I.

Lyhyt talvipäivä sammui. Tasaisesti kilahteli kulkunen laiskan majatalokaakin lontustaessa kankeilla koivillaan. Arvattavasti isännän vanhaan turkkiin kääriytynyt kyytipoika kyhjötti ajajan paikalla. Mitä lienee miettinyt. Ei puhunut, ei laulanut.

Kyydittävänä istui Aapeli Penttilä. Yli Atlantin, läpi Englannin ja Ruotsin pysähtymättä rientäneenä saapui hän juuri jouluaattona kotiinsa. Viimeinen taival oli menossa. Tuttuja olivat paikat. — Tämän mäen alla on hevosilla tapana hiukan seisahtaa, tuon suon laidasta hän ampui ensimmäisen jäniksensä, kas, Mikkola on laittanut uudet portintolpat. Tämänlaisia huomioita hän teki. Omituisesti sykähti sydän. Kaikki oli niin rauhallista ja tuttua. Kaikki oli samaa kuin mitä on ollut jo 10, mahdollisesti 100 vuotta.

Hevonen ajoi pihaan. Talonväkeä ei näkynyt. Lienevät jo olleet saunassa. Penttilä riisui turkkinsa tuvan naulaan, kurkisti äitinsä kamariin. Se oli tyhjä. Isäntäväen kamarissa nukutti muori poikansa nuorinta ja puisti Penttilälle nyrkkiään merkiksi, että älä tule, lapsi herää. Se on niin muorien tapaista. Maailma saa kääntyä ylösalaisin, kun ei vain lasta herätetä kesken uniaan.

Oli käyty saunassa. Lasten joulukuuseen oli sidottu kynttilöitä ja paperikoristeita. Jouluruoat, lanttu- ja perunalaatikot sekä kivivadeissa paistettu kauranryynipuuro oli otettu pois uunista. Miehet panivat tervaksisia puita takkaan ja tekivät pystyvalkean.

Joululla on oma tunnelmansa. Rauhallinen ja tyytyväinen tuntee ihminen olevansa.

Pystyvalkean loisteessa kertoili Penttilä veljensä lapsille vuoroin satua ja totta. Sattumalta hän mainitsi olostaan Amerikassa. Lasten isä kysäisi, että oletkos sinä ollut Amerikassa...

Penttilän äiti kulki lattian poikki ja kuuli vanhimman poikansa kysymyksen. »Mitä pahaa se Aapeli olisi tehnyt, että sen Amerikkaan olisi tarvinnut mennä!» kivahti muori.

Penttilä selitti, että ei sitä kaikkien tarvitse pahaa tehdä joutuakseen Amerikkaan, vaikka yleensä niin luullaan. Selitettyään hiukan käyntinsä tarkoitusta huomasi hän siemenen lankeavan kivikkoon ja rupesi taasen kertomaan tarinoita.

Ennen illallista kävi renki Kustaa antamassa hevosille kauroja ja piika Miina lehmille heiniä jouluillallisen ajaksi. Tapa on sellainen.

Koko talon väki istui pitkän pöydän ympärillä. Leipää, rieskaa, varikoista, kuivaa-, sian- ja lampaanlihaa, sylttyä, silliä, peruna- ja lanttulaatikkoa, livekalaa ja paistettua puuroa, siinä illallisruoat. Mutta sitä syötiin niin että nappia täytyi hellittää.

Vielä pöydässä istuttaessa haki muori virsikirjan ja alkoi virren. Sydämensä pohjasta veti jokainen; »Enkeli taivaan...» Mitkään uudet aatteet ja ristiriidat eivät olleet päässeet joulurauhaa rikkomaan.

»Lähteekös Aapeli kirkkoon?» kysyi renkipoika Riku aamulla klo 1/2 4, jolloin piti lähteä, jos mieli joulukirkkoon.

Todellakin! Aapeli lähti. Muori ja hän ottivat väliinsä vällyjen sisään 8-vuotiaan Pentti-pojan. Riku tuli heille kyytimieheksi. Muu talonväki sijoittui toisiin rekiin.

Oli kirkas kuutamo. Pakkanen oli hiukan illasta kiristynyt. Lunta oli paljon. Somasti juoksi hevosen varjo päämiehensä rinnalla. Hiljaisuus oli niin majesteetillinen, että ei tehnyt mieli sitä puhelulla häiritä.

Kirkko oli pakaten täynnä väkeä. Kynttilänkäry täytti ilman. Pappi, joka oli huono saarnamies ja näki harvoin sanankuulijoita ympärillään, käytti tilaisuutta hyväkseen: hän saarnasi hartaasti ja pitkään.

