselta. Yläkerran ikkunoista näkyy kalpeita kasvoja.

Pääsen sisään mainitsemalla tutkintotuomarin nimen, jolta olen saanut luvan tulla seuraamaan hänen kuulusteluaan. Suuressa eteisessä odottaa joukko vankeja vuoroaan. Kiväärimiehet saattavat toisia takaisin ja tuovat toisia suurista luokkahuoneista ylikerrasta. Saan silmätä erääseen luokkahuoneeseen, jossa on joitain vaarallisimpia punakaartilaisia. Kun tulemme vartian kanssa sisään, nousevat he kiireesti ylös ja seisovat jäykkinä niinkuin vankilantirehtöörin edessä. Näyttää siltä kuin nuo villit, luihun näköiset miehet eivät ensi kertaa seisoisi vankilantirehtöörin edessä, niinkuin ne tietäisivät entuudestaan, miten sellaisessa tilaisuudessa on reklementin mukaisesti esiinnyttävä. Päästettiinhän täällä kansanvaltuuskunnan mentyä vapauteen ja aseistettiin kaikki Sörnäisten kuritushuoneen asukkaat. Yksi nukkuu tai on nukkuvinaan nurkassa. Tekisi mieleni kuulustella noita omalla tavallani, mutta eihän se käy päinsä. Kuulustelu tapahtuu monessa huoneessa. Siinä, minne minä menen, on kolme tutkijakuntaa, kaksi lakimiestä kummassakin. Voin yhtaikaa seurata niitä kaikkia ja valita mielenkiintoisimmat tapaukset ja tyypit.

Petyn. Täällä ei ainakaan minun ollessani ollut ainoatakaan mielenkiintoisempaa tapausta. Yleensä tekevät kaikki surkean, usein raukkamaisen vaikutuksen. Totean ja kuulen tutkijoilta, että ei yksi ainoakaan tahdo tunnustaa väriä; ei ainoakaan ole omasta tahdostaan aatteen vuoksi, köyhälistön asian vuoksi, sen aseman parantamiseksi mennyt kaartiin. Asetta hän on kyllä kantanut, mutta ollut ainoastaan vahdissa, kun siihen pakotettiin. Otettiin ensin töihin, täytyi mennä, kun ei ollut muuta elämisen mahdollisuutta ja perhe olisi kuollut nälkään. Se on melkein kaikkien puolustus, ja saattaa olla useimmassa tapauksessa tosikin.

Ensimmäinen tutkittava teki kuitenkin jotenkin sekavan miehen vaikutuksen. Hän sanoi olevansa entinen kirjaltaja, oli hyvin puettu, tukka vähän venäläiseen malliin otsalle vedetty ja tasaiseksi leikattu, niska paljaaksi ajettu. Hänenkin puolustuksensa oli työttömyys. Hän on mielipiteiltään oikeastaan porvarillinen. Hänellä on Porissa valkoisia sukulaisia, jotka voivat sen todistaa. Hän katuu erehdystään. Hän koettaa olla varma ja huoleton, jolla ei ole syytä mitään pelätä, mutta hänen varmuutensa on tehtyä. Ei pääse vapaaksi, ennenkuin hänen antamiensa tietojen todenperäisyyttä tutkitaan.

Tuodaan eteen nuori ruotsia puhuva nainen, joka on vangittu Kaartinkasarmissa. Hänkin on kirjaltaja, ja kun ei ollut mistä elää, meni siivoojattareksi kasarmiin. Ei hän ole "mikään huono nainen". Mene tiedä. Hän itkee ja vapisee. Hänet vapautetaan sillä kertaa sillä perusteella, että hän ei voi olla mikään yhteiskunnalle vaarallinen henkilö.

Samoin vapautetaan nuori mies, sairas ja surkea, joka saa todistetuksi, että hän ei ole kantanut kivääriä. Siellä on useita siistejä ja kasvoista ja esiintymisestä päättäen kunnon työmiehiä. Ne eivät ole olleet aseellisesti mukana, mutta nähtävästi mukana jossain virastossa. Tutkijat näyttävät usein olevan pahassa pulassa, mitä tehdä. Useimpien asia lykätään, harva voidaan vapauttaa.

Tuodaan sisään suuri, komea, mustaverinen mies, tyypillinen punakaartilainen, jolla on kaartin kinttukääreet ja ruskeat patiinit. Tuo nyt varmaan vastaa röyhkeästi: "Kyllä minä olen kivääriä kantanut ja vastaan puolestani." Hänellä on sormi kääreessä ja on siis ilmeisesti ollut taistelussa mukana. Niin hän on ollutkin ja haavoittunut hän myöskin on. Hänet otettiin ja vietiin junaan, jossa pistettiin kivääri käteen. Ei olisi mitenkään antanut luonto myöten siihen tarttua, sillä ei ole koskaan elämässään pyssyä käsitellyt. On antimilitaristi, ei hyväksy sotaa minkäänlaista, on rauhan mies. Hänet vietiin Muolan rintamalle. Ennenkuin lähti ampumaan toisia, ampui itse itseään käteen ja pääsi vapaaksi. — Pidätettiin edelleen.

Tutkijoilla ei toistaiseksi näyttänyt olevan varmoja ohjeita, ja minunkin siellä ollessani saapui uusia määräyksiä, jotka rajoittivat heidän ennen saamiaan valtuuksia. Alussa lienee niitä ajateltu jotenkin laajoiksi siihen nähden, että tutkijan harkittavaksi jätettiin vangitun vaarattomuus yleiselle turvallisuudelle. Vaan eikö liene tarpeeksi luotettu tutkijain tarkkanäköisyyteen ja ihmistuntemiseen, koska vaarattomuuden mittapuuksi sitten asetettiin, oliko vangittu tavattu tai todistettu kantaneen asetta. Vangit saivat vedota todistajiin, joiden tietysti täytyi olla luotettavia porvareita. Semmoisten todistusten nojalla useita vapautettiin, mutta myöskin syytettiin ja pidätettiin.

Sain sen vaikutuksen, kuin tässä olisi tulossa huikea prosessi, aivan ylivoimainen tehtävä, josta porvarillisen yhteiskunnan on oleva aivan mahdoton selviytyä, vaikkei noudatettaisikaan tavallisia oikeudenkäynti-menettelytapoja. Ovathan nämä vuohet ja lampaat ihan yhdenkarvaiset ja sotketut pakko-otonkin kautta niin yhteen, että selvitteleminen on suorastaan mahdoton. Ja kun näin Helsingissä, mitä sitten koko maassa? Siinä menee kevät ja menee kesä ja tulee syksy, ennenkuin harvakaan seula on ehtinyt erottaa jyvät ja ruumenet.

Minusta tuntuu kuin toistaiseksi olisi tyydyttävä toimenpiteihin, jotka takaavat yhteiskunnan turvallisuuden, sen, ettei kapina uudestaan puhkea. Se ei olisi voinut koskaan puhjeta, jos valkoisilla olisi ollut aseita ja ryssät olleet maasta poissa. Nyt on valkoisilla aseita ja ryssät ovat poissa. Kun olisi päästy rauhallisempiin oloihin, olisi ollut aika käydä ottamaan kiinni ja rankaisemaan suurimmat syylliset ja varsinaiset rikolliset. Ja kun suurimmat syylliset kuitenkin ovat ja kai tulevat olemaan saavuttamattomissa rajan takana.

*

Venäläiset tällä hetkellä.

Tämä päivä päättyi minulle sangen merkilliseen elämykseen. On annettu määräys, että ainoastaan ne venäläiset, jotka voivat esittää suosituksen joltain luotettavalta henkilöltä, saavat jäädä maahan, muut toimitetaan rajan taa. Eräs kirjailija ja tiedemies, johon kapinan aikana tutustuin, tulee minulta sitä pyytämään ja saa sen ja voi luultavasti toistaiseksi jäädä tänne. Omassa maassaan odottaisi häntä vankila, mahdollisesti kuolema. Onhan maailma hiukan muuttunut, kun kadetti, Kerenskin mies, entisen suuren ja mahtavan Venäjän kansalainen…! Hän oli kovin kiitollinen minulle, minä ehkä vielä enemmän hänelle.

Näitä tämmöisiä oli maaherran virkahuoneen eteinen ja rappukäytävä täynnä, nöyriä, hätääntyneitä. Millä tavalla he maksanevat meille velkansa vieraanvaraisuudestamme ja asyylioikeudestaan? Toivottavasti he kerran tahtovat ja voivat sen tehdä. He saavat kiittää Suomen itsenäisyyttä hengestään.

Keskiviikkona 17 p:nä huhtikuuta.

Kansantalo ja sen henki.

Kansantalo Siltasaarella on — tunnustan sen suoraan — aina herättänyt minussa sekavia tunteita.

Miksi on työväentalo rakennettu kuin miksikin ritarilinnaksi? olen usein kysynyt. Olen sitä ja sen läheisyyttä miltei kammonut, vaikka olisin tahtonut suhtautua siihen kokonaan toisin tuntein. Seisoihan se siinä kuin mikä keskiajan ryövärilinna salmen rannalla, sillan korvassa kahden valtakunnan rajalla. Siitä voitiin hyökätä ja puolustautua. Se hallitsi ympäristöään, vartioi kulkuteitä köyhälistön maasta muuhun maahan, jakoi kansan kahtia, käski ja määräsi, valmiina valloittamaan ja kukistamaan.

Toisina hetkinä, ymmärtämyksen ja sovittelevan mielialan hetkinä, se esiintyi minulle toisenlaisessa valaistuksessa. Olen ollut näkevinäni, olen tahtonut nähdä siinä kirkon ilman ristiä, aatteen kirkon, kansanvallan pyhäkön, yhdenvertaisuuden ja veljeyden siteiden takojain työpajan. Ne aatteet, jotka työväen liikettä elähyttivät, joita se parhaimmillaan ollen ajoi, olivathan ne olleet muidenkin, meidänkin, koko sen polven, johon kuulun. Ne olivat suomalaisuuden miesten suusta kuuluneet Töölön lahden toisella rannalla paljoa ennen kuin työväen liikettä ja sosialismia oli olemassakaan. Kaisaniemen rannoilla ja sen vanhan ravintolan parvekkeilla ja verannoilla ja sen riippuoksaisten koivujen alla oli suomenmielinen ylioppilasnuoriso aina Snellmanin ajoista asti niiden palvelukseen vannoutunut. Paljonhan siellä haaveiltiin ja paljon puhuttiin tuuleen, mutta paljon niitä aatteita hiljaisessa työssä toteutettiinkin. Suomalaisuuden asia ei ainakaan meikäläiselle polvelle enää ollut vain kieliasia, ei virkakieliasia, ei kulttuuriasia ahtaammassa kirjallisessa merkityksessä, vaan myöskin yhteiskunnallinen kysymys. Tahdottiin kansallistuttaa ja kansanvaltaistuttaa virkamiehistö, parantaa köyhän kansan asemaa, ja tästä polvesta nousivat ne, jotka todellakin ovat saaneet aikaan jotain, uudistuksia ja parannuksia, kaiken, mikä suinkin oli mahdollista. Näytti kuin työväenliikkeen olisi pitänyt olla ja olisi se voinutkin olla suoranaista jatkoa suomalaisuuden liikkeelle. Suomalaisuuden liike radikaalisemmissa haarautumissaan yhteiskunnallisella ja taloudellisella alalla tarkoitti melkein yksinomaan köyhän kansan parasta, oli mitä demokraatisinta ajatella voi. Se se lopulta vei sen haaveiden ja kansanvaltaisten ihanteiden pisimmille perille, yksikamariin, jota pitemmälle ei enää voitu päästä.

Se kamari oli sen hengen tuote, ja siinä Kaisaniemen ajan traditsiot puhkesivat lopulliseen muotoonsa. Ja sen hengen olisi luullut pitävän voida elähyttää niitäkin, jotka olivat rakentaneet työtalonsa lahden toiselle puolelle, Siltasaareen. Koetin ja tahdoin viimeiseen saakka uskoa, että tuo rakennus uhmaavista torneistaan ja uhkaavista muureistaan huolimatta ei ollut ryöväriritarien linna, vaan rehellisten, vilpittömäin, tervejärkisten työntekijäin talo, heidän aatteidensa (ja meidän aatteidemme) ajajien työtupa, jossa tehtiin tasaisen parlamenttaarisen kehityksen mukaista reformityötä, otettiin aloitteita eduskuntaa varten sen kautta laillista tietä toteutettaviksi.

Ja kai sitä työtä siellä Kansantalossa osaksi tehtiinkin. Varmaankin puhuttiin siellä monta asiallisestikin herättävää, aatteellisesti sytyttävää, vilpitöntä, kansan parasta tarkoittavaa sanaa, ainakin ensi aikoina. Mutta ennen pitkää muuttui työväen asian ajamisen henki, kai jotakuinkin samoihin aikoihin kuin kohosi se linna, joka nyt on raunioina ja jonka sen henki tuhosi. Tasaisen, laillisia teitä maaliinsa pyrkivän kehityksen henki muuttui kumouksellisuuteen kiihoittavaksi, luokkavihaan ja luokkataisteluun, valloitus- ja anastussotaan yllyttäväksi. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremman vallan sai linnan muurien sisällä se henki. "Kussa on jumalan kirkko, pirun on kappeli lähellä", sanoo sananlasku. Työväen talon välittömässä yhteydessä, sen läheisessä naapuruudessa on "Työmiehen" toimitus. Valppaan ja hänen miestensä basillipesä levitti tartuntaansa, kiihoitti, yllytti epäluuloon ja vihaan valheella, väärennyksillä, totuutta salaamalla ja polkemalla. Kaikki, mikä päärakennuksessa suurissa kokouksissa ja järjestöissä päätettiin ja toteutettiin, oli uhkunut paavin ja hänen punaisten kardinaaliensa salaisista kammioista.

