PISAN CAMPO SANTO.

Paikka, mihin vainajain viimeiset jäännökset sijoitetaan, antaa useinkin selvän käsityksen siitä, millaiseksi kuolemaa missäkin ajatellaan.

Suomalainen ja yleensä pohjoismainen hautausmaa on aina suruvoittoinen ja totisen alakuloinen. Synkkäoksainen kuusi, joka pienimmänkin tuulen henkäyksen siihen puhaltaessa kohahtaa raskaasti, on tavallisin koriste haudoillamme. Haapa, jonka lehvät lepattavat niinkuin kuolleiden henget niissä kuiskaisivat, on toinen yhtä suosittu puu vainajain haudoilla. Nuo puiset ristit, jotka piipottavat niin avuttomina talvisten hankien keskestä, lisäävät vielä sitä haikean mielen tunnetta, joka niin likeisesti liittyy meidän käsityksiimme kuolemasta. Uskonnolliset käsityksemme kuolemasta estävät meitä yleensä rakentamasta komeita muistomerkkejä poismenneille sukulaisillemme. Se, joka on meidät jättänyt, on maasta tullut ja maaksi on hän jälleen tuleva. Meillä ei ole mitään yhteyttä hänen kanssaan ylläpidettävänä, sillä vasta viimeisenä päivänä on hänet kuolleista herätettävä. Sille, jolle hautausmaa on jotakin muuta kuin kamala, kummitteleva »kalmisto», sille on vainaja vain muistutus omasta katoavaisuudesta. Häntä, joka siellä on maaksi muuttunut, eivät toisten rukoukset eivätkä kunnianosoitukset ja uhrit enää voi auttaa.

Ei edes sekään, että me jälkeenjääneiltämme toivoisimme näkyviä muistomerkkejä itsellemme, kehoita meitä tekemään mitään heille, jotka ovat ennen meitä mailleen menneet, sillä meistä on yleensä yhdentekevää, miten meitä kuoltuamme kohdellaan. Hetikohta kun on viimeinen huokaus rinnastamme lähtenyt, on korkein oikeus meistä peruuttamattoman tuomionsa julistanut.

Katolilaisten käsitys kuolemasta on hiukan toinen. Syntisen sielu ei mene suoraan kadotukseen, se vaeltaa vielä kauan sen etehisessä, Haadeksessa, Purgatariossa, josta se voidaan pelastaakin esirukouksia lukemalla ja uhreja tekemällä. Siitä seuraa, että kuolema ei ole niin kammottava ja ettei se siirrä vainajata niin kauaksi sukulaisistaan ja ystävistään. Elävien ja kuolleiden välit pysyvät läheisinä vielä kuolemankin jälkeen. Tuohon elävien ja kuolleiden läheisyyteen vaikuttanee vielä sekin, että katolinen uskonto tunnustaa lukemattoman joukon pyhimyksiä, jotka hyvinä henkinä vaeltavat elävien seurassa, välittävät yhteyttä kahden maailman välillä ja auttavat ihmisiä heidän pienimmissäkin huolissaan. Mutta siitä johtuu helposti, että muutkin kuin pyhimykset ajatellaan ikäänkuin »elävän» kuolemansa jälkeen. Rakas sukulainen, uskollinen ystävä muuttuu häntä kaipaavan suojelushengeksi.

Tämä käsitys kuolemasta esiintyy jo vanhoilla roomalaisilla. He eivät näy pelänneen aaveita, sillä he sijoittivat kuolleittensa tuhkat aivan keskelleen, useinpa omiin huoneisiinsa. Rooman vilkasliikkeisin valtatie Via appia, joka toi etelästä päin maailman pääkaupunkiin, on niin sanoaksemme samalla hautausmaa. Sen varrella on vieläkin kosolta raunioita, jotka osoittavat, että niiden alle oli kätketty kuolleita. Eikä tämä hautausmaa suinkaan ollut mikään surullinen, alakuloisuuteen kehoittava paikka. Nyt se kyllä, hävitettynä kun on ja kun kulkee aution, myrkyllisen Campanian halki, voi tehdä sen vaikutuksen, mutta silloin hohti siinä kahden puolen tien valkoinen marmori, ympäristö oli vihreää, asuttua viljelysmaata ja läheinen vuoristo oli silloinkin sen ihanana kehyksenä.