Penttilän edessä, seuraavassa penkissä, istui kaksi naista. He olivat tavallisia naisia eikä Penttilän huomio heihin erityisemmin kohdistunut. Äkkiä kallistui nuorempi naisista taaksepäin. Vanhempi hämmästyi sanomattomasti. »Alli pyörtyi!» kuiskasi hän kiihtyneenä.

Penttilä astui arvelematta yli penkin selustan, otti pyörtyneen naisen käsivarsilleen ja kantoi ulos. Keskikäytävällä seisoi väkeä. Vanhempi nainen, ilmeisesti pahoinvoivan äiti, koetti tehdä tietä.

Penttilä laski kantamuksensa kirkon portilla olevan lyhdyn viereen, koska nainen jo tuntui virkoavan. Raitis ilma teki hyvää. Ja sitten Penttilä saattoi naiset lähimpään leipurinpuotiin, kumarsi ja lähti.

Penttilältä meni kirkkotunnelma pilalle, mikäli saa joulutunnelmaa saarnasta, jossa lain ankara rangaistus on pääasiana. Tarkasteltuaan hetkisen kirkonkylän vanhoja ja muuttuneita rakennuksia meni hän tavalliseen kotikylänsä kirkkokortteeripaikkaan, »Ranholmin matamille», joka miesvainajansa, kiertokoulun opettajan Justus Strandholmin leskenä elätti itseään myymällä kahvia kirkkoväelle ja saaden runsaita tuomisia korvaukseksi pirttinsä lämmöstä.

Penttilä pyysi kahvia. Jutun alkamisesta piti matami huolen.

»Onkos vieras kaukaakin?»

Penttilän selvitettyä kuka on tuli matami hetkeksi sanattomaksi. — Tietysti Amerikassa olo, arveli Penttilä. Mutta se olikin erehdys.

»Oletkos sinä Aapeli-poika?» Matami sai puhelahjansa takaisin.

Penttilä myönsi.

»Jaa! Tulkoon teitistä pojat isänne veroisia miehiä. Hän se minua auttoi, kun Justus-vainaja kuolintautiaan sairasti», kertoi matami silmäkulmiaan esiliinaansa kuivaten. »Eikä hän sitä kenellekään ole puhunut, että minua auttoi. Iäti minä olen hänelle kiitollinen.»

Penttiläkin tunsi silmänurkkansa kostuvan. Hänelle oli aivan uutta, että hänen isänsä, tuo juro, aina työssä kiinni oleva hämäläinen, harjoitti salassa hyväntekeväisyyttä. — Eikö poika voi täyttää isänsä tehtävää? Ensi kerran tunsi Penttilä iloa siitä, että hän voi tehdä sen minkä raha voi tehdä.

Penttilän tiedustellessa kahvin hintaa ei matami sanonut ottavansa mitään, vaan iloitsevansa siitä, että sai antaa kahvia Penttilän isännän pojalle.

Aapeli oli neuvoton. Miten hän voi auttaa vanhaa matamia pahoittamatta häntä? Rahan antaminen olisi auttamaton hienotunteisuuden loukkaus.

Juteltiin ahkerasti. Penttilä koetti päästä selville matamin toivomuksista. Viimein se tulikin. — Jos olisi sellainen uuni, että saisi leipoa itse, ettei tarvitsisi ostaa leipurin vehnästä. Ansaitsisi paremmin.

»Vieläkö Kultalan röökinä elää?» kysäisi Penttilä.

»Ei. Kolme vuotta sitten kuoli vanha röökinä. Kauppias Falck omistaa nyt Kultalan.»

»Eikö matami muuttaisi Kultalaan siksi ajaksi, kun tähän laitetaan uusi uuni? Haluaisin laittaa sen teille iloksi», ehdotteli Penttilä.

»Oletkos sinä muurari?» tokaisi matami epäilevästi.

»En ole», tunnusti ehdottaja. »Olen ajatellut ostaa Kultalan ja teettäisin teille uuden uunin.»

Matami oli epätietoinen. Penttilä päätti yrittää. Vielä ihmisten ollessa kirkossa lähti hän etsimään kauppias Falckia. Tapasikin tämän kotona ja tiedusteli heti, myydäänkö Kultala.

Myytiinhän se, mutta kyllä oli hintaakin. Penttilä suostui heti, mutta vaati, että kauppa mennään päättämään Ranholmin matamin luo.

Mummo oli ihmeissään, kun ylpeä kauppias tuli hänen pieneen mökkiinsä, jossa ei ollut milloinkaan ennen käynyt.

Kauppa sovittiin. Matami saa muuttaa Kultalaan milloin haluaa.

Jussinpäivänä lähti Penttilä Helsinkiin. Selittämättä jäivät äidille suunnitelmat, jotka hän aikoi toteuttaa, vaikka olisi ollut halua saattaa oma äiti luottavaksi poikansa tekoihin. Hämäläisluonto tuli esteeksi. Mahdollisesti hyvä niinkin.