5. Muinaissuomalaisten taikauskosta.

Jos esi-isillämme alkuansa lienee ollutkin parempi tieto Jumalasta ja hänen vaikutuksestansa maailman hallinnossa, niin se tieto vähitellen hämmentyi tarusekaiseksi taikauskoksi, joka esivanhemmillamme pakanuuden aikana oli vallallansa. Jumalan nimen tosin silloinkin tunsivat, mutta sillä nimellä he kunnioittivat monenlaisia henkiolentoja, joilta toivoivat jotain apua tahi pelkäsivät jotain pahaa itsellensä. Voimallisinta niistä kutsuivat ylijumalaksi eli erityisnimellä Ukoksi, ja hänen valtansa alaisia tavallisimmasti haltijoiksi, välistä myös jumaliksi.

Näitä haltijoita, mitkä hyviä, mitkä pahoja, luultiin koko luonto täynnänsä olevan, ilmassa, maassa ja maan allakin. Ei ollut järveä, saarta, nientä ja lahtea, ei metsää, korpea, suota, kangasta, ahoa ja laaksoa, ei mäkeä, vuorta ja kukkulaa, ei lähdettä, puroa, jokea ja koskea, ei puuta, ruohoa ja kukkasta, ei ihmistä eikä muuta elävää, jolla ei olisi ollut erityinen oma haltijansa. Vedellä ja raudalla, tulella, tuulella ja pakkasella, vieläpä semmoisillakin olennoilla kuin uni ja kuolema oli oma lähimmäinen haltijansa. Näiden haltijain luultiin itsekunkin voivan vaikuttaa hyvää tahi pahaa niin omalla alallansa kuin syrjäisellekkin. Muutamilla haltijoilla oli suurempi piiri kuin toisilla, niin esimerkiksi Tapiolla suurempi kuin Hongattarella, Pihlajattarella ja muilla eri puiden haltijoilla, mutta kaikki olivat ne ylijumalan Ukon vallan alaisina, jonka puoleen siis rukouksissa käännyttiin, kun muusta ei tullut toivottua apua.

Tämmöinen yleensä oli esivanhempaimme taikauskonto, joka oli heidän mieleensä niin syvälle juurtunut, että jälkiä siitä vieläkin tavataan, vaikka kristin-oppia jo niin monta vuosisataa Suomen kansalle on saarnattu.

Taikarunoillansa luulivat esivanhempamme voivansa taivuttaa jumaliansa ja haltijoitansa avuliaisuuteen moninaisissa tiloissa ja tarpeissa, milloin niiden paljaalla, usein monikertaisella lukemisella ja erittäinkin rukous- ja hyvityssanoilla, milloin sen ohessa erinäisillä lupauksilla ja uhreilla. Metsän haltijoille luvattiin hyvästä saaliista perintökultaa ja hopeata, josta sitten myös pieniä hitusia heille kaapittiin; lieneepä joskus myös kokonainen kukkokin luvatta ja uhrattu. Karjan keväällä ensi kerran laitumelta tultua, uhrattiin esikkomaitoa sen menestykseksi ja vuodentulosta syksyllä esikkojyvät riihestä, jotka, niin maito kuin jyvätkin, vietiin jonkun pyhän pitämyspuun juurelle ja annettiin karjan ja vuodentulon haltijoille. Myös Ollin päivänä, heinäaikana, vuodenalkajais- ja kekrijuhlina syksyllä muistettiin "näkymättömiä vieraita" s.o. haltijoita ruokauhreilla. Lähteihin uhrattiin pieniä mynttirahoja, neuloja ja muuta vähäpätöistä tavaraa luultavasti veden tähden, jota niistä loitsutarpeihin otettiin, eikä unhotettu maan-alaistenkaan haltijain hyvittämistä, jos niiden tienoilta arveltiin jotain sairautta tahi muuta pahaa tulleen.

Paitsi sitä, mitä jo sanottu on, palvelivat he jumaliansa myös välistä päänsä paljastamalla, polvikumarruksilla, maahan lankeemisella, pyhissä paikoissa käymällä ja muilla semmoisilla tavoilla, jotka ehkä vasta myöhempinä aikoina olivat käytäntöön tulleet kristittyin jumalanpalveluksen mukaan. Todenmukaisesti esivanhempamme eivät kuitenkaan palvelleet minkäänlaisia kuvia eikä muita hengettömiä kappaleita, sillä vaikka Agricola sanoo: "palveltiin myös paljo muuta, kivet, kannot, tähdet, kuuta", niin ei niitä palveltu, vaan haltijain puoleen, jotka niitä vartioitsivat, toisinaan tarpeen tultua käännyttiin; kivet, kannot y.m. ilman haltijoitansa eivät voineet mitään, kun itsekkin tarvitsivat niiden apua ja suojelemista.

