Painajainen.

Tämä tarina, jonka aijon tässä kertoa, on hyvin kummallinen, ensiksikin siitä syystä, että se minusta näyttää ihan todennäköiseltä, mutta kaikista muista se näyttää "komppuneeratulta" jutulta; ainakin ovat useimmat, joille sen olen kertonut, minulle suuta partaa vasten sanoneet: "Valehtelet, valehtelet kun raato!"

Mutta minä kerron tämän, kerron juuresta aikain. Päättäkää sitten itse sen johdosta.

Minä olin joutunut tekemisiin ja siis tuttavuuteenkin työvouti
Lundferssonin kanssa. Hän oli rikas mies, totisesti oikein aika porho.
Perinnöillä oli rikastunut, ja saanut sitten suuria maatiloja
hoidettavakseen ja alustalaisia ja palvelijoita.

Hän oli kummallinen mies, tuo Lundfersson ja minä sen monasti hänelle sanoin, että sinä olet kummallainen mies veli Lundfersson. Mutta hän sanoi: "eipähän, enpähän ole kummallinen, vaan sinä kummallinen olet." Ja niin me riideltiin monta monituista kertaa. Siinä nimittäin oli hän niin kummallinen, että hän ei uskonut ketään muita ihmisiä, jotka vaan puhuivat eli ajattelivat toisin päin kuin hän. Hän oli järjettömän kovapäinen mies.

Mutta omituisimmalla tavalla vaikutti tuo hänen omituisuutensa hänen omassa alustalais- ja palveliapiirissään. Sillä palvelijoiltaan ja torppareiltaan vaati hän, että he eivät saaneet koskaan sanoa vastaan, vaikka hän käskisi mitä tekemään. Hän tahtoi olla herra kaiken ylitse. Ja hän saikin sen aikaan, etteivät palvelijat eikä torpparit puhuneet hänen kuultensa mitään. Mutta annas mitä puhuivat takana päin! Puhuivat ja arvostelivat kuin pojat, vieläpä naapurissakin sitä tekivät, sanoivat, että jos meidän oikea herra tietäisi, mitä Lundfersson tekee, niin…

Mutta kun Lundfersson sai tuon kuulla, suuttui hän silmittömästi, rupesi kovistamaan alustalaisia, pitämään kerrassaan niinkun pihdissä: kielsi puhumasta heitä keskenänsä mistään muusta kuin työasioista ja naapurien kanssa ei saanut ollenkaan puhua, ennenkuin oli Lundferssonille sanonut, mitä aikoi puhua. Muullakin tavalla hän kovisti, teki alustalaisensa kerrassaan orjiksi.

Kyllä nyt koitti kummat ajat. Mutta Lundfersson oli mielissään. Tukkivatpa suunsa mokomat! Kun hän nyt käveli pelloillaan ja työväkensä keskellä, tunsi hän suloista viihtymystä, ettei kukaan uskaltanut suutansa avata ilman hänen käskyänsä. Hätäkös on olla niin mahtavana herrana. Hän luuli muuten, että työväki rauhassa tyytyi tuohon, eivätkä ainakaan uskalla mennä valittamaan herralle. Mitä kollot, pelkopöksyt! hän ajatteli.

Hän näki kyllä palvelijain kasvoista, että ei niiden hauska olla ole. Mutta sen parempi! hän riemuitsi, kyllä siihen tottuvat, parempia työmiehiä vaan tulee, lurjuksista!