Sama käsitys kuolemasta ja vainajista näkyy säilyneen tähän päivään saakka kaikilla klassillisilla alueilla. Hautausmaat, missä heitä käyneekin katselemassa, ovat kaikkein kauneimmilla paikoilla, ne ovat aina taiteellisesti, jopa ylellisestikin koristetut ja tekevät vaikutuksen, joka ei ole ainoastaan lohduttava, vaan milteipä iloinenkin.

* * * * *

Vanhemmista hautausmaista on epäilemättä kuuluisin Pisan Campo santo. Se on kaikkien matkustajain käymäpaikka yhtä hyvin kuin saman kaupungin kallistuva torni ja tuomiokirkko. Sen se ansaitseekin, sillä se on täydellinen taidemuseo, täydellinen taulukokoelma.

Täytyy jättää pois kaikki käsitykset meikäläisistä hautausmaista ymmärtääkseen, miten hautausmaa voi taulukokoelmaksi muuttua. Pisan hautausmaa ei olekaan hautausmaa, vaan katettu hautauspilaristo. Kun näet tullaan ovesta sisään, joka aukeaa korkeaan muuriin tuomiokirkkoa ympäröivältä kentältä, ollaan suuressa soikeassa rakennuksessa, joka on seinämiltään katettu, mutta keskeltä avonainen. Tämä avonainen paikka on vihreä nurmikko, jota sade aina pääsee kostuttamaan. Siinä kasvaa useita solakoita sypressejä, jotka hiukan muistuttavat meidän kuusiamme, tai paremmin Etelä-Suomen solakoita katajoita, mutta ovat keveämpiä ja ystävällisempiä silmälle nähdä. Multa siihen on ristiretkien aikana tuotu pyhästä maasta, Palestiinasta. Joitakuita hautoja on tällä nurmikollakin. Useimmat ovat kuitenkin tuon katoksen alla, marmoriseinissä ja marmorilattiassa, joissa niiden paikkaa merkitsevät lukemattomat kirjoitukset ja taideteokset.

Taideteokset ovat usein symboolisia kuvauksia kuolemasta, mutta yhtä usein tapaa hautoja kattavissa marmorilaatoissa niiden alla lepäävien vainajien muoto- ja vartalokuvia, jotka milloin ovat pystyssä olevia rintakuvia milloin taas kohokuvia.

Nämä eivät kuitenkaan anna tälle hautausmaalle sen varsinaista merkitystä. Pisan Pyhän kentän suurin viehätys on niissä maalauksissa, jotka sen seiniä kaunistavat. Useat niistä ovat näet Italian vanhimpia freskomaalauksia, ja ovat ne niinmuodoin jo taidehistoriallisestikin suuriarvoisia. Mutta varsinkin aiheidensa vuoksi ne minua huvittivat. Kun en voi kaikkia maalauksia luetella, kerron vain muutamasta.

Viimeistä tuomiota on usein maalattu ja maalattu paljon taiteellisemmin kuin Pisan hautausmaan seinässä. Vähän väliä tapaa tämän suurenmoisen aiheen esitettynä katolisissa kirkkomaalauksissa, ja kuuluisin niistä on Mikael Angelon mainio fresko Vatikaanissa. Mutta liekö tuota tapausta sentään koskaan esitetty niin pöyristyttävän vaikuttavasti kuin Pisan hautausmaalla?

Eri osastoissa, jotka kukin ovat niin suuria, että esineet esiytyvät luonnollisessa koossaan, on kuvattu itse tuomio, autuaiden taivas ja kadotettujen helvetti. Viimemainitusta on jäänyt mieleeni pari taulua. Yksi näistä kuvaa sitä hetkeä, kun pikku pirut eli »pahat enkelit» ovat saaneet luvan ottaa kadotukseen tuomitut haltuunsa. Mitä kauheimmasti irvistellen lentävät ne ilmojen halki kantaen kynsissään ja hampaissaan syntisparkojen sieluja, jotka ovat kuvatut pienten lasten muotoisiksi. Keskellä taulua on ryhmä tulivuorien huippuja, jotka suitsuttavat tulta ja tulikiveä ja jonne pirut kantavat saaliitaan kuin petolinnut pesiinsä, työntäen niitä noista aukoista sisään kuin savutorvista. Aivan selvästi on tässä kuvassa ajateltu oikeita tulivuoria niiksi lakeistorviksi, joiden kautta liika kuumuus maanalaisesta pätsistä suitsuaa ulkoilmaan. Ajatus on todellakin nerokas, olkoonpa se sitten taiteilijan oma keksimä taikka vain illustratsioni kirkon tai kansan omasta käsityksestä. Hyvin ymmärrettävä onkin, että se on syntynyt maassa, jossa tulivuoria suitsuaa ja jossa maanjäristykset kuuluvat päivän tapahtumiin.