Mikä "Työmiehen" henki on ollut, sitä ei tarvitse tässä johtaa mieliin. Se sai oikeauskoisen seurakunnan lopulta siihen, että kaikki muu maailma linnan ympärillä oli vihollismaata, joka oli valloitettava, kaikki muu kansa viholliskansaa, joka oli hävitettävä, tuhottava. Missään muualla kuin siellä ei ollut, ei saanut olla ainoatakaan työväen asian ystävää, ei mitään hyvää tahtoa köyhälistön tilan parantamiseksi. Olipa porvarillinen, ei-sosialistinen aloite kuinka vilpitön, kuinka laajalle tähtäävä tahansa, se leimattiin vahingolliseksi, ainoastaan epäluuloa ansaitsevaksi. Mieluummin ei mitään siltä taholta kuin kuinka paljon tahansa. Ei mikään vapaaehtoisesti annettu kelvannut, kaikki oli saatava väkisin, pakottamalla, tuotava linnaan kiristettynä tai väkisin vallattuna saaliina; vasta semmoisena oli sillä jotain arvoa. Paljoa ennen, kuin verinen valtaus pantiin toimeen, siihen tässä talossa valmistauduttiin. Työväen talolla koulittiin ja harjoitettiin ne kiihoittajat, ne huovit, jotka sieltä komennettiin kiertämään maita mantereita kaukaisimpia metsäkyliä myöten, värväämään mieliä veristä vallananastusta varten. Luotiin rautaisen luokkakurin sotilaallinen henki. Kun tämä henki oli luotu, loi se punakaartin. Kansantalo muuttui sen kasarmiksi. Sillä kaartilla ei ollut aavistustakaan rauhallisen parlamenttaarisen menettelyn hengestä, niistä tarkoitusperistä ja päämaaleista ja toimintatavoista, jotka olivat olleet työväenliikkeen aatteen henkisen äidin. Äiti ei tuntenut poikaansa eikä poika tunnustanut äitiään.

Enhän ole voinut olla kuulemassa kaikkea sitä suullista kiihoitusta kumoukselliseen toimintaan, jota tuossa kansanvallan linnassa on harjoitettu. Tiedän kuitenkin, että siellä Suomen itsenäisyysjuhlissakin venäläiset anarkistit suomalaisten toveriensa tulkitsemina ovat saaneet suositella oman maansa menettelytapoja meikäläisenkin porvariston pään menoksi: hirttonuoraa ja kaulan katkaisemista — nuorten sunnuntaipukuisten tyttöjen hyväksyen hihittäessä. Se henki siinä talossa on vallinnut jo kauan. Bolshevikkien oli helppo pistää tuli sen tappuroihin.

Nyt on tämä linna raunioina. Siitä ei jääne montakaan kiveä kiven päälle. Torni on luhistunut, välikatot puhki, seinät seisovat, mutta näyttää siltä, kuin hiukankin kovempi tuulenpuuska voisi ne kukistaa. Ainoastaan perustus ja alikerros ovat jälellä. Mitä niille rakennettaneen, sen tietäköön tulevaisuus, mutta entisentapaista linnaa sille sijalle ei tule koskaan kohoamaan.

Se henki, joka tähän taloon pesi, pysyi siinä viimeiseen hetkeen saakka. Se oli savustettava siitä ulos. Ja se savustettiin — niinkuin Turunkasarmin palon kanssa sen henki, venäläinen veljeshenki. Omituinen kohtalon surkea opetus, että molemmat melkein samaan aikaan suistuivat samaan tuleen.

Ei ollut saksalainen pommi se, joka sai aikaan Kansantalon hävityksen. Se sortui omaan henkeensä, vihansa, yllytyksen, katkeruuden ja valheen kiroukseen. Siitä kylvöstä aiheutui aivan välittömästikin sen pommitus. Vielä viimeiseen asti johtajat, jotka itse olivat lähteneet saksalaista pakoon, uskottelivat, että hän ei ole saapunutkaan. Jos mieletön ja hyödytön vastarinta ei olisi jatkunut, jos työväen talon äskeiset isännät, kapinan johtajat, eivät olisi lähettäneet tänne viimeistä kiihoittajaansa, olisi talo säilynyt. Ehkä tahdottiin tällä viivyttää kapinan kukistajaa vielä hetkinen, jotta itse päästäisiin hiukkasta pitemmälle pakenemaan. Työväen liikkeen taktiikan turmiollisuus teki siinä viimeisen rikollisen, tyhmän, tolkuttoman tekonsa. Pimitys korjasi viimeisen satonsa kuolleina ja haavoittuneina. Vielä kuolemansa edellä loihdittu kansa teki kuin hypnotisoituna, vaistomaisesti, niitä liikkeitä, joita sen noidat olivat sille opettaneet. Se ei osannut muuta, ei ymmärtänyt muuta, ei uskonut muihin kuin pettäjiinsä ja pimittäjiinsä. Ruumis reuhtoi, mitä henki käski.

Siinä nyt harhailee tämän hengen pettämä kansa kotinsa raunioilla niinkuin muinoin eräs toinen kansa maan tasalle jaoitetun temppelinsä raunioilla. Roomalaismallinen kypärä päässään vartioi sotilas portilla. Suuri osa tästä kansasta värjöttelee tällä hetkellä vieraalla maalla. Viaporin äsken vielä venäläisissä kasarmeissa, syylliset ja syyttömätkin. Kuvittelin kerran tätä saarta toiseksi seurasaareksi, kansan sunnuntaisaareksi. Tulikin sen tyrmäsaari.

En tiedä, millä silmällä he katsellevat ja millä mielellä he muistellevat oman harhaantumisensa, eksytyksensä ja typeryytensä näkyväisintä tulosta. Ottanevatko opiksensa ja milloin? Ehkeivät vieläkään, ehkeivät koskaan. Yksi ehkä itkee, toinen ehkä jo katuu, mutta varmaankin kolmas yhä kiukuttelee ja hautoo kostoa. Olen nähnyt vankijonoissa alasluotuja katseita, mutta yhtä usein uhmaavia ilmeitä. Olen nähnyt naisten saarnaavan "Työmiehen" tekstistä vielä vankien kuletuslaivankin kupeella Eteläsatamassa. Ullakoilta ammutaan edelleenkin. Aseita tavataan palvelijattarien vuoteista ja niitä leivotaan Viaporin vankien kakkuihin. Vanha vihan henki vielä elää, kosto kytee, oltaisiin kai valmiit aloittamaan uudestaan, jos suinkin voitaisiin.

Mutta tässä maassa ei saa tapahtua toista kertaa, että työväen asiaa, että mitään asiaa, käydään ajamaan venäläisten aseiden avulla, yleensä minkään aseiden. Puukon puristajan ranteeseen on nyt ja aina tartuttava niin nopealla ja lujalla otteella, niin voimakkaalla vastapuristuksella, että sormet samassa oikenevat ja ase putoo ainaiseksi. Meikäläinen puukkohenki, takaa väijyvä sissihenki, jota tämä työväen villitsijäin kapina oli alkaessaan ja jommoisena se yhä jatkuu, on karkoitettava kansan sielusta.

Mahdettaneenko se saada sieltä lähtemään ja miten?

Kansantalo on rakennettava raunioistaan uuteen kuntoon, kokonaan toiseen tyyliin ja toista tarkoitusta varten. Siihen on sijoitettava opisto sosiaalisen sivistyksen, yhteiskunnallisen ja valtiollisen kasvatuksen antamista varten. Siltasaareen, porvaristoa ja työväkeä tähän asti erottaneen pitkän sillan päähän, ei saa enää rakentaa linnaa, joka erottaa kaksi maailmaa, uhaten toista toisella, vaan asema, joka välittää liikettä toisesta toiseen, keskusasema, johon kaikki demokraatisen reformityön johtolangat yhdistetään totuuden, ymmärtämyksen ja isänmaallisen työn hengessä, tekemään kaikinpuolista työtä köyhälistön valistamiseksi ja sen tilan parantamiseksi, johtotähtinä Kaisaniemen ajan ja sen jälkiajan edistysmielisen suomalaisuuden ihanteet, sekä päämääriin että keinoihin nähden.

Haavetta, utopiaa! Ei tämä kansa muka osaa rakentaa eikä rakastaa, se osaa vain hävittää ja vihata. Olkoon. Opetettakoon sitä sitten edelleenkin vihaamaan, uudessakin talossaan, jos niin välttämättä täytyy. Mutta vihaamaan omaa vihaansa, vihaamaan niitä, jotka ovat sitä siihen kiihoittaneet ja edelleen ja vastedes kiihoittavat. Lietsottakoon siinä ikuista vihaa sille punaiselle hengelle, joka on ollut "Työmiehen", sen Valppaiden, Mannerien, Tokoiden, Haapalaisten ja Rantamalain henki. Sama se, jos edes tämän väärän kautta päästään siihen suoraan, mihin pyritään.

Mutta kaikesta huolimatta ja kaiken uhalla minä sittenkin uskon, että tämä kansa osaa ja tahtoo muutakin kuin kumota, kostaa ja vihata… Elköönkä missään tapauksessa vihan ja koston henki pääskö leviämään saaresta sillan yli. Sillekin vihalle, valkoisellekin vihalle ikuinen viha!

Lauantaina 20 p:nä huhtikuuta.

Homo homini lupus.

En ole näinä päivinä enää tehnyt muistiinpanoja, niinkuin tähän asti. On parempaakin tekemistä, on työtä tosissakin. Sanomalehdet ovat sitäpaitsi niin täynnä tapahtumia, ja ulkona kohtaa niin paljon vaikutteita, että lyhyetkin mietteet niiden johdosta ovat mahdottomat. Ajatus pysähtyy ja kynä herpautuu niistä suunnattomista rikoksista, ryöstöistä ja ilkitöistä, jotka nyt pääsevät päivän valoon. On täällä niistä jotain tietty, mutta eihän läheskään sinnepäinkään. Surkeinta ja hirveintä tässä on, että niitä nähtävästi ei voi panna ainoastaan yksityisten ammattimiesten laskuun. Tällä hetkellä on mahdotonta sanoa, missä määrin työväenluokan paremmatkin ainekset ovat tai eivät ole olleet mukana, jollain tavalla, ainakin vaitiolollaan ja passiivisuudellaan hyväksymässä, ja myötävaikuttamassa. Ja se ei voi enää olla vain tartuntaa, se on elimistössä itsessään piillyttä ja siinä sisäisesti kehittynyttä ja siitä puhjennutta. Turhaa on siitä syyttää vain ryssää ja yllytystäkään. Se on niin toivotonta, ettei jaksa etsiä syitä, ei ajatella parannuskeinoja. Lähimmät yhteiskuntaa suojelevat ja sen tulevaa turvallisuutta takaavat toimenpiteet eivät liene löydettävissä muusta kuin leikkauksesta ja eristämisestä. Vankileirit ja kuolemantuomiot — siihen on nyt tultu. Mutta ei näytä kaikki tulevan käymään koston tunteesta vapaan tuomarin tyyneydellä ja puolueettomuudella. Oikeuden jakajan vaaka vaappuu ja miekka huitoo hermostuneissa, kiihtyneissä käsissä. Aivan nuoret ja "keltaiset" toimivat tunteidensa valtuuksilla. Humanistit ja armahtajat, vaikka saisivatkin sydämensä parhaat tunteet itsessään puhumaan — mihin usein pääsee vain suurin ponnistuksin — eivät saisi sen ääntä kenenkään kuuluville. Nyt kulkee yli maan rangaistusretkihengen ukonilma ja raesade. Mikä tapahtuu, se tapahtuu sitäpaitsi esiripun takana, jota sanomalehdetkään eivät nosta. Vasta historia sen nostanee ja sen olkoon, ja tulee olemaan, puolueeton tuomio myöskin tuomareista. Tunnen, etten tällä hetkellä voi yrittääkään mitään ennakkoarvostelua, vielä vähemmän tuomiota, toiminnasta puhumattakaan. Olen ulkonaisesti vapaa, mutta sisäisesti yleisen mielipiteen vanki. Olen sentähden täydellisesti herpaantunut henkisesti ja ruumiillisesti. Miksi en ole voimakas kuin Simson, ja mikseivät kaikki, sekä ne, jotka tunnustavat Dagonia, että ne, jotka tunnustavat Jahvea (joilla ei lie ollut suurtakaan erotusta), ole ympärilläni, koko tämä punainen Suomi ja tämä valkoinen Suomi, jotta yhdellä nykäisyllä saisin haudatuksi tämän kiihkoisan ja kostoisan ja intohimoisen ja sisäisesti sokean yhteiskunnan yhdessä itseni kanssa sen temppelin raunioihin, joka kerran kuitenkin kukistuu. Minä luulin, että kasvatustyö, opetustyö, herätystyö voisi alkaa heti, että avustuksen, säälin ja kristillisen rakkauden suuri, lämmin tunnelaine löisi harhaantuneita, petetyitä ja ymmärtämättömiä vastaan, heitä huuhtoakseen heidän likaisimmillaan ollessaan, ei pois, vaan puhtaaksi. Mutta minä en näe siitä enkä sen tarpeellisuudestakaan ainoatakaan julkista ilmausta. Sanomalehdet lyövät alas sen tunteen, niin pian kuin sitä edes epäilevätkin olevan nousemassa. En viitsi esittää näytteitä. Ne ovat siellä ja ne tulevat sieltä kyllä aikoinaan esiin.

Enkä minä heitä osaa heitäkään tuomita. He kai toimivat vilpittömästi sen oikeudentuntonsa mukaisesti, mikä heillä on. He eivät ymmärrä eivätkä ennen kaikkea osaa muuta. Ei nämä enemmän kuin nuokaan. Kuka se olikaan, joka kerran kauan, kauan sitten sanoi: Herra, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät, ja joka käski rakastamaan vihamiehiäänkin? Taisi olla ja olikin suuri haaveilija, joka vain vähän aikaa maan päällä vaeltaen ei oppinut tuntemaan ihmisiä ja heidän sielujansa eikä vaistojansa, eikä siis ole voinut vaikuttaa heihin, saada heistä pois sitä, mitä he oikeastaan ovat, — ei enemmän kuin sai kulutetuksi vuorta se tarun lintu, joka kerta tuhannessa vuodessa sitä siivellään kosketti. Se raakalaisvaistojen vuori seisoo yhä kaikkialla maailmassa taivasta uhmaten, rapautumatonna graniittimöhkäleenä. Tällä maailmalla on omat lakinsa, oma siveysoppinsa ja oikeudentuntonsa, jotka käskevät olemaan ja tekemään maailmassa maailman tavalla tai maailmasta pois. Se ristiinnaulitsee rinnakkain ryövärinsä ja vapahtajansa.

En ole taaskaan pitkästä ajasta ymmärtänyt niin hyvin kuin nyt erakoita, jotka pyrkivät korkeille vuorille ja luostareihin ja erämaihin, ei päästäkseen itse rauhaan, sillä sitä he eivät sielläkään saa, vaan nähtyään ja lopullisesti todettuaan, että heillä ei kuitenkaan ole täällä mitään tekemistä. Sillä homo homini lupus. Ja niinkö pitänee olla? Jos ei susi syö sutta, niin syöpi susi suden. Kesyttämään toisiaan eivät ihmissudet ole kyenneet.