Hyviä jumalia ja haltijoita, jonkalaisia Ukko, Tapio, Ahti, Vellamo, Sampsa, Metsän emäntä, Mannun eukko, Kuutar, Päivätär ja monet muut olivat, loitsijat sekä muut avun tarpeessa rukoilivat ja palvelivat, mutta harvoin, jos milloinkaan, lienevät mitään palveluksentapaista pahoille hengille osottaneet. Semmoisia kuin Hiisi, Lempo, Louhi, Syöjätär ja mitä muita niitä oli, loitsijat enemmin käskemisen eli manaamisen, kuin rukoilemisen ja avuksi huutamisen tavoin kohtelivat, kun vaativat heitä jotain heidän itsensä laittamaa pahaa panosta korjaamaan taikka myös jotain semmoista jollekulle toiselle hankkimaan.

Taikasanoja ja useampia rukouksia käytti yhteinen kansa yleisesti tarpeissansa, mutta toisia taikarunoja löytyy, joiden käyttämiseen vaadittiin erityistä taitoa. Semmoisella erityisellä taidolla varustetut olivat niin kutsutut tietäjät, loitsijat, arpojat, poppamiehet, myrrysmiehet, intomiehet, lumojat, taikurit y.m., joiden joukkoon myös noidat ja velhot nimitettäkööt, vaikka eroavatkin edellä mainituista siinä suhteessa, että heidän toimensa ja hankkeensa aina tarkoittivat jotain pahaa ja turmiollista, kun niillä toisilla tavallisesti oli jotain hyvää toimenansa.

Tietäjillä ja loitsijoilla oli hyvin avara vaikutus-ala sen mukaan, mitä he itse kerskasivat tahi muut heidän voimastansa tiesivät kertoa. Paitsi sairaiden parantamista, johon työhön heitä tavallisimmasti käytettiin, taisivat he myös ihmisiä ja eläimiä sairaiksi saattaa, laittaa ihmiset vihaamaan tai lempimään toisiansa, kääntää silmät näkemään outoja olentoja ja korvat kuulemaan olemattomia ääniä, saattaa kielen puhumattomaksi tahi puhumaan toisin, kuin puhuja tahtoi ja aikoi, tehdä ihmiset sokeiksi, rammoiksi, mielipuoliksi, avioelossa riitaisiksi juomareiksi, tuhlareiksi, varkaiksi, vieläpä muuttaa heidät susiksi, koiriksi, karhuiksi tahi muiksi eläviksi.

He taisivat saattaa hyvän naimis-onnen, sovittaa riitaiset pariskunnat, onnistaa kirnumisen, oluenpanon, saipuankeiton ja muut emännyystoimet, tuottaa karjan-, kalastus-, metsästys- ja vuodentulo-onnen, usein toisistakin taloista, taisivat myös hävittää sen ja toisiin paikkoihin saattaa, pilata lehmät ja vasikat, hevoset ja varsat, siat ja porsaat, lampaat ja karitsat, maidot, voit, villat, pyssyt, nuolet, permet, loukut ja satimet, onget, rysät, merrat, verkot, nuotat, navetat, tallit ja riihet, mutta saattoivat myös korjata, mitä muut olivat pilanneet.

Varkaan he panivat takaisin tuomaan, mitä oli varastanut, tahi kiinnittymään varastamaansa kaluun, ett'ei päässyt irti, ennenkuin omistaja tuli omansa perimään, saattoivat karanneen hevosen tai muun elukan kotiin palaamaan, antoivat tietoja kadonneista kappaleista, missä ne olivat. He käänsivät ilmassa lentelevät noidannuolet ja muut pahat hankkeet lähtöpaikkaansa takaisin omain lähettäjäinsä päälle, varjelivat karjan metsänpedoilta, kaalimaat madoilta, tou'ot ruosteelta, jyvälaarit ja aumat hiiriltä, huoneet tulipaloilta, karkoittivat syöpäläiset huoneista, poistivat vahingolliset tuulet, sateet, hallat ja pakkaset; lujittivat muita ja itsensä velhoja, tarttuvia tauteja, rikkeitä ja kaikkia pahoja vastaan vieläpä niinkin, että taisivat tulikuumaa rautaa paljailla käsillään pidellä, lumoivat käärmeitä ja muita pahoja eläviä, lumoivatpa lainki ja tuomarit niin, että käräjissä aina pääsivät voitolle, oli asia mikä tahansa.

