Oltiin Veronassa, tuossa Italian etehisessä, jossa tämän maan luonnon ja taiteen ihanuus meitä tänne tullessamme ensi kerran tervehtää. Siinä on Piazza dell' Erbe ikivanhoine rakennuksineen, lorisevine kaivoineen, tori, jossa aamuisin on kukkais-, hedelmä- ja vihannesmarkkinat somien telttojen alla, jossa liikkuu soreita, hauskoja ihmisiä ja kuuluu sointuvia huutoja ja—lintujen lauluakin.
Olin jostakin lukenut, että harvoin kuulee Italiassa lintujen laulua, ja ihastuin. Kävin viserrystä kohti ja tapasin peippoja, leivoja, sirkkuja, satakieliä häkin toisensa vieressä ja joka häkissä—sokean linnun. Niiltä oli tulisilla neuloilla puhkaistu silmät sitä varten, että paremmin laulaisivat. Näkevä lintu ei aina laula, mutta sokea, nälällä kiusattu laulaa kohta, kun ulos tuotuna tuntee päivän valon. Laulaa halusta ja ikävästä ja toivosta sitä nähdäkseen. Ja kutsuu siten näkevät luokseen.
Sillä nyt on täällä niinkuin muuallakin metsästysaika käsissä ja ne ovat nämä häkkeihin suljetut sokeat linnut myytäviä houkuttelulintuja, eläviä kuvia, joilta toisia ammutaan. Houkuttelulintu maksaa parikymmentä markkaa. Miksi niin kallis? Siksi, että niitä kuolee monta ennenkuin yhden operatsiooni onnistuu.—Toisessa myymälässä riippuu ammuttuja peippoja, hemppuja, satakieliä, sirkkuja ja leivosia, kauloistaan kimppuihin sidottuina—osoitteena siitä, että sokeat laulajat eivät ole turhaan säveliään virittäneet.
Tällä Piazza dell' Erbellä, vanhalla roomalaisella forumilla, josta Baedeker sanoo, että se on yksi Italian kauniimpia paikkoja—»einer der malerischsten Plätze Italiens»—on sen keskellä ikivanha marmorinen kaivorakennus, jonka muutamassa patsaassa on miehen korkeudella miehen kaulan paksuinen ruostunut rautarengas. Se on vanha kaakinpuu, häpeäpaalu, jossa ennen muinoin pahantekijöitä seisotettiin… Tietäisin, kenen siihen seisomaan kytkisin, jos minulla olisi se valta…
* * * * *
On ihana paikka Firenzessä, vähän matkaa kaupungista: auringonpaisteinen mäenrinne, joka alhaalta ylös laelleen saakka on viini- ja hedelmäpuutarhana. Siinä kasvaa omenia, viikunoita, persikoita, päärynöitä, siinä nuokkuu sinisen ruskeita rypäleitä. Ylempänä mäen laella kuvastuvat tumman vihreät sypressit ja vanhan linnan katonharjat sarastelevaa aamutaivasta vastaan. Ihailen sitä näköalaa ikkunastani, katselen sitä kuin kuvaa luonnon ja kulttuurin kihlautumisesta, sillä tuolla toisaalla on Firenze torneineen, kirkkoineen, kupooleineen. Ihmeellinen tuoksu täyttää ilman, hedelmäpuiden hengitys tunkee keuhkoihin hurmaavalla lemullaan.
Nyt siellä visertää lintu puutarhan keskessä, visertää niinkuin parhaana pesimisensä aikana, niinkuin majaa rakentaessaan suomalaisessa lehdossa. Jo kuuluu vastauksia, arkoja, epäileviä, aivan ikkunain alta viikunapuusta, sen oksain sisästä. Yksinäinen viserrys tuolla tuonnempana siitä kiihtymistään kiihtyy, on epätoivoisen houkutteleva: »tulkaa, tulkaa! auttakaa, auttakaa! täällä olen, minä olen täällä!» Viikunapuun lehdissä hurahtaa ja pieni lintuparvi lentää ääntä kohti. Olivat varmaankin tulleet Suomesta koko perhe, pienoinen poikue, matkalla tänne ja tästä vielä edemmä, kuulivat tutun äänen, ymmärsivät oman kielen, joka vierailla mailla niin soreasti korvissamme soi, lensivät sitä kohti, kohti—kuolemaansa. Pamahti ja pölähti savupilvi ampumamajasta, kivisestä hökkelistä keskellä viinimaata. Jokin putosi maahan, liekö pudonnut parikin, toiset lensivät toiseen viinitarhaan, siellä pamahti myös kaksi laukausta peräkkäin—tuolta tulevat ne takaisin, ei ole enää kuin kolme linnuista jäljellä—lentävät suoraan surman suuhun, sillä taas putoo heitä kaksi ja yksi on enää vain perheestä jäljellä.
Hieno herra olkihatussa ja urheilupuvussa syöksee ulos ampumamajasta, savuava kaksipiippuinen haulikko kädessä, ja häärii kiihkein liikkein edestakaisin nurmikolla, hedelmäpuiden alla. Saalis nähtävästi pakenee, on haavoitettu—nyt hän saavuttaa sen, on kaatua nenälleen, oikaseikse, kiikuttaa jotakin räpyttelevää kädessään.—»All's todt!»—sinä uljas metsästäjä, sinä suuri Nimrod!
Yksinäinen häkkilintu piipittää yhä, mutta nyt ei enää kuulu mitään vastausta, herra kantaa häkin ampumamajaan, sulkee oven ja lähtee saaliinsa kanssa salolta kotiinsa samoamaan. Tyytyväisenä vihellellen ja taivasta tähystellen saapuu hän taakkansa kanssa muurille, joka ympäröi hänen metsästysmaatansa. Miten voittaa vastus? Kuinka päästä esteestä yli? Hänellä on siellä tikapuut muuria vasten, hän kiipee sen päälle, laskeutuu toiselle puolelle, on saapunut kadulle ja rientää tikapuut olalla vastapäätä olevan huvilan portille.