"Mutta, hyvä mies, täytyyhän… nehän alkoivat, nehän kävivät ensiksi kimppuun?" — "Hyvä, hyvä, täytyy, täytyy…" — "Siis kuitenkin myönnät?" — "Minä myönnän, että jotakin täytyy, mutta en, että kaikkea." — "Mitä et?" — "En nyt jaksa enempää…"

*

Helsinki tällä hetkellä.

Helsinki käy yhä sotaisemmaksi. Pidetään suuria herätyskokouksia, joissa vanhat valtiomiehet puhuvat kehoittaen nuoria ilmoittautumaan sotapalvelukseen ja joissa nuoret neitoset merkitsevät tarjokkaita kirjoihin.

Kaikilla toreilla on rekryyttien harjoitus täydessä käynnissä. Jokainen koulu on jo kasarmi. Kaskipäisiä miehiä marssii katuja pitkin. Ikkunani edessä rantakallioilla heittäytyvät ketjut maahan ampuma-asentoon, nousevat, juoksevat, mätkähtävät taas mahalleen. Marssinta on jo aika täsmällistä. Tuikeat katseet kypärien alla. Olemme muutamassa kuukaudessa sotilasvaltio. Saksalaiset jo kasvattavat meitä, saksalainen instruktööri kuiskaa komentosanan suomalaiselle, joka lausuu sen ääneen. Saksalainen huomauttaa hänelle virheestä, suomalainen ojentaa miehiä sen mukaisesti. Äsken seisoin hetken aikaa rivin edessä Uudenkirkon urheilukentällä. Rekryyttien joukossa oli vanhempiakin miehiä. Kivääritemput kävivät vielä miten kuten… yks… kaks… oikeaan ja vasempaan, ja kasvolihakset ja suu ja kieli suussa pyrkivät väkisinkin toistaiseksi tekemään seuraa. Saksalainen aliupseeri huomauttaa jotain harjoitusmestarille, joka sen suomentaa: "Huomio! On pidettävä kieli suussa, eikä saa irvistää." Mimikkojen joukossa oli muuan näyttelijäkin, joka ei vielä hänkään ollut ehtinyt tässä roolissa päästä kasvolihastensa herraksi, vaikka hän yleensä hallitsee hyvin taiteelliset ilmaisukeinonsa.

*

"— Kun on niin paljon sikoja."

Eräässä paikassa kerrottiin, miten "sattuvasti" eräs jonottajarouva oli vastannut toiselle jonottajalle, työläisvaimolle, joka ei ollut malttanut mieltään, kun suojeluskuntaosasto marssi ohi. "On siinä nyt lahtareita!" Porvarirouva vastasi: "On lahtareita ja lahtareita tarvitaankin, kun on niin paljon sikoja."

*

Katajanokan laituriin on ilmaantunut suunnattoman suuria saksalaisia kuljetuslaivoja. Niillä ei ole nimeä, vaan mahdottoman isot numerot ja kirjaimet kylessä. Niistä puretaan saksalaisen sotaväen muonaa, rehua, sotatarpeita. Heillä on kaikki mukanaan, ovat tulleet omin eväineen ja on niillä hiukan verran meillekin antaa. Sotamiehiltä saa ostaa leipää 40 markasta limpun. Saanee ostaa miestä väkevämpääkin.

Vankeja käytetään rantajätkinä. Niitä tuodaan laivallinen Viaporista ja viedään sinne takaisin päivätyön päätyttyä. Miltä tuntunee avustaa armeijaa, joka on lähdössä itäänpäin "tovereita" vastaan? Vankijonoissa näkee miehiä, jotka yhä ovat hyvin uhmaavan näköisiä. Henki ei ole vielä läheskään sammunut eikä taida aivan pian sammuakaan. Kestää kauan, ennenkuin tämä sukupolvi taipuu.

Alan kaivata tänne Mannerheimin talonpoikia. Niiden näkemisellä olisi punaisiin mieliin varmasti voimakkaampi moraalinen vaikutus kuin saksalaisilla ja herrasporvarillisella vartio väellä. Kiväärin teho on siinä kädessäkin, joka sitä puristaa.

Torstaina 25 p:nä huhtikuuta.

Valo- ja varjopuolia.

Ei tule koskaan se, joka eli täällä puolikolmatta kuukautta punaisen painostuksen alla, unhottamaan näitä päiviä, jotka seurasivat vapautusta. Se on kuin lehden puhkeamisen aikaa — ulkonaisesti. Routa ei ole vielä sulanut, mutta maa vihertää kuitenkin — päivän puolella. Varjon puolella huokuu hyy ja elintarvejonot yhä pitenevät. Vankien muonittaminen vaatii jättiläisponnistuksia niiltä, joiden huolena se on. Viaporissa saanevat jonkun perunan ja sillin ja vähän kaalisoppaa. Kuta enemmän heidän lukuaan täytyy lisätä, sitä vaikeammaksi käy. Kuinka siitä ollenkaan suoriudutaan, sillä Saksan ruoka-avusta ei liene suuriakaan toiveita? Nälkä täällä on vähän itsekullakin. Nälkä tulee varmasti tappamaan vankileiriläisiä, ellei apua tule. Mutta mistä se apu tulisi? Kun ladot ovat tyhjät ja karja navetassa huutaa nälissään, on isännällä kaksi mahdollisuutta: avata ovet tai teurastaa. Tälle ihmiskarjalle ei voida avata ovia, eikä myöskään teurastaa. Tapasin erään vankilantirehtöörin. En tuntenut häntä ensin, niin kuihtunut hän oli. Sanoi laihtuvansa kilon vuorokaudessa vain sen nälkäkurjuuden näkemisestä, jota ei voi auttaa.

Mutta siitä huolimatta on mieliala, mikäli sitä kadulla voi nähdä, miltei hilpeä. Ilma on keväinen, aurinkoinen ja lämmin. Kaikkialla parveilee sotilaita sekä univormuissa että ilman. Siviiliherratkin ovat univormuissa, omissa tekemissään, nähtävästi hyvinkin oman mielikuvituksensa mukaisissa, sääryksissä, sotilaslakeissa jos jonkinlaisissa, koettaen liikkua sotilaallisen ryhdikkäästi. Ei ole mies eikä mikään, joka ei kanna käsivarressaan nauhaa, merkkinä kuulumisestaan johonkin virastoon, kansliaan, komppaniaan, joissa suorittavat yhteiskunnallista asevelvollisuuttaan. Selkärankana, taustana ovat saksalaisten upseerien ja maasotilaiden tummanvihreät ryhmät. Ei tietysti ainoatakaan venäläistä vormua, mutta ei myöskään ainoatakaan slaavilaista naamaa. Ei kuulu heidän kieltänsä. Tietysti heitä täällä on, mutta he pysyttelevät syrjässä ja puhunevat nyt saksaa. Tämä äsken puoli venäläinen kaupunki on nyt suomalais-saksalainen, joka soppeaan myöten. Suomi on kai joskus kauan, kauan sitten kyllä ollut osa Venäjän valtakuntaa, mutta nyt se aika on kuin historiallinen muisto, joka tuskin johtuu mieleenkään. Kun se muistuu, vetäisee henkeään, ja särpäisee omaa, raitista Helsingin kevätmeri-ilmaa keuhkoihinsa, huokaisten vapauttavan: aah!

*

Sotasanomat.

Sotasanomat ovat toistaiseksi olleet niukkoja. Ei ole ollut juuri muita tiedonantoja kuin että sotatoimet kehittyvät säännöllisesti. Tieto Hyvinkään ottamisesta tuli 20 p:nä ja Riihimäki valloitettiin 23 p:nä. Lahden ja Riihimäen väli on vielä punaisilla, mutta yhteys itään on katkaistu. Pian kai on Suomen tasavallan pää yhteydessä ruumiinsa kanssa ja vapautuneet veret pääsevät virtaamaan läpi koko elimistön.

*

Suomi ei kuulema olekaan tasavalta.

Kirjoitin tuon muutama päivä sitten. "Tasavallanko pääkaupunki?" Kuulin melkoiseksi hämmästyksekseni erään tuttavan väittävän, että Suomi ei olekaan tasavalta.

Mutta sehän julistettiin silloin ja silloin, eduskunnassa, yksimielisesti? Sen vapauttamiseksihan tässä on —?

— Jaa, se oli silloin, se julistaminen oli vain ylimalkaista, periaatteellista laatua, sillä teolla ei ole mitään käytännöllistä merkitystä, niin kauan kuin ei ole hyväksytty uutta hallitusmuotoa. Vanha hallitusmuoto on olemassa, sitä ei ole kumottu. Asia on avoin. Me voimme valita monarkkisen hallitusmuodon yhtä hyvin kuin tasavaltaisen.

— No, onko teillä jo ehkä kuningaskin tiedossa?

— On.

— Ahaa, onko asia jo kehittynyt niin pitkälle? Ken hän on? Joku saksalainen ruhtinas tietysti?

— Tietysti. On mainittu Adolf Mecklenburgilaista.

— Mitä hän on miehiään, kuka urohiaan?

Ei ystäväni hänestä tiedä juuri enempää kuin minäkään. Nyt muistan, että joku kirjoittaja, oliko se nyt "Fria Ordissa", toivotti saksalaisia tervetulleiksi astumaan "Suomen kuningaskunnan" rannoille. Pidin sitä savuna ilman tulta, niinkuin yleensä näitä huhuja, mutta ei näy todella olevan mitään savua ilman tulta. Onko ehkä sittenkin olemassa Saksan kanssa salainen "lisäpöytäkirja", niinkuin "Työmies" sanoi tietävänsä.

Vai meille siis etsitään kuningasta vieraasta maasta?

Mutta miksi?

Rupesi kaikumaan jotakin mielessäni. Rurik ja Venäjä — kuinka se nyt olikaan? Hain kotiin tultuani käsiini Weberin historian (sovitteli J. R. Danielsson, suomensi Aatto S.), josta luin: "Kun vihdoinkin aseilla tahdottiin riidat ratkaista, syntyi yhteiseksi turmioksi sisällinen sota heimojen kesken. Siinä onnettomuudessa saatiin vihdoinkin toimeen sovinnollinen keskustelu, jossa päätettiin sisällisen ja ulkonaisen turvallisuuden saavuttamiseksi kutsua hallitsija heimojen ulkopuolelta. Varustettiin lähetyskunta — laiva (Tarmo?) suoritettiin vesille ja tsuudilaiset veivät lähetyskunnan 'Ruotsi-Varankojen' maahan, jossa lähetyskunta (Svinhufvud?) ilmoitti asiansa: 'Meidän maamme on suuri ja varakas (Huom.! meidän maamme ei juuri ole suuri ja varakas, mutta voihan se siksi tulla, kun Mannerheim valtaa Vienan-Karjalan ja Pietarin), mutta meillä ei ole järjestystä (niinkuin ei meilläkään), tulkaa meille ruhtinaiksi meitä hallitsemaan'."

Silloiset tsuudit pyysivät yhdessä muiden heimojen kanssa kolmea veljestä kuninkaakseen, mutta yksi heistä, Rurik, siksi lopulta tuli. Tästä tsuudien noutamasta kuninkaasta tuli lopulta Venäjän hallitsija. Hän otti haltuunsa Novgorodin, hänen sukunsa novgorodistui ja novgorodisti tsuuditkin. Mutta eihän ole sanottu, että meidän saksalainen Rurik tekisi samoin ja että meidän kävisi samoin nyt kuin heidän silloin.

Ottakaamme siis oppia historiasta tänäisen tarpeen varalta, elkäämmekä huolehtiko historian huomisista.

Mutta mitä muuten sanonevat näistä tuumista Pohjan pojat ja Savon ja Karjalan miehet, ja mitä Vaasan Kustaa, joka kai pian on täällä "taalalaistensa" kanssa? Olisivatko he ja hän ehkä lukeneet historiaansa jostain toisesta paikasta, esim. siitä, jossa kerrotaan miehestä, joka vapautti maansa vieraasta sorrosta ja kykeni sitten myöskin ylläpitämään järjestystä?

Perjantaina 26 p:nä huhtikuuta.

"Armeliaisuus on verisintä julmuutta".

Olen kai osaltani pauhannut, minkä olen voinut, punaisten alkamaa kapinaa, heidän raakuuksiaan ja julmuuksiaan vastaan. Olen noussut siveelliseen kauhistumisen jalustalle niin korkealle kuin olen päässyt ja sieltä jakanut oikeutta, niinkuin se minusta on ollut jaettava ja niinkuin puhtaalla omallatunnolla myös olen katsonut olevani oikeutettu jakamaan. Olen ollut sillä kannalla, että me valkoiset olemme syyttömät ja että me siis voimme heittää ensimmäisen kiven — ja myös viimeisen. Sillä me emme ole harjoittaneet julmuuksia, emme rangaisseet syyttömiä, emme antaneet koston tunteelle valtaa, emmekä tule antamaan. Inholla, vannoenkin, olen torjunut kaikkien meidän puolestamme sellaiset epäilyt, sellaiset syytökset, kun niitä on minulle lausuttu. He ovat raakalaisia, aasialaisia, pakanoita, me olemme länsimaista sivistyskansaa, eurooppalaisia, ennen kaikkea kristityitä, armeliaisuuden, rakkauden ja humaanisuuden läpitunkemia. Ja me olemme samalla valtiollisesti kaukonäköisiä, ymmärtäviä psykoloogeja, jotka tiedämme, että voittomme ei saa eikä voi olla ainoastaan aseiden voitto ruumiista, vaan myös hyvien töiden voitto sieluista ja mielistä, joita meidän senkin nojalla tulee päästä johtamaan. Heidän tulee kerran myöntää meistä, että joskin olimme rintamaa murtaessamme ja taistellessamme pakosta vereytyneet olimme sen murrettuamme ja taistelun loputtua valkoisia, valkoisia sydämiltämme ja teoiltamme, ojentaen ritareina kätemme voitetuille ja ottaen hoitaaksemme heidän haavojaan samalla kuin omiamme.

Ja näyttää, että voimakas virta on ollut nousemassa kantamaan näitä ihanteita esiin. Semmoinen työ, joka tällä haavaa kiireellisimmän tarpeen vaatimana on etupäässä yksityisen armeliaisuuden työtä, suoritetaan hiljaisuudessa. Lienee syntynyt kansalaisten yhtymiä, jotka tahtovat ottaa huolekseen sotaleskien ja sotaorpojen, vankien vaimojen ja heidän lastensa viemisen pahimpien päivien yli, niiden, joille ei ole työtä eikä ruokaa, eikä rahaa paljon muuta kuin Mannerin vääriä seteleitä. Listoja on ollut liikkeellä avun keräämiseksi.