Toinen helvettitauluista kuvaa itseään helvettiä ja sen haltijaa. Kattiloidensa keskellä ja pikku pirujensa ympäröimänä istuu pimeyden ruhtinas jättiläisen kokoisena hirviönä keskellä taulua. Kuka ei olisi kerran elämässään koettanut mielessään kuvitella, miltä tuo mies näyttäisi! Taiteilijat ja kirjailijat ovat koettaneet keksiä hänelle mitä kauheimpia muotoja. Ei kukaan ainakaan niistä, joita minä olen nähnyt, ole kuitenkaan mielestäni osannut paholaisen aatetta kuvaannollisemmin esittää kuin nyt puheena oleva. Piru on kuvattu sielujen syöjäksi ja syöminen tapahtuu mitä realistisimmalla tavalla.

Hän on osaksi härkä, osaksi petoeläin, osaksi apina. Hänellä on päässään sarvet, suu on tiikerin, vartalo gorillan. Hän on jotakin vihreän keltaista ainetta, paikoitellen läpikuultavaa kuin veden mädännys, tuollaista muodotonta vesihyytelöä. Parhaallaan on hän aterialla. Kummallakin kädellään on hän kiehuvasta kattilasta, jossa porisee sekaisin päitä ja jalkoja, ottanut lapsen ja puree vasemman suupielen hampailla toiselta päätä, oikean suupielen hampailla toiselta jalkaa. Hän on ahne ja nälkäinen, ja samalla kun hän toisia puree, näkyvät ennen puremansa luistavan alas kurkusta.

Ne valuvat kurkusta vatsaan ja kiemurtelevat siellä päällekkäin ja poikittain (kaiken sen voi kuvassa nähdä), jatkaakseen sitten matkaansa yhä eteenpäin aina maahan saakka (jonka senkin voi nähdä). Mutta kaikista kamalin on hänen katseensa. Silmät ovat kierot ja seuraavat katsojaa minne hän vetäytyneekin. Niiden ilmeessä on jotakin yliluonnollisen julmaa ja samalla älytöntä. Ne seurasivat minua viikkokausia jälkeenpäin samoin kuin koko tuo kuvakin.

Kun se vaikutti minuun noin, niin mitä se mahtoikaan vaikuttaa katsojiin aikoina, jolloin tuollaiset kuvat pidettiin kopioina olemassa olevasta todellisuudesta. Kaikkialla olisi sellainen kuva syntisten elämästä kuoleman jälkeen vaikuttanut pöyristyttävästi, mutta vaikutus oli varmaankin moninkertainen tuossa ympäristössä, hautojen ja kuoleman keskellä. Ja tietysti oli se tehtykin siihen havainnolliseksi parannussaarnaksi ja muistutukseksi mahdollisesti niillekin aiotusta kohtalosta, jotka tänne toivat sukulaisiaan ja tuttaviaan.

Tästä kamalasta taulusta huolimatta ei hautausmaa kokonaisuudessaan kuitenkaan tee kaameaa, ei edes surullistakaan vaikutusta. Ihmeen viihdyttävältä tuntuu se, ettei tästä kuolleitten huoneesta näy mitään muuta kuin korkea sininen taivas. Ei sinne kuulu melua kaupungista, ei koskaan revi tuuli noiden uinuvien sypressien latvoja. Ainoastaan kellojen ääni läheisen kellotapulin korkeasta tornista tunkee sinne kuin yläilmoista tullen. Kaikista miellyttävimmin liikuttaa kuitenkin mieltä tieto siitä, että elävät ovat ehdoin tahdoin tämän tällaisen tyynen lepopaikan kuolleilleen valmistaneet. Kunkin aikakauden parhaat taiteilijat ovat olleet sitä koristamassa siveltimellään ja taltallaan. Kaupunki on mahtavuutensa aikana siihen tarpeeseen suuria summia uhrannut, ja yhäkin hoitaa sitä nykyinen sukupolvi mitä hellimmällä huolenpidolla.

1893.