Näitä ja monta muuta kummaa kerrottiin tietäjistä tai kuultiin heidän omista kerskauksistansa. Jos sairas asui kaukana tahi muuta estettä oli, ett'eivät päässeet hänen luoksensa, niin taisivat taudin laadun, mistä se oli alkunsa saanut ja mitenkä se päättyisi, sanoa, jos vaan saivat tutkiaksensa jotakin sairaan pitämää vaaterepaletta tahi muuta. Muistakin etäisistä oloista ja tulevista asioista kuin myöskin toisten ihmisten ajatuksista voivat he tietoa hankkia ja edeltäpäin sanoa, miten joku ai'ottu matka tahi muu hanke, metsästys, kalastus, oli onnistuva. Kivillä istuen sanottiin tietäjien kulkeneen yli jokien ja järvien ja heidän henkensä, ruumiista erillään, matkustaneen muilla kaukaisillakin paikoilla tietoja saamassa ja sitten jonkun tiiman perästä jälleen yhtyneen ruumiisen. Semmoiseen henkimatkaan olivat he jonkun taikarunon hiljaisella hyrinällä valmistauneet, siitä tainnoksiin joutuneet eli "loveen langenneet" ja sillä aikaa, kuin henki itsepäällänsä kulki, sanottiin ruumiin, kuin hengetön ruumis ainakin, kuolleena maanneen, sitten hengen matkoiltaan palattua jälleen vironneen.

Mainittakoon muutamia tavallisimpia taikakeinoja.

Hammastaudissa otettiin hampaan kaivimeksi säystä eli pirste kirkon kynnyksestä tahi kirkkotarhassa kasvavan pujoheinän juuresta, jolla kaivettiin hammasta verille asti, jonka tehtyä kaivin vietiin entiseen paikkaansa. Myös koiran kulmahammasta pidettiin hyvänä hampaan kaivin-aseena. Se veri, mikä hampaasta oli saatu tihkumaan, koottiin sitä varten liekoon tahi uhripuuhun, johon karhun pääkallo oli kiinnitetty, tehtyyn reikään ja lyötiin siihen pihlajaisella tapilla lujasti kiinni hammastaudin sanoja luettaessa.

Kovissa kuoleman tuskissa kierrettiin sairasta virsikirjalla kahdesti myötä- ja kerran vastapäivää.

Käärmeen puremia parannettaessa otettiin elävä sammakko tahi kala, raapaistiin siitä paikasta, mihin käärme oli purrut, vähä verta, joka pantiin sammakon tahi kalan suuhun. Vähän aikaa sitten niillä puremapaikkaa likisteltyä ja pideltyä, vietiin ne elävinä veteen.

Nikassa piti, kertaakaan välillä hengittämättä, kolme kertaa perätysten lukea: mene nikka niineen, nikka toinen tuoheen, kolmas koivuun, neljäs neiteen, viides viitaan, kuudes kuuseen, seitsemäs seipääsen, kahdeksas kannolle, yhdeksäs uunin päälle, niin nikka lähti.

Jos riihi oli noiduttu, ett'ei puitaessa eli tapettaessa saatu tavallista jyvämäärää, piti se elon sijasta ahtaa kuusen havuilla ja ne tappaa, niin riihi korjautui.

Vieraasen paikkaan tahi vieraalle maalle tultaessa piti, ennenkuin astui jalkansa siihen, uhrata, mynttiraha tahi muu mitalipalanen, joka nakattiin maahan sanottaessa: terve maa, terve manner, tervehempi tervehtäjä.

Karjan talvionneksi pestiin navetta syksyllä yhdeksällä lehtisellä vastalla, sitten ammuttiin kolmesti läpi navetan ja pantiin elävää hopeata, hampun siemeniä ja suoloja joka hinkaloon.

E. Lönnrot.