Luulisi nyt, että kun kristillinen, inhimillinen tunne vaatii näkemään jokaisessa kärsivässä, rikollisimmassakin, ennen kaikkea ihmisen ja veljen, tämä tunne saisi kenenkään häiritsemättä etsiä vastakaikua ja panna liikkeelle voimiaan. Luulisi, että se, jos mikään, on luvallista vapaata kansalaistyötä, ja oikeutettu vaatimaan itselleen samaa loukkaamattomuutta kuin uskonnon harjoittaminen.

"Uudessa Päivässä" on tänään kirjoitus (nim. V. Si.), jota minun on kyllä yhtä vaikea, vielä vaikeampi selostaa kuin "Tiedonantajan" ja "Työmiehen" kirjoituksia; on miltei fyysillisesti vastenmielistä pidellä lehteä kädessään. Mutta kun olen selvinnyt noista, niin täytyy selvitä tästäkin. Onhan se historiallinen todistuskappale eräänlaisen meikäläisen hengen ilmauksista, joka ei saa puuttua tästä kokoelmastani.

Kirjoituksen otsakkeena on: "Milloin armeliaisuus on verisintä julmuutta?" Siinä mainitaan punaisten julmuuksista Riihimäellä ja muualla, ja sanotaan:

"Me harjoitamme itsekin verisintä julmuutta kansaamme ja sen tulevaisuutta kohtaan! Miten niin? — Kiinnitämmehän huomiomme ja aikamme armeliaisuuteen sillä hetkellä, kun isänmaa muuta vaatii."

Sitten kirjoittaja jatkaa (harvennukset ovat minun):

"Helsingin n.s. porvaristo on armeliaisuudessaan sokea. Se on valmis hellimään ja hoivaamaan sitä tuhansiin nousevaa punaisten kätyrien ja spioonien laumaa, joka vielä kaksi viikkoa sitten yllätti meidät oviemme takana kuulostellen, ja useasti ilmiantoi meitä! — Tästä joukosta kasvatamme Suomelle uuden punaisen kauhun."

"Te surkuttelette, te Suomen porvarit, avuttomia punakaartilaisten vaimoja, perheitä, samaan aikaan, kun nuo naiset leipovat aseita vankeina oleville omaisilleen lähetettäviin leipiin, ja samaan aikaan, kun nuo naiset meidän kuultemme uhkaavat kostaa ja puristelevat nyrkkiä ja solvaavat meitä. Niille naisilleko, jotka tekopyhyyden ja valekurjuuden hahmossa, kiväärinsä äkkiä pois heitettyään, palaavat teiltä ruokaa anomaan, käärmeen mieltä kantaen, niille naisilleko te armeliaisuutta kansalta haette? Jos näin on, miksi ovat parhaat poikamme lähteneet kaatumaan, kun te, lyhytnäköiset, elätätte ja hoivaatte vain vihollista."

"Te surkuttelette naisia, mutta ettekö ole nähneet, että naisen julmuudelle ei miehen julmuus riitä lainkaan." — —

"Suomen hempeämieliset porvarinaiset ja Valkonauhat, minä pelkään, että samaiset naiset voivat teidät houkutella paulaan ja pettää teidät näennäisellä viattomuudellaan. Siksi ei aika nyt ole armeliaisuuden, vaan pahojen töiden palkan."

"On suorastaan yhteiskunnan itsemurhaa se, että niitä joukkoja, jotka aseissa ollessaan ovat miekkaa kantaneet maamme rauhallisinta väestöä vastaan ja sen keskuudessa kaameita tihutöitään harjoittaneet, nyt elätetään kansan niukoilla varoilla kaikella huolenpidolla samaan aikaan, kun omat valkeat sotilaamme saavat hyvinkin niukasti ruokaa."

"Kansan pitää nähdä rikoksen palkka, muutoin ei rikos häviä, muutoin vain, kuten nyt, meille takanapäin nauretaan."

"Kuinka leväperäisesti on tähän asti suhtauduttu rangaistuksen toimeenpanoon, sen ovat viime päivät näyttäneet. Ei edes ole annettu ankaraa uhkavaatimusta sala-ampumisen lopettamisesta. Jokaista salamurhattua valkoista tai saksalaista kohti pitäisi heti ampua vähintäin 10 punaisinta vankia. Yksityiset saksalaiset ovat ihmetelleet viranomaisten leväperäisyyttä tässä suhteessa."

"Lopputulos: Nyt ei ole aika armeliaisuuden, mikäli se ei koske punaisten tihutöiden aiheuttamien kärsimysten lieventämistä, nyt on aika pahojen töiden palkan."

Minua ei kummastuta niin paljon se, että on niitä, jotka joutuvat tällaisen kiihkon valtaan, joilta pää ja kaikki sen sisältämät käsitteet tämmöisinä aikoina menevät sekaisin. Mutta sitä minä kummastelen, että on sanomalehtiäkin, joihin tuo mielettömyys tarttuu ja jotka tartuttavat sitä edelleen. Sillä eihän nyt ole kysymys vain "niistä naisista" ja "noista naisista", jotka ovat ilmiantaneet ja kivääriä kantaneet j.n.e. Armeliaisuus tietysti tarkoittaa kärsiviä ja nälkäkuoleman partaalla olevia yleensä. Se tarkoittaa lapsia, kaikkien lapsia, kaikkein punaisimpienkin, ja sen täytyy saada heitäkin tarkoittaa, äitien ja isien rikoksiin katsomatta. Ja vaikka apua tarvitsevien ja avun saaneiden joukossa olisi puhtaasti rikollisiakin, kaikkein punaisimpiakin, niin ei heitäkään saa yhteiskunnan oman arvonkaan vuoksi päästää nälkäkuolemaan. Jos punaisuuden hävittämiseksi tästä kansasta ei ole muuta keinoa kuin sillä hiljaisella tulella polttaminen, jota on nälkään näännyttäminen, niin ei se täältä silläkään tavalla häviä. Ja jos ei pahojen töiden velkaa kyetä muulla tavalla perimään, niin jääköön se ennemmin perimättä. Juuri näin kasvatetaan Suomeen uusi punainen kauhu.

Jos joku villiintynyt akka tekee kostomurhan, niin siitä on ammuttava 10 vankia! Ketä ovat nämä vangit? Heidän joukossaan on pakolla kaartiin otettuja, on ehkä niitäkin, joita ei vielä ole edes tutkittu ja jotka voivat olla täysin syyttömiäkin siihen, mistä heitä syytetään.

Eivätkö riitä kenttäoikeusteloitukset, joista jo alkaa kuulua? Ruvetaanko täällä punaisten tavoin teurastamaan panttivankeja, tekemään juuri sitä, joka on nostattanut siveellisimmän kauhumme? Meillä on ollut punainen terrori, pitääkö meille tulla vielä valkoinenkin? Tietä sille jo tehdään, yleistä mielipidettä siihen valmistetaan.

Jos tahdotte panna toimeen peloituksen, niin ampukaa heidät sitten samassa kaikki, mutta elkää kiduttako nälällä.

Sunnuntaina 28 p:nä huhtikuuta.

Ei tunnu ilo ilolle.

Kai ovat juhlat ja liputtamiset ja soittajaiset tarpeen mielten virkistämiseksi ja voittajatunteiden tulkitsemiseksi ja taisteluhengen jatkuvaksi ylläpitämiseksi. Kai ihmisten täytyy saada ilmaista näkyvästi ja kuuluvasti, mitä heillä on sisässään. Mutta ei minusta ilo ilolle tunnu, en saa itsessäni riemua remahtamaan. Jos voisin olla mukana jossain Te deumissa, olisi se surujumalanpalvelus. Ei ainoastaan meidän omien vainajiemme ja sankariemme muistoksi, vaan koko tämän kansallisen onnettomuuden johdosta. Tämä ei ollut voitto, vaan tappio — kaikkien, koko Suomen. Voitto veljessodassa ei ole voitto, josta voittaja voi seppelöidä itsensä. Jos liputtaisin, liputtaisin puolitangossa. Juhlarunot karsivat korviani. On jotain epäsoinnukasta ja epätyylikästä tässä kaikessa.

*

Saksalaiset vieraamme.

Helsinkiläiset osoittavat tätä nykyä vapauttajia kohtaan kiitollisuuttaan sekä julkisesti että yksityisesti. Esitelmillä ja museoissa ja laitoksissa käyttämällä koetetaan saksalaisia tutustuttaa meidän kulttuuriimme. Ahkerasti ja hartaasti vieraat pyrkivät perehtymään ja syventymään siihen, mitä meillä on. On vahinko, että heillä on varsin vähän mahdollisuutta päästä kosketuksiin niiden suomalaisen hengen ilmiöiden kanssa, jotka piilevät kirjallisuudessamme. Se on kaikki heille hepreaa. Kovin vähän on suomenkielistä kirjallisuutta saksankielelle käännettynä. Olisi välttämättä perustettava seura suomalaisen kirjallisuuden kääntämiseksi suurille kulttuurikielille, etupäässä saksankielelle. Suomen olisi sitäkin tietä pyrittävä kansakuntien joukkoon.

Yksityinen vieraanvaraisuus on kaikesta päättäen suuremmoinen. Harva on se perhe, joka ei olisi ottanut hoiviinsa jotain saksalaista upseeria tai sotilasta. Tuskin ainoatakaan, joka ei olisi pitänyt kutsuja, tai muulla tavoin maksanut vieraanvaraisuusveroaan. Viimeisetkin vehnäs- ja sokerisäästöt kaivetaan esiin, siihen määrin, että saksalaiset jo alkavat epäillä, etteihän täällä mitään todellista hätää ja elintarvepulaa olekaan. Huomaa, kuinka ihastuneita he ovat tullessaan omalla kielellään toimeen, missä vain liikkuvat, mitä vain kadulla kysyvät. Heitä, jotka tätä nykyä ovat maailman vihatuin kansa ja joilla siellä ei ole ainoatakaan ystävää, joita on haukuttu barbaareiksi ja hunneiksi, kohtaa täällä yhtäkkiä rakkaus edes yhdenkään kansan puolelta. Näin varmaan punotaan siteitä, jotka tulevat kauan kestämään. Herttaisia ja hyväntahtoisia miehiä. En ainakaan minä ole tavannut heissä sitä preussiläistä töykeyttä ja itsehyväisyyttä ja ylimielisyyttä, josta niin paljon puhutaan. Joskus vilahtaa salattu hymy silmäkulmassa meidän neitosten ja rouvain naivisuudelle, eikähän herrainkaan konversatsioni ole varsin henkevää, kielenkin ollessa esteenä syvempiin otteihin sekä todessa että leikissä. Mutta tuntuu kuin olisi heimolaisuus "gemyyttiin" nähden suurempi saksalaisen ja suomalaisen kuin ruotsinmaalaisen ja suomalaisen välillä. Saattaa sanoa, että välit ovat luontevan "herttaiset", ja kun tätä jatkuu, he varmaan saavat meistä kehitetyksi ominaisuuksia, joita meissä — piilee. Virtaahan heidän vertaan muuten meidän ylemmän luokan suonissa ehkä enemmän kuin ruotsalaista.

Jouduin äsken sattumalta perheeseen, jossa oli kutsut. Pari kolme meriupseeria ja yksi tavallinen sotamies, tykkimies. Upseerit iloisia, elegantteja nuoria miehiä. Sotamies mukava, myhäilevä talonpoika. Istuttiin ja lasketeltiin juttuja näihin aikoihin ihastuttavan kukkurallaan olevan kahvi- ja kakkupöydän ääressä. Seurustelu kursailematonta, niinkuin tuttavuuden solmiaminenkin. Rouvia kulkee eilen kadulla, tulee nätti poika vastaan, hänelle kukka rintaan, käykää meilläkin, osoite se ja se, ja tänään tuli nuori mies ja toi toverin tullessaan. Sotamies samoin kadulta kaapattu vastikään. Yhdessä sitten istutaan ruokasalissa — kuitenkaan ei sotamies samassa pöydässä, vaikkakin samat tupakat ja muut tarjoamiset. Huomenna tykkimies lähtee itää kohti, virittää vehkeensä, suussa sikari, joita talon pikkuneiti tunkee hänelle taskun pullolleen, ja ehkä kaatuu itse punikkien kuulista, niitettyään sitä ennen kasan näitä venäläisiä ohdakkeita jollain hämäläisellä vainiolla.

*

Käynti "Posenilla".

Olimme eilen vastavierailulla näiden upseerien luona. Etelä-Satamassa odottaa sinne sekunnilleen saapuva moottoripursi. Saksalainen laivasto on siirtynyt ulkosatamasta Kruunuvuoren selälle, jossa niitä on useita suuria risteilijöitä. Me ajamme hirmuista vauhtia "S. M. S. Posenin" laskuportaan viereen, jossa eiliset tuttavamme ovat vastassa ylen kohteliaina isäntinä. Huolimatta siitä, että vieraita otetaan vastaan yhtämittaa, jaksavat he säilyttää ystävällisen kohteliaisuutensa kulumatonna. Ne ovat hermoa, jännettä ja terästä joka liikkeessä. Tämä jättiläislaivakin on jännettä ja terästä. Sen hermot ovat levossa, piilossa, rautapanssarinahkan alla, mutta auta armias, kun ne värähtävät ja hirviö kouristaa kyntensä ja avaa tulikitansa. Emmehän pääse kuin selkää silittämään, käyskelemään kannella ja vähän ylimmän kannen alla, komentosilloilla ja tähystys- ja ohjaustorneissa, emme saa nähdä, mitä uumenissa piilee, kaikkia koneita, voimalähteitä, ammusvarastoja, joiden toiminta on keskitetty ainoastaan muutamiin rautaputkiin, mutta aavistaa voimme, mitä kieltä se puhuu, kun se aika on tullut ja tulpat poistetut kanunain kitain edestä. Yksi ainoa hyvin tähdätty laukaus ja sen itsensä kokoinen jossain tuolla taivaan rannalla vavahtaa, horjahtaa ja menee menojaan meren pohjaan, jättäen jonkun murskautuneen kaiteen, pelastusrenkaan tai matruusilakin kehumaan pinnalle. Ja seuraavana päivänä se yhtäkkiä voi itse tuuskahtaa turvalleen tai painahtaa perälleen ja mennä sen tiensä tuhansine miehineen vedenalaisen torpeedon satuttamana. Ja siinä meni tuo miellyttävä, sivistynyt, nuori upseeri, jonka kammiossa istumme ja juomme kahvia, keskustellen kirjallisuudesta ja taiteesta ja hänen näytellessään meille valokuvia vaimostaan ja lapsistaan, joiden kuvat hänellä on edessään työpöydällään ja sen yläpuolella seinässä oma maalaamansa taiteenharrastajamaisema kotihuvilasta jossain Kielin esikaupungissa pensasrantaisen lammikon rannalla, missä kelluu venhe ja uiskentelee valkoinen joutsen, taustana kirkontorni. Hänellä on siitä kuvapostikortti, siitä ja tästä laivastaan ja Kielin Schlossgartenista "mit Universität und Kaiser Wilhelm Denkmal", jotka hän lähtiessään pistää meille muistoksi.