Bravo, signore, bravo bravissimo!—vastaukseksi hymyilee hän ystävällisesti ylös ikkunaani, iskee ymmärtävästi minulle silmää ja näyttää saalistaan, triumfaattori. Hetken kuluttua palaa hän kadulle mukanaan polkupyörä, hyppää sen selkään ja ajaa kaupunkiin, selkä koukussa, perä pystyssä. Olisi minulla haulikkoni tässä, raesuoloilla ladattuna, tietäisin mihin tähtäisin…
* * * * *
Söin eräänä päivänä illallista hotellipensionissa tuon saman viinitarhan rinteellä. Pensioni on sijoitettu tuohon vanhaan linnaan, joka on vuokrattu ravintolan pitäjälle. Terveyttään ja sairauksiaan hoitavia, sekä matkailijoita että firenzeläisiä, elelee siellä nauttien syyskauden suloisesta ilmasta ja hienojen, valikoitujen ateriain iloista viineineen, vihanneksineen, hedelmineen. Tahdoin nähdä tuotakin elämää kerran, kohota hetkeksi yliluokan piiriin työväen trattorioista.
Hienoissa toaleteissa istui heitä siinä kukitetussa pöydässä tuuhean tammen alla muuan pankkiiri rouvineen, joku vanha kreivitär tyttärineen ja tyttärentyttärineen, nuori häämatkalla oleva pariskunta, lomalla oleva sotilashenkilö ja joitakuita muita, kaikki tuota varakasta porvaristoa, jota varten nykyinen yhteiskunta on järjestetty, joka sitä hallitsee ja määrää sen lait ja yleensä maailman menot mielipiteineen. Heillä on täällä joka päivä juhla-ateria, ainakin meikäläisen kannalta katsottuna. Siinä oli monet sopat ja liemet ja lihat ja väliruuat ja imelät, vaikeat oikeilla nimillään nimittää, mutta hyvin sulavat suomalaisenkin suussa kianttiviinin kera. Nuo tosin rypistelivät huippuisia neniään, lähettivät pois monta makupalaa, mikä ei miellyttänyt. Minä ajattelin, että mies syöpi, mitä saapi ja mitä hänelle Jumala antaa. Mutta yht'äkkiä kirkastuivat pöytäkumppanieni kasvot, kun keittiön ovesta keikahti esille itse hotellin isäntä, hopeinen vati kämmenellä.
—Lintupaistia, hyvät herrasväet!
—O-ooh!
Kaikenlaisten ryytilehtien väliin on asetettu pieniä, kurjia, palsamoituja muumioita: satakielten, leivojen, peippojen, sirkkujen paistetuita ruumiita pienine nokkineen, jalkoineen, siipipankkoineen.
—Ei kiitoksia!
—Ette syö lintupaistia?
—Rakastan enemmän heidän lauluaan kuin lihaansa.
Se ei tee mitään vaikutusta noihin hienoihin herrasväkiin, jotka nyt ovat päässeet himoruokaansa käsiksi. Yhtä vähän kuin sekään, kun kerron, että eräässä kaukaisessa maassa, jonka nimi on Suomi, kieltää laki ja yleinen mielipide pikkulintuja tappamasta ja että siellä tuonnoin eli vanha, lempeä runoilija, joka kirjoitti kauniin kirjeen kuningatar Margeritalle, pyytäen häntä vaikuttamaan siihen suuntaan, ettei pieniä lintuja Italiassakaan tapettaisi.
—Mutta sittenhän emme koskaan saisi lintupaistia, sanoo pankkiiri.
—Täytyisi aina syödä kananpaistia tai fasaaneja, huomauttaa kreivitär.
—Joka on liian lihavaa.
Sen sanoo rouva, kreivittären tytär, joka on täällä laihtumassa, ei syö eikä juo kuin määrän perästä, ja jolle laiha laululinnun paisti on »hygieenistä» ravintoa. Luineen päivineen panee hän sen menemään sievästä suustaan, imee ensin ja musertaa sitten hienoilla terävillä hampaillaan, eikä hänen lautaselleen jää muuta kuin nokat jäljelle. Eteeni astuu yht'äkkiä tuo kuva vanhasta freskosta Pisan hautausmaalla, jonka muuriin on kuvattu yksisilmäinen paholainen suurella nautinnolla pureskelemassa pienten lasten ruumiita, ihmissieluja, joita pahat enkelit hänelle kantavat ja joilla hän täyttää vatsansa, niin että—. Ja taas on minulla paha toivotus ilkeässä mielessäni: että olisi taikavoima tuon pikkulinnun lihassa semmoinen, että paisuttaisi sinut niin, ettet pääsisi tästä pöydästä ilman rullatuolia liikkeelle.
Yhden ainoan hetkiseksi totistuneen nuoren neitosen, hänen tyttärensä, silmän pohjassa näen ilmeen, josta tahdon päättää, että hänen sielunsa jossakin sopessa on herännyt hämärä tunne siitä, että vanhan runoilijan kirjeessä kuningatar Margeritalle oli jotakin, jota hän ei ollut tullut ajatelleeksi.
Mutta kaikki muut ovat tapahtuman johdosta saaneet aihetta vilkkaaseen herkkutieteelliseen keskusteluun siitä, mikä pikku lintu on makoisin. Ja yleinen mielipide kuulostaa kallistuvan siihen suuntaan, että makoisimmat linnut ovat ne, jotka kauneimmin laulavat—satakieli ja leivonen.
1903