*

Toistaiseksi ei myödä lippuja Hyvinkäätä edemmä. — Tampereen huhutaan olevan vallatun ja Lempäälän sillan räjäytetyn. Sähkösanomia ei mene Poriin, Tampereelle eikä Turkuun.

Tiistaina 26 p:nä maaliskuuta.

Pyhä Ilion ei saa kaatua.

Olen aina rakastanut ja ihaillut Ranskaa, josta olen, lähinnä Skandinaviaa, erittäinkin Norjaa, saanut henkisesti kaiken, minkä voi ulkomaailmalta saada. Kun ensi kerran elämässäni, lähempänä kolmeakymmentä, pääsin ulkomaille, kiidätettiin minut suoraan Pariisiin. Siellä sain maailman näyttelyn panoraamaitse silmäillä hiukan muihinkin maailmoihin, aina itämaille ja Afrikaan. Siellä sain käsityksen siitä, mitä maailma on, mitä yleisihmisyys. Siellä ranskaa oppien opin oman kielenikin ja ymmärtämään oman maani. Siellä sain käsityksen taiteesta ja tyylistä. En siellä mitään opiskellut, mitään erikoisesti tutkinut, se vain tuli eläen ja hengittäen. Näin siellä joskus unta, että olin palannut kotimaahan. Se oli painajainen, josta herättyäni tyynyni oli märkä. Olin itkenyt unessa sitä onnettomuutta. Minussakin toteutui, mikä muissakin, että jokaisella meistä on kaksi isänmaata, oma maamme ja Ranska.

Riemukaaren alla Champs Elysées'n päässä kertoi minulle opas ylpeydellä, että sen alaitse eivät saksalaiset olleet kulkeneet, vaikka marssivatkin ohi. Vaimot ja lapset olivat piirittäneet sen ahtautuen yhteen sen alle ja ympärille, eivätkä voittajat sentään hennoneet heitä ampua. Olin ylpeä kummankin puolesta, mutta kaikki myötätuntoni tietysti oli ranskalaisten puolella, niinkuin se yleensä aina on ollut voitettujen puolella — tähän asti. Sodan alussa olivat tunteeni ja niistähän nyt on puhe — kokonaan Ranskan ja Belgian puolella. Iloitsin Marnen voitoista. Ei moni Ranskan-ystävä tässä maassa sitä enää silloin tehnyt.

Ja melkein kauhistuen minä nyt totean, että kun kuulen liittoutuneiden tappioista, ja että Pariisia on pommitettu 120 kilometriä kantavilla tykeillä ja täällä uskotaan ja toivotaan, että Pariisi kyllä valloitetaan ja Saksa sanelee siellä rauhanehdot, minä siitä, joskin häpeän iloita, en kuitenkaan tunne erikoisempaa suruakaan. Saksan voitto ranskalaisista merkitsee nyt meidän lopullista voittoamme venäläisistä. Semmoisia ne meissä ovat ne n.k. parhaat tunteemme. Oma etu on aina piru temppelin harjalla.

Mutta ei sittenkään, Pariisia ei saa pommittaa, ei saa tulla se päivä, jolloin pyhä Ilion kaatuu. Se on liian suuri maksu meidän itsenäisyytemme hinnaksi. Liian suuri siksikin, että meillä ei olisi varaa sitä hintaa siitä maksaa.