Sitten eräänä yönä, kun hän oikein väsyneenä nukkui, pälkähti hänen päähänsä yht'äkkiä hauska juoni (näetten tuo takanapäin puhumis-asia häntä kiusasi): päätti pihdillä nipistää kielet suusta jok'ikiseltä noilta kielittelijöiltä. Ja hän innostui siitä niin, että luuli jo pitelevänsä pihtejä tulessa, mutta löysikin samassa itsensä ulkoa, pihamaalta ja ihan paitasillaan, tulevia vieraita vastaan ottamassa. Mutta mikä lie hassu sattuma päähän johtanut senkin, että hän alkoi palvelijata käskeä hakemaan housuja sisältä. Vaan ensimäinen palkollinen, joka käsille sattui, luuli kai unta näkevänsä ja alkoi tyhmästi naureskella vaan koko asialle. Lundfersson suuttui hirveästi ja paukutteli paljasta jalkaa kivitettyyn pihaan, että tuli veriselle. Mutta tästäkös palvelija yhä vaan tyhmistyi ja alkoi omituisella nuotilla laulaa: "Ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta sitoman kiinni!" Toisia palvelijoita alkoi tulla kuin pilviä ja kaikki yhtyivät laulamaan tuota yhtä ja samaa, suu verrattoman tyhmässä hymyssä. Siitä kasvoi hänen ympärilleen satalukuihin nouseva joukko. Ne pihistivät hänet yhä ahtaammalle ja ahtaammalle, siksi ettei hänellä ollut enää tilaa kääntyä ja yksitoikkoisella omituisella nuotilla semmoisessa jättiläisköörissä yhä lauloivat tuota samaa. Kukaan ei häneen käsin sattunut, vaikka olivat kylki kyljessä, poski poskessa kiinni. Lundfersson raivosi kuin hullu, mutta kokonaan voimatonna. Vieraat olivat ajaneet pihaan ja katsoivat ihmetellen tuota touhua. Yht'äkkiä kaappasivat monet voimakkaat kädet hänet ylös, nostivat ilmaan vierasten nähtäväksi, pilkattavaksi! Nämät alkoivat nauraa niin kuin hullut ja köörin melu ja ääni paisui moninkertaiseksi, mutta — siihen hän heräsi juuri ajatellen, että tietävätköhän perhanat, että pihdit ovat kuumenemassa?

Tästä unesta ei hän aluksi välittänyt mitään. Mutta — ja se siinä olikin merkillistä, ihan samallaisena, väliin paljon ilkeämpänäkin se alkoi palata joka yö. Hänestä alkoi tuntua siltä, kuin todellisuus, valveilla olo päivillä, olisikin unta ja nuo yölliset unet todellisuutta. Se oli painajainen, joka häntä vaivasi, sen hän ymmärsi. Häntä hierottiin, kupattiin ja lyötiin suonta, mutta aina vaan samanlaisia unia!

Ja, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, niin kuitenkin on se totta, että sitten kun hän antoi palvelijoillensa suuremman vapauden, sitten hän pääsi painajaisestansa.

* * * * *

Kun hän minulle kertoi tätä juttua, sanoin minä: "Se on tulevaisuuden enne." Mutta hän sanoi: "Ei, eipä ole, sinä erehdyt! Se on palvelijain noituma painajainen." Tuosta uskosta ei häntä saa kukaan taipumaan, hän istuu siinä kuin tikka.

Mutta se tässä nyt on lopuksikin kaikkein omituisinta, että ihmiset, joille olen tätä kertonut, ovat väittäneet, että minä itse olisin nähnyt tällaista unta ja että koko asia on tuulesta temmattu ja he kysyvät aina: "No missä se on se Lundfersson?"

Siinäpä se juuri onkin kysymys! Sillä minä en kuolemakseni tiedä missä Lundfersson nyt on. Minun siis täytyy pyytää anteeksi ja jättää asian siveellisesti siten ratkaistavaksi, että kukin ajattelee sitä: onko mahdollista nähdä sellaista unta?

Jos nyt joku luulisi tuntevansa Lundferssonin, niin älköön aivan heti tehkö varmaa päätöstänsä, sillä huomioon on otettava, että niilläkin, jotka väittävät sitä minun unekseni, on perusteita.

Mutta — kaikessa tapauksessa itse uni, nimittäin Lundferssonin uni, se on hyvin omituinen, ensiksikin siitä syystä, että oliko se vaan palvelijain noituma painajainen, vai oliko se tulevaisuuden enne…

1891.