Sunnuntaina 7 p:nä huhtikuuta.

Hautajaissaatto.

On tämän talven kuluessa ollut monta vaikeaa päivää, mitä ristiriitaisimpien ja repivimpien mielialojen täyttämiä. Eihän voitto aina ole ollut läheskään varma ja sitä mahdollisuutta on ollut vaikea sulattaa. Silloinhan olisi kaikki pirstaleina. Nyt, kun ainakin ulkonainen voitto on varma, nousevat aaveet toisaalta. Miten sitten voitosta suoriudumme? Miten osaamme sen hedelmät korjata, tai oikeammin: sen rauniot rakentaa. Sillä raunioita tästä tulee ja on jo tullut, aineellisia, siveellisiä, aatteellisia.

Minut valtaa sanomaton, kyyneletön sääli tämän kapinan uhreja kohtaan. Voittajan on helpompi nilkuttaa rampanakin, mutta taistelunsa menettäneen, joka kainalosauvain varassa laahustaa kerjäten ovelta ovelle ja saa leivän sijasta kiven ja kiven kera jälkeensä kirouksen, syyllinen niinkuin syytönkin, sillä niitäkin on? Kaikki he saavat eliniäkseen haukkumanimen "punikki". Se on hyvin suureksi osaksi ansaittu, ja se siinä juuri onkin surkeinta. Mutta vielä surkeampaa on, että tämä pitkä- ja salavihainen kansa vihaa kolmanteen ja neljänteen polveen lapsia ja lastenlapsia. Se nauttii vihasta, sen veret tarvitsevat sen virkistyksen, niinkuin äkäinen äijä aamuriidan omaistensa kanssa.

On hirvittävää sen inhon ja vihan juopa, joka on revennyt kahden kansanluokan väliin. On oleva ilkeää, sietämätöntä elää tässä maassa loppuikänsä. Mahtaneeko voida karaista itsensä välinpitämättömäksi, jatkaa elämäänsä, ollen olevinaan optimisti? Ottanenko asian syvemmin ja herkemmin kuin on syytä? Soisin sen tekeväni.

Olin tänään sunnuntaikävelyllä ja satuin punaisten hautaussaattueen tielle, Bulevardin kadulla, kirkkopuiston kohdalla. Kun en tahtonut tunkea rivien läpi, pysähdyin. Minusta eivät vain hautaan saatettavat vainajat olleet viimeisellä retkellään, vaan myös saattajat. Ne olivat kaikki kuin kuolemaan tuomituita. Ei ollut enää mitään ryhtiä eikä uhmaa. Liput kyllä liehuivat, mutta ilme niiden kantajien kasvoilla oli kalsea ja tympeytynyt. Aseelliset olivat viimeistä reservijoukkoa, joiden käteen kivääri mahdollisesti oli pistetty väkisin. Paras väki on kai jo aikoja sitten viety manalle. Nuo tuollaisetko ne aikovat käydä harjaantuneita, vanhoja Saksan sotureita vastaan? Jotkut tytöt koettivat niskojaan nakellen heittää uhmakatseita siihen porvarijoukkoon, joka reunusti kadun. Saattueen kulku tämän kujan läpi oli kuin tuomittujen kulkua. Tuomio ei ollut vielä täytäntöön pantu, mutta kyllä lausuttu. Se jomotti päättäväisen peruuttamattomana jäykillä kasvoilla ja kiinteissä katseissa ja suun ympärystä viiltävissä, ivallisissa nykäyksissä. Yllä hyrräsi saksalainen lentokone kuin haaskalintu erämaan karavaanin päällä.

Lähdin seuraamaan saattuetta, kun matkani muutenkin oli Töölööseen päin. Ylioppilastalon aukealla seisoi eräs vanha tuttavani, herkkämielinen, vanha laulaja ja opettaja, jonka kanssa oli entisinä aikoina innostuttu monet kansalliset innostukset, juotu monet maljat ylioppilasjuhlissa isänmaan ja kansan onneksi. Hän, kansanvalistusmies, seminaarinopettaja, nyökäytti päätään suruvoittoisesti, saamatta sanotuksi muuta kuin: "Voi surkeutta, voi järjettömyyttä!" Oliko tämä näkemämme tulos liian paljosta kansanvalistuksesta vaiko liian vähästä?