Tämä maailma, tämä näiden ihmisten elämä, johon yhtäkkiä tulin heitetyksi ja josta yhtä pian poistetuksi, on minulle siihen määrin uusi ja outo, ettei siitä jää minulle muuta kuvaa, kuin että olin ollut jossain yltyleensä rautaisessa, harmaassa, uinuvassa, murjottavassa, hirmuisen lujassa ja raskaassa, joka kuitenkin kelluu veden pinnalla, ja elää ja voi liikkua ja tuossa tuokiossa puhjeta salamoimaan ja jyrisemään ja vavahdella joka liitoksessaan, ja jonka avulla tuo hienohipiäinen nuori vähän hentomielinen upseeri, ennenkuin minä tässä hänen sohvallaan olen ehtinyt polttaa hänen tarjoamansa sikarin, voisi käväistä jaottamassa maan tasalle Nikolainkirkon ja kaikki, mitä sen ympärille on vuosisadan kuluessa rakentunut, tai Kallion kirkon ja Kansantalon ja koko Sörnäisten kulman. Hän tulee takaisin ja täyttää kuppini ja sanoo: "Bitte, mein Herr", ja minä tarjoan hänelle tulta, luullen hänen sikarinsa sammuneen. "Danke sehr!" — se ei ollutkaan ehtinyt sammua. Se on "grossartig", se on "kolllosssal"…

Mutta oli vielä jotain muutakin, jota näin, joka oli kuin kaihi silmäni edessä upseerin kajutassa, joka ilmestyi siihen taas paluumatkalla moottoripurressa laivan amiraalin ja minun väliin — erään kannella kyyryssä istuvan, jotain messinkiä kiilloittavan matruusin katse, kun hän kulmainsa alta loi sen meihin meidän kulkiessamme ohi. Siinä oli jotain äärettömästi kyllästynyttä, ikävystynyttä, halveksivaa, katkeraa, joka tuntuu yhä vieläkin pahalta, vaikka en tiedä miksi.

Sunnuntaina 12 p:nä toukokuuta.

Suomenlinnassa.

On tullut kahden viikon aukko päiväkirjaani. Kohta kai tyrehtyy tämä kynätulva, ja taitaapa olla jo aikakin. Eikähän nämä enää ala ollakaan _kapina-_ajan mietteitä, koska kapina on kukistettu. Vaasan senaatti on saapunut ja Suomen senaatti kokoontunut ja eduskunta kokoontuu parin päivän perästä. Kirjoitan tähän vielä tänä päivänä näkemäni.

Oli ihanin päivä, mitä ajatella voi, entinen vanha Helsingin toukokuunsunnuntai, kun pyhäpukuiset ihmiset parveilivat Kauppatorilla rientäen liputettuihin laivoihin, jotka veivät heitä merelle, saariin ja huviretkille. Nytkin oli siellä liputettuja laivoja ja niiden lähtöä odottavia retkelle lähtijöitä, heidän katselijoitaan ja saattajiaan. Kaikkialla liikkui sotilaita, saksalaisia omissa tarkasti samankuosisissa ja samanvärisissä puvuissaan, suomalaisia mitä erilaisimmissa mielikuvitusvormuissaan, lakki ja jalkineet tuskin monellakaan samanlaiset, ruotsalaisia, Helsingin suojeluskuntalaisia, jääkäreitä ja Mannerheimin poikia, joita juuri on alkanut saapua suureen vapausparaatiin. Tässä on jotain naamiohuvimaista. Kasvonaamareita heillä ei ole, mutta täytyy tulla lähelle, ennenkuin tuttavansa tuntee.

Tämä se on uutta, mutta samalla vanhaa, miltei muinaisaikaista. Satamassa on vanha "Eläköön", jota ennen kutsuttiin Suomen amiraalilaivaksi. Kiiltolakkisia hallitus- ja virastoherroja saapuu laivaan, koko kapinan edellinen senaatti. Ne menevät sinne, suuret herrat, ja me pienemmät, sanomalehtimiehet y.m., astumme pienempään höyrypurteen. Vanhaa, kotoista on sekin, että viivytellään paljon yli määräajan; saksalaiset sotilashenkilöt ovat ainoat täsmälleen saapuneet. "Eläköön" lähtee edellä, me sen vanavedessä. On juhlallinen hetki ja tunne, kun Suomen hallitus menee ottamaan Viaporia haltuunsa, — Viaporia! — sillä sinne on nyt matka. Äskeisestä, entisestä, pitkästä kylläkin, lähes kaksikymmenvuotisesta sortoajasta ja Venäjän vallasta ei muistuta mikään — ei mikään muu kuin Uspenski ja Resvoin kappeli ja Katajanokan päähän uponneen kanunavenheen mastot. Soittokunta puhaltaa amiraalilaivassa. Kuljetaan ohi Blekholman, mutta ei käännytä ulos merelle, niinkuin ennen, kun joitain ulkomaalaisia kongressilaisia, isäntänä Mechelin, käytiin juhlapäivällisten jälkeen tuulettamassa Suomenlahdella, ei ohi Viaporin, sen vieraan kaupungin, vaan suoraan sitä kohti, jonne harva meistä, tuskin kukaan, on ennen jalallaan astunut.

"Historiallisia hetkiä" on ollut harva se päivä. Mutta tuntuu tämä sentään niistä kaikista historiallisimmalta, kun noustaan maihin entisen Venäjän rannalle ja Suomen sotilaita ja vapauttajia seisoo laiturilla tekemässä kunniaa suomalaisin sanoin annetun komennuksen mukaan Suomen valtionhoitajalle ja Suomen senaatille, ja Saksan amiraalille ja hänen seurueelleen, ja taisi siellä olla joitain ruotsalaisiakin upseereja ja jonkun ulkovallan edustajakin.

Kuljetaan jonkun pitkän kasarmimaisen rakennuksen alaitse, sivuutetaan toisia kasarmeja, kirkko, Ehrensvärdin hauta. Tullaan torille, jossa on komppania suomalaisia sotureita, oikeita sotilaita, rintamalla olleita ja ahavoituneita. Heidän pukunsa ja ryhtinsä ei tosin ole paraatimainen, ne ovat vähän uupuneenkin näköisiä, mutta ne ovat meikäläisiä, suomalaisia, joita täällä ei siinä tehtävässä ole ollut sataan kymmeneen vuoteen. Tullaan jollekin sillalle, joka yhdistää kaksi saarta ja astutaan muurin vartta, hyvin vanhan muurin, ja taas holvin alaitse. Vaikutukset ovat sekavat kuin romukaupassa. Vanhaa ja uutta vierekkäin, ruotsalaista linnaholviromantiikkaa, venäläistä kasarmirealismia kaikkein räikeintä lajia, vanhoja valleja ja uudenaikaisia, yhtäkkiä näköala meren sinisille ulapoille, toinen sisäsaaristoon metsätaustoineen, palanen Helsinkiä, kiiltävä venäjänkirkon kupooli ja vähän matkan päässä suunnaton rikkaläjä. Kunpa saisi mennä sisään, kurkistamaan johonkin noista kasarmeista ja varastomakasiineista, — mutta ei, siellä voisi kohdata vangit ja koko tämä juhlatunnelma, jossa nyt tahdon pysyä, olisi ehkä mennyt.

Olemmehan nyt valloitus- tai oikeastaan haltuunottoretkellä, nykyisen Suomen puolesta virallisesti valtaamassa takaisin sitä, mikä oikeastaan ei koskaan ole ollut meidän, vaan ensin Ruotsin ja sitten Venäjän, mutta jonka olisi pitänyt olla meidän. Tässä kohtauksessa on toistaiseksi varsin vähän komeutta ja juhlallisuutta, sittenkun astuttiin maihin liputetuista laivoista. Tallustellaan jotenkin pienessä ja kovin vähän koristeellisessa joukossa. Olisi pitänyt odottaa siksi, kunnes Mannerheim saapui joukkoineen, ja panna toimeen suuremmoinen paraati ja antaa koko Helsingin tulla kansoittamaan tiet ja torit ja vallit sinä päivänä, kun Suomen lippu vetäistiin tankoon. Mutta päivä oli kuitenkin nyt hyvin valittu, Snellmanin päivä, joten tästä päivästä tuli ei vain Suomen päivä, vaan myös suomalaisuuden päivä. Ja tulee se päivä toinenkin jonain toisena vuonna, jolloin laitteet voivat olla toisenmoiset.

Edessämme kohoo korkea valliharju ja sen harjun harjalla lipputanko, josta Venäjän lippu on liehunut toista sataa vuotta, julistaen Suomenlahden ulapalle sen herruutta ja Suomen orjuutta. Harjulla kuvastuvat taivasta vasten vartiasotilasten vartalot. Ryhmitymme tuon tangon eteen, vallin alle. Soitto soi ja sen aikana nousee Suomen lippu nousemistaan, hitaasti, arvokkaasti, aste asteeltaan vallaten venäläiseen valliin upotetun venäläisen tangon, hulmahtaen sen huippuun ja joukein liikkein hiljaisessa tuulessa julistaen yli sinisen ulapan, että se ulappakin nyt on Suomen, niin kauas kuin silmä kantaa: meidän nuo linnoitetut saaretkin, Rysskärit ja muut Porkkalaa myöten Hankoon asti ja siitä vielä lännemmä.

Kömpii karhu kukkulalle, Suomen mies, sen valtionhoitaja, kiiltonapiton, silkkihatuton, koruton ja rehti, lautamiesgentlemanni, yhtä maata kuin ne sarkatakkiset sotilaat, jotka häntä ympäröivät.

Heidän ja meidän tunteet tulkiten hän julistaa:

"Nyt on Suomi vapaa. Nyt liehuu Suomen lippu tämän vanhan linnoituksen harjanteilla. Sen muistoksi on senaatti päättänyt, että Viaporin linnoituksen nimi tästä lähtien on oleva Suomenlinna. Älköön mikään vihollinen koskaan kyetkö vetämään alas tätä lippua, vaan liehukoon se tässä aina! Kohottakaamme kolmikertainen eläköön-huuto Suomenlinnan ja isänmaan kunniaksi!"

En ollut tätä käännettä aavistanut, en, että tässä tapahtuisi nimenkin muutos. Mutta aate oli minusta nerokkaimpia. Ruotsinlinnaa — Sveaborgia, Ryssänlinnaa — Sveaborgia ei ole enää olemassa. On olemassa Suomenlinna. Snellmanin päivänä, entisenä suurena kansallisena nimenmuuttopäivänä muutettiin tänä vuonna vain yksi nimi, mutta se riitti.

Noita sanoja ei lausuttu suurin elein, ei ulkonaisesti haltioituen, mutta aate oli sisäisen innoituksen antama. Se ei ollut yksin puhujan aate eikä hänen virkatoveriensa. Se oli kai ilmassa, se oli tullut tuulen mukana saloilta ja kankailta, mistä olivat tulleet ne salojen miehetkin, jotka seisoivat kunniavartiona ympärillä. Päätös oli syntynyt ilman pitkiä puheita ja perusteltuja lausuntoja ja pöytäkirjoja. Päätöstä Suomenlinnan nimestä ei oltu tehty virastoseinien sisällä, ei vihreän veran ääressä, vaan vihannalla rinteellä meren hengessä ja ulapan siinteessä. Sanotaan sen syntyneen Eläköön-laivalla matkalla ja tehdyn vähää ennen lipun kohoamista.

Päätös on perusteltavissa ei vain tunteellisesti, vaan varsinkin asiallisesti ja ennen kaikkea historiallisesti. Sveaborg on aina esiintynyt sen vallan vahvimpana tukena, joka on meidän maatamme hallinnut ja vallinnut. Linnoitusta ei rakennettu vain Helsingin sataman suojaksi, vaan myöskin ja etupäässä ruotsalaisen vallan lujaksi turvaksi Suomessa, voittamattomaksi puolustuslaitokseksi Venäjää vastaan. Sen voimaan ja voittamattomuuteen luotti Suomen armeija v:na 1808 kovassa taistelussa venäläistä ylivoimaa vastaan. Kun Sveaborg kavallettiin viholliselle, ratkaistiin sota. Luovuttamalla Sveaborg luovutettiin Suomi.

"Venäjän vallan aikana oli Sveaborg vieras alue Suomelle. Sen harmaat muurit tuntuivat uhkaavilta, vihollismielisiltä niinäkin aikoina, jolloin suhde suomalaisten ja venäläisten välillä ei ollut erittäin kireä. Suomen pääkaupungille on Sveaborg venäläisten käsissä ollut valtiollisesti vaikeina aikoina ainaisena uhkana. Joka kerta kun venäläiset vallanpitäjät ovat pelänneet jotain päättäväisempää ilmausta kansamme isänmaallisesta hengestä, ovat linnoituksen kanunat olleet suunnattuina 'separatistipesää' Helsinkiä kohtaan." Näin kirjoitti tänään Hbl.

Tätä kaikkea ja paljon muuta samanlaista on meille ollut se Sveaborg, jota ei enää ole olemassa. Ne olivat ne tunteet ja ne muistot, joita sen nimi meissä herätti, jotka olivat siihen kiinnitetyt. Ruotsalaisella ja venäläisellä Sveaborgilla ei ole ollut suomalaiselle Suomelle mitään isänmaallisesti ja historiallisesti mieluisaa omaa traditsiota, ainoastaan petoksen ja väkivallan painostava muisto on meille ollut sen historiallinen nimi.

Nyt sillä linnalla on toiset tarkoitukset. "Nyt on Sveaborg meidän", kirjoitti Hbl. "Se on Suomen vapauden ja sen pääkaupungin turva. Kansamme tulee ylläpitämään tätä linnaa ei uhatakseen ketään eikä hallitakseen ja vallitakseen ketään. Ainoastaan maamme riippumattomuuden ja loukkaamattomuuden suojaaminen on tästä lähtien oleva Sveaborgin tarkoituksena. Leijonalippu on hulmuava kevättuulessa merkkinä uuden ajan tulosta, turvallisuuden ja onnen ajasta kovaa kokeneelle maallemme."

