"Seinäjoki, helmik. 14 p:nä.

"Oli jo keskiyö, kun vaunumme vieri asemasillalle, jolla myöhäisestä ajasta huolimatta vallitsi kuumeinen toiminta. Patrulleja tuli ja lähti, lähettejä saapui ja toisia lähetettiin. Joukkoihin otettavia 'siviilisotilaita' liikkui kaikkialla. Junan mukana saapui suuri joukko suojeluskuntalaisia, jotka soittokunta vastaanotti Suomen omalla 'Pojat kansan urhokkaan' -marssilla ja voimakkailla eläköönhuudoilla. Innostus oli sanoin kuvaamaton. Saapuneet nuoret pojat vastasivat Vaasan marssilla, ennenkuin he astuivat vaunuista, ja uuden riemun vallitessa astuivat he vaunuista riveihin marssiakseen määräpaikoilleen. Heidän marssinsa tuskin oli sellaista, että ruotsalainen sotilas olisi sitä hyväksynyt. Mutta jaloissa oli voimaa ja kivääriä kannettiin hellästi, kuin olisi se ollut esikoinen. Moni ehkä kantoikin ensi kertaa elämässään kivääriä. Suomessa ollut venäläinen sotaväki on kyllä huolehtinut siitä, ettei kukaan ole saanut käsitellä näin vaarallisia leikkikaluja. Muuan venäläinen vänrikki, joka ilmestyi — jumala ties mistä — ja joka vasta pienen seikkailun jälkeen löysi paikkansa Vaasaan menevästä junasta, katseli ihmettelyn ja ihailun sekaisella ilmeellä poistuvia. Pyhän madonnan nimessä — siinä oli toisenlaista ainesta kuin hänen harmaatakkisissaan! — Ja siinä oli toisenlaisia poikiakin. Kansan armeija, jonka Suomi on loihtinut esiin maasta, miten pitkässä ajassa ja millä tavalla, tuskin vielä tiedetäänkään, on ainoa laatuaan, ei ainoastaan leijonarohkeutensa takia. Se ei ole buuriarmeija, johon kuuluu rajaton määrä mestariampujia, ei myöskään vakinainen sotilasarmeija aseistuksineen ja kurineen, sen muodostaa joukko vapaussankareita, jotka ovat tarttuneet aseisiin suojellakseen kotejaan. Jokainen heistä on lähtenyt sotaan vapaaehtoisesti, ei tarvita nagaikkoja eikä revolverin periä heidän saamisekseen vihollista vastaan. Eipä silloin tarvitse ihmetellä, että joukko vaikutti venäläisraukkaan. — Hurraa — hurraa ja eläköön eläköön! kaikui ylhäältä tieltä poikien lähtiessä".

"Kuljin hitaasti jälessä ja saavuin hyvissä ajoin nähdäkseni vankikulkueen, joka tulee rintamalta. Kulkueessa on kymmenkunta punakaartilaista, jotka oli otettu vangiksi samana iltapäivänä aseista riisuttuina aivan Haapamäen eteläpuolella. Nolon näköisinä kulkevat he vartiainsa välissä, vaarattomina, mutta kavala katse silmässä. Ensimmäisenä on pitkä roikale, tukka otsalla ja rääsyisissä vaatteissa. Hän koettaa ojentaa vartaloaan ja näyttää rohkeuttaan; mutta se ei ota oikein onnistuakseen. Hän tietää, ettei hän enää ole lain yläpuolella, ja valkoisten laki on ankara. Pari muuta tyyppiä on, ikäänkuin ne olisivat kotoisin Tukholman poliisikomisario Svensonin galleriasta, kun taas muut näyttävät sangen hyväntahtoisilta. Silminnähtävästi on erilaisia muunnoksia oliosta, jonka nimi on 'punakaartilainen'." —

"Olin odottanut, että Seinäjoki olisi pieni yksinkertainen maalaisasema, jossa olisi muutamia pieniä taloja ja yksi ainoa 'matkustajakoti' (kirjoitettu ruotsal. lehteen suomeksi). Se oli kuitenkin kokonainen pieni hyvin järjestetty yhteiskunta katuineen ja liikkeineen ja oli siellä monta matkustajakotia. Kaikki huoneet olivat kuitenkin vuokratut, niinkuin olin odottanutkin, ja valmistauduin jo 'kineesaamaan' aseman odotussalissa, kun muuan Saksasta kotiinpalannut jääkäriluutnantti tuli avukseni — tarjoutuen jakamaan huoneensa kanssani. Nukuin sen yön hyvin, mutta en tiennyt ennen kuin aamulla, että olin nukkunut käsigranaattilaatikolla, joka sisälsi priima saksalaisia 5,5 sek. granaatteja. Näistä olisi jokainen riittänyt ainaiseksi ja täydellisesti siirtämään minut Seinäjoelta."

