I.

Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta ja varsinkin sanotaan niiden kauneimpina olevan, kun kasteen pisara niissä kiiltelee kuin timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessani on useinkin mieleni tehnyt sitä nähdä; vaan juuri silloin, kun päivän koittaessa kaste kukkiin laskeutuu, täytyy minun aina lähteä pois, piilemään.

Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja yhdessä niistä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista te ihmiset kehutte.

Oli vielä talvi, minä kuljin lakean kankaan yli. Päivällä oli siinä ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona — päivällä oli siinä kuulunut tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli kaikki ääneti. Se oli Siikajoen tanner. Palavalla innolla oli tässä Suomen joukko tapellut kotimaan puolesta. Se rakkauden liekki oli saattanut talven nietoksetkin kukkimaan; — mihin vaan silmänsä loi, paistoi valkoiselta lumelta punaisia veriruusuja. Tätä katsellessani läheni neitonen tappelutannerta; hän asteli kuolleiden joukossa; hän katseli, etsiskeli jotain — ja viimmein hän lankesi polvilleen nuoren kaatuneen sotilaan viereen. — Hänen kupeestansa oli punaisia ruusuja valunut lumelle. — Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisara; se tipahti veriruusun päälle lumelle. — Kah se oli kallein kaste kauneimmassa ruusussa.