Tämän linnan nimeksi ei totisesti olisi voinut, jos nimien yleensä täytyy saada jotakin tulkita ja merkitä, jäädä sen entinen. Sen nimeksi täytyi tulla "Suomenlinna" — uudistamaan ja yhdistämään. Minkään muunnimisen linnan valleilla ei leijonalippu, "riippumattoman Suomen ylväs valtiosymbooli", olisi voinut liehua hetkeäkään kauemmin, kuin se oli siihen nostettu.

Näin minä mietin ja tunsin, sisäisesti haltioituneena odottaessani vuoroani päästä nousemaan lipputangon luo ja puristamaan sen miehen kättä, joka oli lausunut nuo koruttomat ja samalla niin sisältörikkaat muutamat sanat. Minun ei olisi pitänyt mennä sinne, vaan vetäytyä vallin taa meren puolelle, katsomaan sen aurinkoiseen kaukaisuuteen ja kuvittelemaan, että Suomessa on nyt sisäänpäinkin yhtä rauhaisaa ja sopusointuisaa kuin tuonne ulos.

Mutta minä menin sinne ja tapasin Svinhufvudin lipputangon juurella mitä kiihkeimmän ahdistelun ja sadattelun alaisena, tyynenä, hymyilevänä, vaikka kylläkin hiukan nolona ja hämillään. Hänen kimpussaan oli yliopiston professoreita, tohtoreita — tekisi mieli mainita nimetkin, mutta jääköön — jotka huudahtelivat, sähisivät: "Se on häpeällistä! Vielä kerran on Sveaborg kavallettu — det är ett helgerån!" — tämä heitettynä hänelle vasten kasvoja saksalaisen amiraalin ja muiden ulkomaalaisten kuullen, ja omain suomalaisten sotilasten kuullen, Suomen ensimmäisen miehen silmille, sen valtionhoitajan.

Tämän maan sisäinen kuri ja esivallan auktoriteetti seisoo vielä haurailla jaloilla, kun sellainen kohtaus on mahdollinen ja saa tapahtua. Ei suotta sanonut minulle eräs entinen senaattori, intoisa kuningasmielinen: — "Tuosta sen nyt näkee, kuinka tarpeellinen meillä olisi kuningas. Sellainen valtion päämiehen häväistys ei olisi ollut mahdollinen, jos hän olisi ollut kuningas." Minäkin olen sitä mieltä, että jos meillä kuningasta tarvittaisiin, semmoinen tarvittaisiin näiden tämmöisten maan korkeimman kulttuurin edustajain kurissa pitämiseksi.

Lauantaina 25 p:nä toukokuuta.

Heidän jälkimaineensa.

Tämä maa on täynnä raunioita, poltettuja taloja, ryöstettyjä koteja. Kaameaa on nähdä soraläjät sortuneiden rakennusten paikoilla sodan jalkoihin sortuneissa kaupungeissa ja kylissä. Kauhun tunnetta moninkertaistuttaa tieto siitä, miten tämä on tapahtunut, kuka sen on saanut aikaan. Se ei ole sodan jälkeä, vaan murhapolttajan, oman kotinsa mielettömän hävittäjän. Sillä olihan suuri osa hävitetystä kaikille yhteistä kansallisomaisuutta. Ja ovathan he hävittäneet omintakin omaansa, omia huoneitaan ja työväentalojaan, ryöstäneet pikkutaloja ja torppiakin.

Puhtainta jälkeä heidän omilla alueillaan on kirokuukausien kulo tehnyt eduskunnassa, josta vähää vaille puolet äsken vielä oli heidän omaansa. Olin siellä ensi istunnossa kapinan kukistamisen jälkeen. Saattoihan jo kuvitella, millainen olisi se näky, joka siellä kohtaisi, mutta niin voimakkaaksi en kuitenkaan olisi osannut ajatella vaikutusta. Siellä heitä ei ollut jäänyt kiveä kiven päälle, kaikki oli valkoinen myrsky pyyhkäissyt, yhtä lukuunottamatta. Matti Paasivuoren läsnäolo vain lisäsi näyn kaameutta. Tyhjät sijat hänen ympärillään ammottivat kuin yhteinen joukkohauta jossain kalmistossa. Vasemmiston ennen niin äänekkäällä puolella vallitsi kuolon hiljaisuus. Ei kuulunut vastausta nimien huutoon. Yhdeksänkymmentä huudettiin, yksi vastasi. Aukinaisesta ovesta heidän kokoushuoneeseensa ammotti tyhjä, taustana harmaa seinä, kuin vankilan käytävän muuri.

Tyhjä vaikutti miltei aavemaisesti. Tai ei oikeastaan tyhjyys, ei se, että ne, jotka siinä olivat olleet, olivat nyt poissa, vaan se, että paikat olivat olleet heidän täyttämänsä. Että ne miehet vuosikausia olivat voineet ja saaneet olla kansansa ensimmäisinä luottamusmiehinä. Olihan heidän joukossaan eduskunnan entinen puhemieskin ja Suomen ensimmäinen hallitusmies, senaatin varapuheenjohtaja, Manner, Tokoi, ja kaikki muut.

Mitä miehiään he olivatkaan!

On ennenkin ollut demagogeja, kansan villitsijöitä, mutta liekö historialla montakaan esimerkkiä tuhontekijöistä tätä meikäläistä lajia. Niidenkin teoissa, jotka ovat kantaneet nurjaa kilpeä omaa isänmaataan vastaan, on usein ollut jotain suurta, jotain traagillisesti sovittavaa. Meidän sosialidemokratiamme tähänastinen historia ei tule tietämään ainoastakaan huomatummassa asemassa olleesta aatteen miehestä, ylevämmästä johtajaluonteesta, puhdas- ja suoraviivaisesta henkilöstä, ei ainoastakaan suurpiirteisestä miehestä eikä mistään suuresta, mieltä ylentävästä teosta. Noissa, noiden tyhjäin paikkain täyttäjissä ei lopulta liene ollut monta edes tavallisilla kansalaishyveillä varustettua miestä, mutta sen sijaan joukko kuritushuonerikosten tielle vähitellen luisuneita: murtovarkaita, rosvoja, pettureita yleensä ja maansa pettureita erittäin, väärentäjiä, väärän rahan tekijöitä, pankkirosvoja — ja mitä kaikkea tulevat tutkimukset vielä tuonevatkaan heistä ilmi.

Mahtavina, suurisuisina he leventelivät, venyttelivät noilla sijoilla, jotka nyt ovat heistä tyhjät. Olin kuuntelemassa ja katselemassa heitä istuntokautena ennen kapinaa useimmissa tärkeimmissä istunnoissa. Heissä oli minuun heti marraskuun lakon jälkeen, jolloin heidän puoleltaan uskallettiin esittää armahdusta joukkomurhaajille ja joukkoryöstäjille, jonkunlainen salainen vetovoima. Joka ottaa siihen määrin lieventelevästi ajaakseen petomaisuuden ja väkivaltaisuuden ymmärtämistä ja anteeksiantoa kuin sosialistiset edusmiehet Turun mellakoista puhuessaan ja niiden vaikuttimia selitellessään, mahtaa olla itsekin pedon sukua. Koetin tutkia heidän kasvojaan, ilmeitään, ääntä ja liikkeitä ja olin välistä näkevinäni vain outoja eläimiä, niinkuin jossakin eläintarhassa: susia, kettuja, mäyriä, shakaaleja heille kuuluvine vaistoineen. Kuta enemmän heitä koetin ymmärtää, heidän oman ajamansa asian hyödyn kannalta, sitä vaikeampi minun oli selittää itselleni heidän kuuluisan taktiikkansa tarkoituksenmukaisuuttakaan. Kun en saanut itseäni vakuutetuksi siitä, että vallankaappauksen toimeenpano ja julkiliitto venäläisten kanssa olisi heidänkään teokseen mahdollinen, oli minusta joka askel, minkä he siihen suuntaan ottivat, heidän asiansa turmioon viemistä. Nythän sen kaiken hyvin ymmärtää: salavihkaa kiiluvat silmät, vihaa värähtelevät suupielet, kyynillisyyden, vaanivan ilvesmäisen ilkeyden, julkeuden, ja varsinkin naisissa vaivoin pidätetyn hysteerisen raivon. Ei ainoatakaan vastuunalaisuudestaan tietoisen miehen sanaa, ei yhtään ylevämpää aatteellista otetta, ainoastaan onttoa mahtipontisuutta. Helppohintaisia sukkeluuksia, hollitupa-irvistelyjä lehteriyleisön iloksi, mieskohtaisia solvauksia, jopa ilmiantojakin. Harja aina pystyssä porvareita vastaan, olipa asia kuinka vähäpätöinen tahansa, ikenet aina täydessä irvessä pienimmässäkin kahakassa. Tyhmyyttä, retestelevää omansa kehumista, itseoppineen itserakasta omahyväisyyttä, puoliherrain narrimaisuutta ja heidän pikkuälynsä ilmausten yksitoikkoisuutta aina samaan nuottiin toistuvissa puheissa.

Oli paha ollakseni heitä kuullessani, usein en saanut unta yökausiin heitä kuultuani.

Siitä arvaten, kuinka he eduskunnassa esiintyivät, miten ovatkaan he mahtaneet puhua ja toimia sen ulkopuolella, omissa suljetuissa kokouksissaan, missä heillä ei ollut mitään julkisuuden kontrollia! Kuinka lieneekään siellä kiihoitettu, lietsottu, väärennetty, pimitetty, huumattu niinkuin ulvovat dervishit oikeauskoista laumaa! Pyrkiväthän pärrytyspuheet välistä huumaamaan varuillaankin olevaa kuulijaa, ärsyttämään vastustusvoimaisempiakin aivoja ja hermoja. Sillä ulkonaista varmuutta ja muodollista esiintymistaitoa ja voimasanaisuutta heillä oli ja dialektiikkaa ja valhelogiikkaa he osasivat käyttää. Heissä oli sana-, ääni- ja eletaitureita, vaahtosuisia, tuimakatseisia loitsijoita, toiset kylmiä hypnotisoijia. Monen yllyttäjäpuhujan voima oli hänen itsehurmautumisessaan, omien valeidensa uskomisessakin, ainakin niin kauan kuin sitä tarvittiin, kunnes puhe oli päättynyt ja tehnyt tarkoitetun vaikutuksen ja pirunpappi sai kantaa kappansa lisääntyneinä jäsenmaksuina. Nekin, kaikki köyhän kansan kassat, ovat nyt missä lienevät siellä, missä kassööritkin, heidän omissa taskuissaan — jos nyt miljoonamiehet enää semmoisista pikkusummista välittävät.

Sellaisen vaikutuksen se väki yleensä teki syrjästä katsojaan. Heidän paikkansa eduskunnassa ovat nyt tyhjät enkä luule, että ne ovat täydemmät heidän valitsijainsa sydämissäkään. He kehuivat usein olevansa valmiit milloin hyvänsä tulemaan tilille "kansan" eteen. Tehkööt hyvin ja tulkoot, omat tuomarit odottavat. Uskaltaisin antaa heidät valaoikeuden haltuun, joka olisi kokoonpantu pelkistä punaisista.

He olivat suomalaisia miehiä. Ja kuitenkaan he eivät olleet suomalaisia eivätkä myöskään miehiä. He turvautuivat maansa veriviholliseen. He pidättivät hänet täällä, koettivat estää heitä menemästä, loivatpa vielä rajan takaa toisia, kun toiset olivat menneet. Millä paikalla lieneekään sen suomalaisen sydän, miten rakennetut sen suomalaisen aivot, jonka tunne ja järki ei noussut tämmöistä vastaan? Olivathan he sittenkin kaiken ikänsä tallanneet tämän maan kamaraa, hengittäneet tämän maan ilmaa, lukeneet tämän kansan historiaa, heidän ainoa koulutuksensa ja kulttuurinsa oli tässä maassa saatu, meidän kieltämme he puhuivat, useimmat ainoanaan. Olihan heillä olevinaan jotain ohjelmaa Suomen itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta. Miten heistä saattoi tulla punaryssiä, sitä en koetakaan ratkaista muuten kuin kieltämällä heidän suomisyntyisyytensä.

Eihän tietysti kapinan kaikkia hirmutekoja, jokaista murhaa, rosvousta, ryöstöä ja kidutusta voi panna sen alkuunpanijain ja johtajain yksityiseen laskuun. Ehkei heillä ollut mahdollisuutta niitä estää. Mutta kun ne alkoivat, kun niitä jatkettiin, eivätkä johtomiehet panneet itseään ja viime tingassa henkeäänkin vaakaan niitä vastaan, silloin he osoittivat olevansa samaa maata kuin varsinaiset rikolliset. Sitä paitsi heidän suoranaiseksi syykseen tuli heti ensimmäisinä kapinapäivinä heidän aloitteestaan toimeenpantu Suomen Pankin murto ja ryöstö ja sittemmin väärän rahan teko ja sen pakollinen tyrkyttely, — teot, joita kriminellisempiä rikoslaki ei tunne. Puhumattakaan kaikista muista kapinanajamiskeinoista, omien pettämisistä, valheellisista tiedonannoista viimeiseen saakka, Suomen sopimuksellisesta myömisestä Venäjälle. Ja lopulta kurja pako ja miljoonien maasta vienti ryöstösaaliina sekä rahassa että tavarassa. Ei mikään aate eikä asia vapauta sellaisia tulemasta asetetuksi tavallisten maantierosvojen ja varkaiden tasolle. Historia on ehkä oleva ymmärtävämpi ja anteeksiantavampi psykoloogi. Tuomitkoon se kernaasti heidätkin käytettävinään olevien lieventävien asianhaarain mukaan. Tätä nykyä heistä voi olla olemassa ainoastaan heidän aikansa tuomio, joka tuomio tietysti on vain syytös, mutta tosiasiain, kumoamattomien tosiasiain syytös.

Joka sellaisiin lainautuu, puuttuu siveellistä selkärankaa, sen eetillisessä ytimessä on täytynyt olla vika. Kokonaisvaikutukseni tästä koplasta — sana on heidän omiaan — on kaikkien heidän tekojensa valossa, että he olivat seikkailijoita, jotka lopulta päätyivät rikollisuuteen, vailla alkeellisinta oikeuden- ja kunniantuntoa, luihuja, pelkureita, kapteeneja, jotka, sen sijaan että viimeisinä pelastautuisivat, jättävät laivansa ensimmäisinä antaen sen upota niiden kanssa, joita itse ovat houkutelleet mukaan, ja vielä yhdennellätoista hetkellä uskottelevat, ettei mitään vaaraa ole edes olemassakaan. Jos he olisivat olleet toista rotua, olisivat he astuneet esiin ja sanoneet: "Me olemme oikeat ja ainoat syylliset, ottakaa meidät, vapauttakaa muut" — silloin olisi kapinan loppusuoritus ja siinä toimineiden tuomio voinut olla toinen.