"Kun heräsin, tuntui minusta kuin olisin harjoituksissa. Komentosanat kaikuivat ja ulkopuolella olevalta kentältä kuului marssivien askelten tahdikas poljenta. Olin nopeasti jalkeilla ja sain ensimmäisen kerran elämässäni nähdä suomalaisen joukko-osaston harjoittelevan marssimista. Nämä olivat ilmeisesti poikia, jotka jo jonkun aikaa olivat olleet täällä. Ainakin he olivat saavuttaneet jonkunlaisen ryhdin sekä marssivat ja tekivät täyskäännöksiä liikuttavalla innolla. Univormun muodostivat etupäässä sarkatakki ja pitkät housut sekä pieksut tai suomalaisille ominaiset saappaat. Muuten oli tuskin kahta toisensa näköistä miestä. Ainoa yhteinen merkki oli valkoinen side käsivarressa, kunnan merkki, armeijan kunniamerkki. Eivät edes kiväärit olleet samanlaisia ja päällystön aseistus oli mahdollisimman kirjavaa. Lakissa kannettava kokardi ilmaisi arvon. — Läheisellä kentällä harjoitteli 2 joukkuetta kiväärien käsittelyn vaikeata taitoa ja aseman edustalla valmistautui paraillaan Suomen uusi ratsuväki ajamaan sekä nelistäen että käyden. Siellä oli valittua väkeä, nuoria reippaita poikia, jotka muutamassa päivässä olivat harjaantuneet hevosmiehiksi. Miekkaansa kantoivat he ylpeästi ja muuan nuorukainen, jolla suomalaisen kudotun lakkinsa päällä oli ranskalainen teräskypärä, oli kuin kuningas. Yhdistelmä teki tosin jonkunverran omituisen vaikutuksen. Mutta nuorukainen oli juoksijansa selässä niin reippaan näköinen, että se väkisinkin tenhosi katselijan. — Asemalla, missä esikunnan juna oli valmiiksi lämmitettynä lähtemään minä hetkenä hyvänsä edelleen, odotti paraillaan muuan pataljoona vapaaehtoisia kuljetusta etelään — rintamalle. Oli pureva pakkanen, mutta suojeluskuntalaiset odottivat kärsivällisesti vaunuja laitettaessa kuntoon. He näkivät jo mielikuvituksessaan Haapamäen ja Oriveden sekä Tampereen valtauksen, ja salaa tarkastettiin, oliko patruunalaukku täynnä tai tutkittiin vielä kerran kivääriä. Vihdoin oltiin valmiit nousemaan junaan. Pojat — useat vasta 15-vuotisia — hyppivät kevyesti vaunuihin, heidän isiensä ja setiensä hitaammin kiivetessä jälessä. Vähitellen täyttyi juna ja eläköön-huutojen kuuluessa asemalta sekä hyökkäysjoukkojen Vaasan soiton kaikuessa lähdettiin päämääränä Orivesi. Jos perillä on sama innostus ja into, niin ansaitsevat punaiset ehdottomasti onnittelun, jos he kohtauksen jälkeen ovat enää onnittelun tarpeessa."

"Seinäjoella oli paljon väkeä. Pientä suoneniskua saattoi tuskin huomatakaan. Ravintolarakennus, joka samalla oli päämaja, oli alituisesti tungokseen asti täynnä ja teillä marssi joukko-osastoja toisensa jälkeen. Siellä oli elämä ja liike sellaista kuin se voi olla ainoastaan päämajassa, joka on täynnä palavia, vihollisen kanssa taisteluun haluavia tahtoja. Seinäjoelle tai sen kautta onkin koko Suomen kansan armeija ohjattu. Se on Suomen armeijan kokoontumispaikka. Kaikki pääradat johtavat tänne. Helsingin — Tornion päärata haaraantuu täällä Vaasaan sekä Kristiinankaupunkiin ja Kaskisiin, ja heti eteläpuolella olevalta Haapamäen asemalta lähtee rautatie itään Jyväskylään. Kenraali Mannerheim on siis odottaessa Tampereen valtausta valinnut strateegisesti tärkeän paikan päämajakseen. Selkä on vapaa ja rautatielinjain avulla voidaan toimittaa siirtoja eri suuntiin. — Voittoisaa uusintoa janoavat suomalaiset eivät kuitenkaan halua tietää muusta suunnasta kuin etelästä. Eteenpäin etelään — Turkuun ja Helsinkiin, sitten alkaa eteneminen itäänpäin. Vähempään ei kukaan aio tyytyä, ja kun näkee noiden jäntevien nyrkkien tarttuvan kivääreihin, ymmärtää, että tosi on kysymyksessä ja ettei kukaan aio pysähtyä ennen kuin Terijoella."