Kuljin saattueen rinnalla, se Henrikin katua, minä alempana Henrikin puistossa, yhdessä ja kuitenkin erillään, yhtäsuuntaisesti ja kuitenkaan koskaan yhtymättä. Töölöön tavara-aseman ratapiha on täynnä kuolleita vaunuja. Siellä ei ole mitään liikettä, ei näy ainoatakaan ihmistä. Yksi ainoa veturi on tuonnempana liikkeessä.

Menisinkö heidän kanssaan aina Mäntymäelle saakka? Ottamaan puhevuoron, selittämään heille, että tämä on heissä mieletön harha, että heidän aatteellaan on ystäviä muuallakin kuin heidän omassa luokassaan, aatteella, mutta ei menettelyllä. Ei se mitään hyödyttäisi. Se olisi ollut tehtävä ennen. Se on tehtävä toiste, kun nämä päivät ovat tulleet päätökseensä. Enhän osaa puhua, mutta jos osaisinkin, saisin ehkä kuulan otsaani; sitä useamman painetin piston, kuta paremmin olisin puhunut. Sitä sanottaisiin provokatsioksi, minä olisin yllyttäjä, "lahtarien" lähetti.

Poikkean Karamsinin taloon. Se on nyt museona. Siinä asui aikoinaan Suomen hienoin ja ylhäisin ja hyväätekeväisin nainen. Hän istuskeli parvekkeellaan ja näki tyynen kaislarantaisen lahden yli Kaisaniemen koivut ja Sörnäsin kalliot, palan idyllistä sisäsaaristo-Suomea, ei ratapihoja, ei kivimuureja, ei Kansantalon ryöväriritari-linnaa. Se oli sitä aikaa, jolloin laineet loiskuivat luhtaniityille ja ruokakuormaa ajavan maalaisen kärrynrätinä kuului maantieltä, ei viertotieltä, muistuttaen pääkaupungin ja maaseudun silloin ystävällistä suhdetta. Liekö tämän maan silloin ollut parempi vai pahempi kuin nyt?

Jatkan matkaani puistoon, istuudun sulalle kalliolle, jota aurinko lämmittää. On aivan hiljaista muuten, paitsi että saattueen astunta kuuluu heikkona rapinana katuun. Ei kukaan virka mitään. Eivät puhele, eivät laula eivätkä soitakaan. Nyt soittavat. Jostain edempää alkupäästä kuuluu vaimeneva "Ikuinen muisto". Olen päässyt kaikesta katkeruudestani. Tämä on liian surkeaa ja säälittävää. Ei se ole heidän kaikkien syynsä. Eivät ne kaikki ole raatelijoita ja murhamiehiä. Eivät ne ole älynneet tehneensä maanpetosta ja kavallusta. Se suomalainen, joka venäläiseen turvaten käy oman kansansa kimppuun, ei ymmärrä enää mitään. Hänen suurin rikoksensa on hänen paras puolustajansa. Ja vielä enemmän sekaisin on se, joka puolustautuu väitteellä, että vieraaseen apuunhan porvaritkin turvasivat, ettei siis saksalaisen ja venäläisen välillä ole erotusta. Syylliset karkasivat ja pelastivat nahkansa, syyntakeettomat jäivät heidän sijastaan kärsimään. Heitä vielä viimeiseen saakka tuuditetaan siihen, että köyhälistö voittaa, että voitto on varma. Ei se muka ole saksalainen lentokone, joka leijailee heidän ylitsensä. Siinä on vain joitain valepukuisia suojeluskuntalaisia. Hangossa ei ole ainoatakaan saksalaista laivaa eikä miestä.

He eivät tiedä eivätkä ymmärrä paremmin. Mutta meidän toisten täytyy ymmärtää paremmin. Sillä meillä on kaikki edellytykset menetellä toisin. Meiltä voi vaatia sitä ja me vaadimme sen itseltämme. Sillä tavalla tehden tästä voi alkaa uusi elämä ja siedettävät olot.