Mutta kaikki oli heissä niin pientä, niin alhaista, niin — vaan mitäpä kasata enempiä sanoja…

Sellaista joukkoa se yleensä oli, tai sellaiseksi se ainakin tuli. Ja heidän käsiinsä oli kokonainen kansanluokka kerran pannut tulevaisuutensa asian ajamisen, uskonut kohtalonsa ohjat. Siihen sitä ei ollut saanut mikään ulkonainen pakko, ei väkivalta eikä asevoima, vaan tämän luokan herkkäuskoinen, lapsellisesti luottavainen vapaa valinta. Suomessa ei ennen ole ollut demagogeja, mutta sitten niitä tulikin yhdellä purkauksella kaikkien aikojen edestä.

Että ne saivat tilaisuuden ja mahdollisuuden täällä tehdä sitä jälkeä, minkä tekivät, on ehkä kaikista kaameinta — sana pyörähtää vähän väliä kynääni. Ja samalla peloittavinta vastaisuutta ajatellessa. Nuo kansan silmän kääntäjät, sen järjen pimittäjät, sen hengen haltijat, sen loitsijapaholaiset vielä elävät. Ja vaikkeivät he itse enää pääsisikään tänne noitarumpujaan päristämään, on taito varmaan jo periytynyt. Heillä tulee olemaan oppilaita ja seuraajia. Ei vihan ja kiihoituksen henki ole kuollut. Se elää verissä, sitä verta ei ole voitu eikä voida vuodattaa kuiviin, vaikka tänne jääneiden pikkunoitain ja heidän uhriensa suhteen pantaisiin toimeen kuinka ankara prosessi tahansa. Vaikka otettaisiin oikeudentunnon tyydyttämiseksi kuinka monen tahansa fanatikon ja henkisen tasapainonsa menettäneen henki, ei semmoisella katkaista muuta kuin ohdakkeen kukka: juuret jäävät ja rikkaruoho versoo, niin kauan kuin maaperä pysyy entisellään. Kyllä nälkäinen Sörnäinen pitää huolen siitä, että yllyttäjäpapittarien seurakunta ei vähene. Vaikka valpurimessuja ei enää päiväiseen aikaan voidakaan pitää Mäntymäellä ja vaikka noita-akat suljettaisiin millaisten telkien taa, kyllä ne öiseen aikaan löytävät luutansa ratsastaakseen niiden selässä kahareisin ullakoille ja sieltä hiipiäkseen kellarikerroksiin käärmepatojaan kiehuttamaan. Sen keiton syöjiä ja syöjättäriä synnyttää paremman ruumiillisen ja henkisen ravinnon puute.

Siitä puutteesta, jota me parempitietoiset tähän asti olemme osanneet niin huonosti poistaa, on tämän kansan hengen tauti alkuisin, se se on jättänyt sen alttiiksi kotoiselle ja rajantakaiselle tartunnalle.

Ei tässä auta sotaoikeudet, ei sensuurit eikä diktatuurit, armeijat ja monarkiat.

On kysymys, kapinan uhreihin nähden, henkisesti vajanaisista, sielujen sairaalloisista ilmiöistä.

Sellaiset tarvitsevat sielun lääkäreitä eikä kirurgeja, hoitoa, ei leikkausta.

*

Missä on se luonnonlääke, ne luonnonparantajat, jotka ajavat elimistöstä myrkyn, minkä myrkkymiehet siihen ruiskuttivat? Onko heidän omasta piiristään tuleva ne lääkärit joihin he luottavat? Kuinka saadaan nuo tyhjät tuolit täytetyiksi miehillä, jotka kykenevät rakentamaan kaiken, minkä nuo ovat rikkoneet? Sillä kerran kai nekin ovat täytettävät.

Se on yksi nykyhetken monista kiireistä ratkaisua odottavista kysymyksistä. Siihen ei voi tällä hetkellä mitään vastata. Ja sentähdenkö nuo tyhjät tuolit, nuo elävien ruumiiden haudat vaikuttanevat niin aavemaisesti. Kalmiston pelko ei aina ole vain taikauskoisen tunnelmaa.

Jouluaattona 24 p:nä joulukuuta.

[Vaikka tämä kuvaus ei varsinaisesti kuulukaan kapinanaikaisiin, otan sen kuitenkin kokonaisuutta täydentävänä mukaan, se kun on puhjennut mielialoista, jotka kirjoittajassa vallitsivat jo siihen aikaan, kun edellä olevat mietelmät ja tunnelmat kirjoitettiin.]

"Nälkä on punikki."

Olin elintarpeidenkeruu-retkellä ja olin saanut täyden repun, kooten kilon sieltä, toisen täältä, lompakon laihtuessa melkoista näkyvämmin kuin reppu lihoi. Olihan olevinaan vähin tunnonvaivojakin, että rikon taas lakia minäkin, mutta kun muutkin rikkoo ja kun ne kuitenkin ottaisivat, jollen minä; ja kun nyt oma suu on lähempänä kuin kontin suu eivätkä ne, joiden pitäisi, näy kykenevän sitä elintarveasiaa järjestämään j.n.e. Olihan ollut vähän vastenmielistä, kun kaupat oli pitänyt tehdä salaa, kamarissa kuiskuttamalla, ettei syrjäinen kuulisi ja antaisi ilmi. Eräässä paikassa ei ollut mitään saatavana, niin kauan kuin köyhä työläisvaimo istui ovensuussa, mutta kun hän oli lähtenyt tyhjine kasseineen, löytyi minulle heti kilo sitä, toinen tätä.

Lähdin tuonnoisena sunnuntai-iltana astelemaan asemalle. Oli hajapilvinen kaamea kuutamo-ilta, maat paljaat, pellot mustat, metsänreuna synkkä, siellä täällä aaveileva lumitäplä.

Kävelin metsätaipaleen tavallista ravakammin. Eihän tiedä mitään taata, on taas päästetty punavankeja irti. Ei ole minulla muuta asetta kuin keppini eikä minusta olisi missään tapauksessa tappelemaan. Jos kuuluu joku tulevan edestä tai takaa, väistyn metsään, kunnes ovat ohi. Mutta ei ketään kuulunut, vaikka silloin tällöin pysähdyinkin kuulostamaan. Tultuani aukeammalle istahdin katajamäkeen tien viereen kivelle levähtämään.

Tämä oli muuten kylläkin kolkkoa seutua. Tässä oli ollut rintama jonkun aikaa. Tässä oli kaatunut paljon väkeä taistelussa; tuossa samassa metsässä, jonka läpi olin tullut, oli teurastettu valkoisia ja siihen oli kuopattu ammuttuja punaisia hautoihin, joita he itse olivat saaneet kaivaa ennen kuolemaansa. Siitä kaikesta olin kuullut kauhukertomuksia kylissä. Sanon ehkä väärin "kauhu"-kertomuksia, sillä oli vallan ihmeellinen se tyyneys ja intohimottomuus, sanoisinko kolea välinpitämättömyys, millä kaikista noista kerrottiin, ihmeellinen varsinkin niissä, jotka itse olivat olleet teloittamassa. Koetin udella, miltä tuntuu ampua tuttu mies, entinen renki, oma torppari. "Ei siinä sen enempää, potkihan ne vähän, siihen tottuu." — Aletaanko siihen semmoiseen tottua? Onko jo rauhoituttu? Nähtävästi. Kai punaisetkin rauhoittuvat. Ollaanhan yhtä juurta punaiset ja valkoiset. Hermojännitys laukeaa molemmilta. Ollaan ja eletään, niinkuin ei mitään olisi ollut, mitä vähän ehkä vielä unissa nähtäneen. Ollaan vielä enemmän entisellään kuin ennen. Veljet tappoivat veljiä kummallakin puolen. Tekojen alkusyyt olivat erilaiset, lopputulos oli sama. En huomannut niissäkään taloissa, joissa isäntä ja poika oli murhattu, enää mitään mielenliikutusta tai koston kuohua. Kuolema kuin kuolema, täytyy jatkaa elämää ja asua taloa ja hoitaa karjaa ja saada tavara kaupaksi enin tarjoavalle niinkuin ennenkin. Valitettiinhan jossakin paikassa — sitä, että oli hyvä työmies mennyt, kun ei saatu irti vankilasta, vaikka koetettiin ja annettiin takuutkin. Jäivät kaurat kuhilaille itämään eikä tahdottu saada syyskyntöjä tehdyksi. Millainen lie ollut mieli punaisten omaisten ja leskien mäkituvissa ja torpissa, siitä en päässyt ottamaan selkoa. Mutta ainakin ne näkyivät nekin raatavan, kyntävän valkoisten vainioita niinkuin ennenkin, tekevän heidän työtään ja kantavan heiltä palkkaa ja muonaa. Hirmumyrsky kulki yli maan ja lakosi metsän, nyt riotaan rungot ja latvat ja aletaan kuokkia sijalle peltoa. Ja minä vaivuin mielelläni siihen ainaiseen optimismiini, että kun loppu on hyvä, niin olkoon kaikki hyvä. Ja tuntui kuin elintarvetaakkani olisi ollut keveämpi kantaa, nostaessani sitä kiveltä olalleni.

*

— Iltaa, kuului joku sanovan. Säikähdin melkolailla. Mistä se tuli? Kuka oli missä? Tuossa istui mies aivan lähellä, toisella kivellä katajapensaan suojassa. Ääni kuulosti tutulta.

— Kirjailija ei tunne minua, mutta minä tunnen kyllä kirjailijan.

Nythän minäkin tunsin hänet tai oikeastaan sain hahmotelluksi hänet siksi, mikä hän oli ollut ennen. Noustiin kättelemään ja istuttiin sitten kumpikin kivellemme. Pannen lihaa luiden ympärille takin alle, joka riippui löyhänä vanhan miehen hartioilla, toisen värin tukkaan, toisen ilmeen silmään, toisen ryhdin ja toiset vaatteet — ääni vain oli entinen — löysin siitä vanhan nuoruuden tuttavan ja aatetoverin henkisen käymiskauteni alkuajoilta.

— On kauan siitä kuin viimeksi tavattiin.

— On siitä aikaa.

Oli ennenaikaan kotipuolessamme harrasteltu kaikenlaista kansallista ja aatteellista. Hänellä oli ollut pikku talo, josta hävisi, osti torpan, jossa ei menestynyt, joutui viimein tavalliseksi työläiseksi. Hän oli luku- ja tiedonhaluinen, lainasi minulta kirjoja, kirjoitteli sanomalehtiin, joita sittemmin toimittelin. Kävin usein hänen kotonaan, niin kauan kuin hänellä semmoinen oli, kalastelemassa ja metsästelemässä. Hän oli tuollainen hyväpäinen, kaikista aatteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista asioista ja kysymyksistä innostunut savolainen kansanmies, joka ajanhengen ja kohtalonsa kantamana ajautui sosialismiin ja lopulta sortui punakaartiin.

Miten hänen siellä viimeksi oli käynyt, se näkyi siitä, että en ollut tuntenut häntä kuutamossa, tuskin olisin tuntenut hänet päivänvalossakaan. Olin niin varma siitä, että hän oli ollut vankileirissä ja sieltä päässyt, että kysyin ainoastaan, missä vankileirissä hän oli ollut.

— Tammisaaressa.

Enempää en tahtonut eikä tarvinnut kysyä. Minä olin viettänyt saman ajan saaristossa, ei kaukana sieltä, aurinkoisilla ulapoilla, yhden ihanimmista kesistäni, kalastellen ja purjehtien.

— Vai sinne Anttikin sortui.

— Sinnehän tuota.

— Ja aseeseen tartuitte?

— Tuli tartutuksi aatteen puolesta.

— Ei ollut hyvä siellä.

Hän oli kaikesta huolimatta säilyttänyt savolaisuutensa ja sanoi hilpeäksi kohentautuen, niin että ensin petyin hänen tarkoittavan totta:

— Ei aivan pahakaan. Se oli meille mainio kasvatuslaitos. Sain käydä valtion koulun vielä vanhoillani minäkin. Annettiin ilmaiseksi kasarmissa oppi, ruoka ja täysihoito, saunaa vaille. Jos olisi ollut lauantailöyly ja muutinpaita pyhäksi ja vähemmän syöpäläisiä… tahtoi välistä tulla tuima tupakastakin, kun on ikänsä tottunut vetelemään. Vaan opiksihan oli.

— Todellako?

— Kah, se meidän vallankumous oli tyhmä ote. Tuli ajattomaan aikaan, kun tämä Suomen köyhälistö kyllä malttoi keittää, mutta ei malttanut jäähdyttää. Olisi maltettu odottaa vielä vähän, niin olisi tämä maailma pyllähtänyt ilman meitäkin. Ei olisi pitänyt meidän lyödä pökkelötä, niin ei olisi pökkelö lyönyt meitä. Olisi pitänyt tämän porvarillisten kapitaaliyhteiskunnan antaa hajota heidän omiin käsiinsä. Kohta se olisi kuitenkin kaatunut omaa huonouttaan maailman myrskyssä. Näyttää, kuin tässä olisi pian nousemassa jumalanilma, joka tekee lakoa muuallakin.

Hän oli siis entisensä. Vuosien päästä tavatessa lähti häneltä puhe heti ilman esipuheita aatteellisille ja valtiollisille aloille. Tuskin oli kättä pistetty, niin aina oli keskustelu kohta käynnissä, mielipiteet ja kysymykset valmiina.

— En usko, että meillä enää sen siitään romahtaa, mikä ei jo ole romahtanut.

— Eipä saata enää, herra kirjailijapahan sen paremmin tiennee.

Sen silmän valkuainen mulahti kuitenkin kuutamon valossa.

— Pysyitte siellä sentään hengissä.

— Näissä vähissäni. Tuomitsivathan ne jo minutkin, ja jo vietiin mies männikköönkin, mutta mikä lie ollut vika herrain papereissa, kun ei pamautettukaan. Ilman papereita ne eivät silloin enää pamautelleet. Eikö lie ollut oikeat orterit ja allekirjoitukset.

— Olitte pyytänyt armoa?

— Ei tullut pyydetyksi, kun ei ollut tietoa, olisiko tuon tämmöinen saanut. Ja aattelin, että joudanhan minä vanha mies mennä, kun meni nuoremmatkin, poikanikin.

— Missä hänet ammuttiin?

— Varkaudessa.

