*

Ukko Ursin.

On heikkoja vanhempia, jotka kulkevat sinne, mihin heidän lapsensa heitä vievät. Vaikka he kuinkakin paheksuisivat, jopa tuomitsisivat sikiöittensä tekoja, tömisivät ja manaisivat, ei heillä ole voimaa tehdä pesäeroa, vaan menevät, kolistelevat perässä yli kivien ja kantojen, kunnes sortuvat ristiriitaan. Semmoiseen asemaan näkyy joutuneen meidän sosialismimme isä, N. R. af Ursin Turussa. Monta kertaa hän on joutunut konfliktiin valpas-mannerilaisten kanssa, he ovat kieltäneet hänet ja hänkin heidät, mutta viimeisen tiukan tullen hän sittenkin on seurannut mukana. Hän hyväksyy vallankumouksen — sen julmuuksia lukuunottamatta — ja toimii sen palveluksessa. Hän sanoo — eräässä kirjoituksessa "Sosialistissa" — ymmärtävänsä vallan hyvin, "että tämä verinen taistelu on välttämätön", että "monesti ilman tämmöisiä tulisia taisteluita emme pääse eteenpäin todellisen vapauden tiellä." Hänellä ei siis ole mitään sitä vastaan, että Suomenkin köyhälistö kävi asein asiaansa ajamaan ja että Suomessa työväen asian hyväksi tehtiin veriveljeysliitto venäläisten kanssa. Siihen asti hän on mukana, mutta ei tahdo olla mukana siinä tavassa, jolla tätä taistelua käydään. Hän panee "ihmisyyden nimessä" vastalauseensa tihutöitä vastaan. Omatuntonsa pakottaa häntä nyt sanomaan niinkuin "ylevämielinen Tolstoi": "En voi enää vaieta".

Jos tämä on katumusta, on se liika myöhäistä. Se on heikon ja häilyvän hätäilemistä ja ponnetonta päivittelemistä. Isän olisi pitänyt aikoja sitten tehdä ero omaisistaan. Kenties hänen sydämensä, tunteensa eivät sitä sallineet, ja ehkä hän on valmis kantamaan vastuusta suuremmankin osan, kuin mitä hänelle oikeastaan olisi tuleva. Hän ehkä mieluummin kaatuu yhdessä heidän kanssaan kuin kieltää heidät. Saa nyt nähdä, se on hänen asiansa.

On muuten sangen yllättävää, mikä seikka Ursinin mielestä tulee ratkaisemaan, kuka tässä taistelussa lopullisesti on voittava. "Sittenkin vihdoin se voittaa, joka harjoittaa vähimmässä määrässä julmuuksia, vaikka asia tilapäisesti näyttäisi kuinkakin epätoivoiselta." Hän nähtävästi uskoo, että julmuuksia on harjoitettu vähemmän punaisten puolella ja että ne siis sen vuoksi voittavat. Mutta ehkä hän päinvastaisessakin tapauksessa taipuu tilaston tuomion alle. Ja mahdollisesti korkein tuomari, historia, lopulta ojentaakin voitonpalmun sille, jonka hyväksi vaaka painuu tämän sodan aikana harjoitettuja julmuuksia punnittaessa.

Tuo suuri tuomari ei ehkä kuitenkaan aseta puntarinsa nokkaan vain tapahtuneita tekoja yhteenlaskettuina, vaan punnitsee hengenkin, sen mielentilan, vihan ja kostonhalun, mikä vallitsi puolella ja toisella ei ainoastaan ennen sotaa ja sen aikana, vaan myöskin sen jälkeen. Nythän taistellaan siitä, kuka tulee uutta Suomea rakentamaan edelleen, kuka pääsee määräämään sen kohtalosta, saa sen onnen ohjat käteensä. Sitä eivät ratkaise aseet, ei sodankäyntitapakaan, vaan kylläkin siitä johtuva jatkuva mieliala. Kenessä on vähemmän veljesvihaa, puoluevihaa, luokkavihaa ja enemmän ihmisyyttä, ihmisrakkautta, yhteisisänmaallisuutta ja jalomielisyyttä ja ymmärtämystä, sille tuo tehtävä uskotaan, lankee itsestään. Jollei näitä ole kummassakaan, vaan yhtä luuta on vuohensarvi, silloin tarttuu joku kolmas, kuka liekin, sarveen ja pakottaa polvilleen.

Kuta lähemmä ratkaisu tulee, sitä useammin näkyy tämä asia askartelevan mielessäni.