— Oliko hän johtajia?

— Ei ollut. Taisi tulla ereys.

Olin aikonut tarjota hänelle tupakkaa, mutta en saanut sitä tehdyksi. Takertui kurkkuun surunvalittelunikin. Olin aikoinani sitä poikaa kiikutellut polvellani, taisin olla kirjoitettu sen kummiksikin. Hänen äänessään oli kuin syytös — myöskinkö minua kohtaan? Eihän niiden ilmeestä koskaan saa selvää, ei päivällä, saati sitten kuutamohämyssä.

Oltiin hetken aikaa vaiti, sitten hän kysyi yhtä rauhallisesti kuin ennenkin:

— Elintarveasiollako kuletaan?

— Niillä, millä kaikki muutkin tähän aikaan

— Saalistiko edes joulupuuron silmäksi?

— Onhan tässä vähän puuroksikin.

— Näkyyhän raha vastineensa löytäneen. Täysi reppu kuin ennen metson soitimessa. Rahalla saa ja pyssyllä putoaa. Sepä hyvä, että on metsä mielimään pitänyt.

— Antilla ei taida olla paljoakaan repussaan?

— On tässä kannikka pari ja voikipenekin, sen verran kuin tarvitsenkin lyhyen taipaleen varaksi. Minun ei tarvitse ostaa. Antavat almuna taloista sen, mikä pysyy sisässä… väljenivät suolet vähän liiaksi siellä leirissä, kun piti uitella suolasilakoita alas paljon vesivellin voimalla.

— Vai on tässä maassa vielä niitä, jotka antavat matkamiehelle ilmaiseksi suuhunpantavaa?

— Antaahan ne, kun osaa heille suuta myöten haastaa.

— Mitä te heille haastatte?

— Sitä vain, ettei pidä suotta aikojaan antaa elintarvelautakunnille rajahintoihin, vaan että pitää aina vain saada rokarilta se kaikkein korkein.

— Tekö semmoista puhutte?

— Ne kun hyvästyvät siitä, että vanha punikki näin puhuu, niin että syöttävät ja juottavat ja kahvittelevat, ja evästäisivät taipalellekin iloisen sanoman julistajan ja pyytävät julistamaan toisessakin talossa. Minä teen työtä toivottua, kuleskelen hiljalleen, en pidä kiirettä. En lähtenyt junassa, vaikka pistivät piletin kouraan. Vaihdoin sillä suojeluskuntalaiselta tupakkaa. Sattui olemaan hyvä mies se vormuveikko. Kysäisin muutamakseen: "Lähdetkö, manttaalipomon poika, takavarikoimaan väkisin isäsi viljaa, jos esivaltasi käskee?" — "En maar perkele lährekään!" kirosi ja ramautti kivääriään. "Vai minä punikeille varastoja kokoomaan! Tuuhean kuusen latvassa on parempi piilopaikka." — "Se on oikein puhuttu", minä sanoin. "Ammu sinä vain se, joka tulee oravaasi ottamaan", minä sanoin. — Semmoinen niissä on henki, ei niille tarvitsisi paljoa puhua, mutta puhummahan lystikseni. Tuli tässä takavuosina ja he tullut vähän jälemmäkin olluksi akutaattorina, niin töhertelen häntä vieläkin näiden Hämeen akkain iloksi, kun on joutilasta aikaa; Savossa eivät taitaisi oikein uskoa, ne on siellä viisaampia kuin täällä, — Hyvä tästä tulee pian, ilman tekemättäkin, hän sitten naurahti. Kaikki näkyy rupeavan käymään itsestään. Lainkuuliainen kansa ei tottele omaa esivaltaansa, uhkaa nostaa aseensa omaa hallitustaan vastaan. On vanhan punikin iloista nähdä, että porvarillisessa yhteiskunnassa ei kukaan enää noudata perustuslakia, vaan että kaikki sitä kilvan kiistaten rikkoo. Se meidän kapinarikos oli tupenrapinarikosta sen suhteen, mikä nyt on tulossa. Annahan viikon vierähtää, niin ovat tukkanuottasilla keskenään. Käyvät tuottajat ja kuluttajat toistensa kimppuun, niin että paikat paukkaa. Syntyy uusia punikkeja valkoisista. Me vanhat punikit häärimme kintereillä. Ensin tappavat toisiaan aseillaan ja loput kuolee nälkään.

— Mutta mitä te luulette tuollaisella kiihotuksella saavanne aikaan omaksi hyväksenne?

Hän väisti kysymykseni aitosavolaisella käänteellä:

— Minäkö? En minä saa mitään aikaan. En minä enää paljoakaan jaksa enkä viitsi, kuin minkä vähän henkipitimikseni ja omiksi iloikseni. Mutta muut jaksaa ja viitsii paremmin. Näkyisi se muuten menevän vähin akiteerauksin. Niillä on jokaisella oma kotipirunsa korvaan kuiskuttamassa. Ne on nekin, jos lienemme mekin, käyneet ryssän koulun. Paraat herratkin varastavat, ja sorkaavat kuin saksat. Kyllä tästä hyvä tulee itsestään. Meidän miehet pitivät silloin turhaa kiirettä.

— Kysyn vieläkin, mitä hyvää siitä seuraa?

— Mitäkö hyvää? kivahti hän ja hänen sävynsä yhtäkkiä kiristyi. — Siitä seuraa se hyvä, että kun kansa näkee, että maa on joutunut semmoisille yksityisille, jotka kavaltavat sen antimet omaksi edukseen välittämättä, kuoleeko maaton kansa nälkään, vaikka antamista olisi — syöttävät sioillaan ja polttavat viinaan — niin maat otetaan pois yksityisiltä ja takavarikoidaan yhteiskunnalle. Sillä maa kuulukoon kaikille. Sitä me suunniteltiin, ja otettu me olisi, jos ennätettiin eikä tullut se saksalainen siihen sorkkimaan. Mutta nytkin se menee siihen. Menee valkoista tietä, ja sitä mekin tässä ollaan mukana tekemässä. Herra kirjailijakin tekee sitä tietä, kun ostaa kätkettyä ja kansalta salattua tavaraa ja pistää omaan suuhunsa, mikä oli lain mukaan meinattu kaikkiin suihin.

— Täytyyhän minun, kun kaikki muutkin.

— Täytyypä täytyy, siinäpä se juuri onkin, että täytyy. Kaikkien täytyy, senaattorin, ylituomarin, ehkä itsensä elintarveresitentinkin, kun rahalla saa, mutta kortilla ei saa. Siihenpä juuri minä perustan, että täytyy, että kaikkien täytyy ja että se ei enää muuten mene eikä ole mitenkään muuten ratkaistavissa, sillä tässä porvarillisessa yhteiskunnassa se ei olekaan muuten ratkaistavissa. Sentähden sen täytyy romahtaa ja siihen romahtamiseen pitää meidänkin vähän peräpuolesta pukata, minkä minäkin. Eikö ole oikein puhuttu punikilta, herra valkeapää?

— Kai tässä jotain romahtaa, mutta ehkä ei sentään aivan sinnepäin, mihin te sitä suunnittelette.

— Sama se, minnepäin romahtaa, kunhan vain romahtaa. — Hän kiihtyi kiihtymistään omista sanoistaan: — Tässä maassa ei ole pitkään aikaan ollut yhtä ainoata rehellistä miestä, joka voisi katsoa toista rehellistä miestä silmiin, jos semmoinen ihmeeksi sattuisi tulemaan tiellä vastaan. Ei yhtä lakia rikkomatonta kansalaista, joka voisi lainrikkomisesta toisen tuomita. Kaikki ollaan yhtä jääviä joukkoa Jumalan edessä, ja se on niinkuin ollakin pitää, sillä elkää tuomitko, sanoo Herra, mutta herrat sanovat: tuomitkaa, elkää armahtako!

— Onhan armahdettu.

— Kun oli pakko, kun täytyi rehun puutteessa päästää karja kylmään metsään kaluamaan.

— Lie täällä nyt sentään joitain rehellisiäkin.

— Lie joitain, jotka ovat niin saamattomia ja vähäväkisiä ja vanhoja, etteivät kykene enää syntiä tekemään; jotka eivät kätke eivätkä varasta siksi, etteivät jaksa, vaan täytyy kitua ja kuolla paikoilleen rehellisyyteensä. Te olette, porvarit, tekemässä punakapinan oikeutetuksi, ja siinä me avustamme teitä pyytämättänne. Sillä jos se kapina ei olisi silloin tullut, olisi se tullut nyt! Meidät te voititte, mutta ette kyenneet voittamaan itseänne, omaa vihaanne, kostonhimoanne ja ahneuttanne. Kapinan olisi kuitenkin pitänyt puhjeta ja sisällisen sodan syttyä nyt, jos sitä ei olisi sytytetty silloin. Sillä koska näkyy, että siltä, jolla on, kuitenkin viime tingassa täytyy ottaa väkisin, jotta saisi osansa sekin, jolla ei ole. Se on nyt samantekevä, mitä otetaan, jota ei ottamatta saa: valtaako vai viljaa. Teidänkin täytyy tapella, kun ette saa asiata muulla tavalla selväksi. Ja kunpa tappelisittekin! Mutta ei teistä taida olla tappelemaan ilman meitä. Mutta me tulemme mielellämme avuksi, minkä enää kykenemme. Meillä ei ole itsellämme aseita, mutta teillä on meillekin asti. Ei siellä armeijassa taida olla montakaan kymmentä rosenttia omavaraiseläjäin poikia. Tässä tulee käymään niin, että otetaan väkipakolla, kun ei saada hyvin puhein houkutellen. Sillä nälkä ei tunnusta lakia. Nälkä on punikki. Pian täällä rovio roihuaa ja punaheltta kiekuu. Te perustatte niitä edistys- ja kokoomus- ja säilytys- ja suojeluskoplianne ja aiotte piirittää Pietarit ja valloittaa Venäjän-Karjalat; ja ojennatte kätenne kuninkaihinne ja huudatte hukkuessanne: auta, herra, me hukumme. Vaan ei hänestä ole teille apua, vaikka hän tulisi tänne kuivin jaloin meren yli kävellen, sillä ei teillä ole uskoa, ei itseenne eikä herraannekaan. Muistatteko, mitä pappanne kerran… Ja sen minä sanon, että ne hommat ovat vain risuja rovioon, joka on jo rakennettuna, sitä vaille, ettei sytytetty. Pian on siihen tuli raapaistu. On meitä ja muita, jotka liehdomme liekkiin, jos sammuisi. Sammuta sinä, minä sytytän! Hih, kuinka sitten tulipunaiset kipenet lentää joka kylässä! Ja meitä saapuu saaliin jakoon idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, maitse ja meritse. Sen tulen sammuttaisi vain vapaaehtoinen viljan luovutus ja ihmisrakkaus ja hyvä tahto, mutta hyvän tahdon ruiskut on ruostuneet ja ihmisrakkauden kaivot on kuivuneet, ja te olette ahneuden ja itsekkyyden sokeudella lyödyt, jotta kirjoitukset kävisivät toteen ja Herran tahto täytettäisiin ja Jumalan vihan vedenpaisumus… niinkuin isänne tänä tuomiosunnuntaina…

Hänet keskeytti yskäkohtaus, pitkä, vanhan tupakkamiehen vatsayskä, joka retkautti hänet melkein kaksinkerroin routaiseen mättääseen.

Autoin hänet ylös, ja kun hän oli päässyt siitä tointumaan ja rinta vähän rauhoittunut, pistin hänelle sikarin suuhun ja sytytin sen. Ahneesti särpi hän savuja röhisevään rintaansa, kasvot vielä väännyksissä ja silmät verestäen. Virkoin:

— Saattaahan se siihenkin mennä, mutta jos se siihen menee ja syttyy ryöstö ja sota, niin eihän sitten saada elintarpeita jaetuksi tasan, enkä ymmärrä, mikä ilo ja voitto siitä teille on.

— On se ilo ja voitto, minkä jo sanoin.

— Ette ainakaan tuolla lailla aja köyhälistön asiaa. Loppuu siinä leipä teiltäkin.

— Ei ihminen elä ainoastaan leivästä.

— Mistä sitten?

— Kosto on ruokani ja viha on juomani ja aatteen voitto särpimeni. Meitä on kuollut rintamilla ja leireissä ja Santahaminoissa, Tammisaarissa ja Hennaloissa ja maanpaossa niin paljon, ettei lisä enää isoakaan lovea tee. Meitä kuolee, mutta teitä kuolee kanssa. Mutta kun meitä on enemmän, jää meitä eloonkin enemmän kuin teitä. — Onpa hyviä nämä haikunne.

Hän oli taas puhunut raukeasti ja tyynesti, syventyneenä sikariinsa.

— Taidatte nuolaista, ennenkuin tipahtaa, sanoin. Mannerheim kukistaa kapinan tällä kerralla niinkuin viimeiselläkin. Hän kuuluu saavan Amerikasta viljaa.

— Saako Mannerheim Amerikasta viljaa?

— Niin luvataan.

— No sitten. Mutta jos se ei saa?

— Silloin kai käy, niinkuin te toivotte.

— Minä toivon.

Nousin lähteäkseni.

— Ja nyt minä menen ja vien ainakin omasta puolestani elintarvelautakunnalle nämä evääni.

— Syökää te vaan sapuskanne, mitkä olette saanut. Ei pisara meressä tunnu. Ja jos Mannerheimin Amerikan vilja sattuisi olemaan samanlaista takuusten takaista kuin se Tokoin Siperian vilja, ja teille tulisi siellä Helsingissä tarvis, niin minä puhun vanhassa kotipuolessanne, että samalla kuin itselleen varaavat jonkun tuttavan talon niittylatoon vähän teitäkin varten. Ehkä ne varaa, kun koreasti puhun. — Tuota, että… mitä minun pitikään… niin, että minä vielä vähän siitä Amerikan viljasta. Vaikka se tulisikin, niin se tulee liika myöhään tähän meidän asiaamme. Kätköt jäivät penkomatta. Ne kun saivat pitää sen nyt, niin pitävät sen vastakin. Nyt tiedetään, että se, jolla ei ole maata, sillä ei myöskään ole leipää, vaan saa kuolla nälkään, vaikka toisella olkoon. Talonpoika ei tässä maassa suurinkaan surmin, ei nälkäsurminkaan avannut säkkinsä suuta hyvällä. Niin että sitä pääasiaa se ei muuta se Amerikan vilja.

Hänkin oli noussut lähteäkseen. Pistettiin rauhankämmentä ja erottiin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HAJAMIETTEITÄ KAPINAVIIKOILTA 3/3 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE