IX.

Lääninrovastin talon akkunoista vuoti virtanaan valoa, joka loi himmeitä pilkkuja kadulla sohisevaan raesateeseen. Talo surisi kuin mehiläiskeko. Mutta kiihkoisa ja meluinen keskustelu salissa vaikeni heti, kun Iivana pappi seurueineen näyttäytyi. Vain vierushuoneessa jyrisi vielä joku matalalla naurunäänellä:

— Voin ilmoittaa teille että hän on… ha-ha! kipperä muija!

Vikkelä naisääni pistihen väliin tähän nauruun:

— Ettekö muista, ettekö muista, mitä olen sanonut… Krestofkan papinrouvalta elkää odottako hyvää, sanoin!

Ja aivankuin lattian alle kieri naurunrähinä ja puhe. Vanha harmaapäinen rovasti nousi hämillään hymyillen vieraita vastaan.

— Hoo! Isä Johannes! ja isä Mathias! Ja oikein yhdessä emännän kanssa!
Tervetulemaan! Sepä hauskaa, sepä hauskaa!

Hän puristi heidän käsiään ja suudella lopsautti.

— Olkaa hyvät ja astukaa hökkeliini. Sade taisi teidät tavata? Varmaan kastelikin? Tehkää hyvin ja kuivailkaa…

— Sen viheriän käärmeenkö luona?

— Niin, siellä missä se lie ollutkin! Kaikkea sitä sattuukin…

Ja Iivana pappi selitti sukkelasti rovastille matkalla tapahtuneen seikkailun ja pyysi kuivaa pukua. Viipymättä ilmestyi jostakin rovastin kauhtana, etehinen suljettiin ja yleisessä naurunrähäkässä muutettiin Iivana papille kuivat vaatteet, juhlallisilla tempuilla kuten arkkipiispalle, mutta valitettavasti oli kauhtana liika ahdas, lyhyt ja ratisi joka liikahduksella. Sitten avattiin ovi juhlallisesti ja isä Iivana talutettiin käsivarresta pöydän äpäreen naurulla ja huudoilla:

— Antakaa tietä Moosekselle, syvyyden kuilusta pelastajalle!

Ja tiakka Sikerov veisata hyräili:

Meren Punaisen ku-ri-mu-us…

Hämmästys oli äkkiä hävinnyt. Huoneissa virisi uudestaan pauhuinen puhelu.

Viinapöydän ääressä tungeksi enin väkeä. Siellä ryiskeltiin arvokkaasti, iskettiin silmää toisilleen läpi pullojen, kilisteltiin, kokkailtiin ja sitten höystepaloja pureskellen ja viiksiä hieroskellen — tavattoman suurilla nenäliinoilla — asteltiin läpi huoneiden ruokasaliin teepöydän ääreen, jotta päästäisiin sekaantumaan eukkojen pätevään porinaan, tai piiritettiin miehissä salin nurkassa seisova korttipöytä, jonka takaa savupilvien keskessä häämötti hengellisen tuomarin, isä Favorskin lihava olemus, opettaja Sigsaginski ynnä pari muuta vähäpätöisen näköistä pappismiestä. Favorski, jolla oli pyöreät, pienet naiskasvot, närä ja hengenahdistus, oli niin muhevanlihava, että pilkkakirveet hänestä sanoivat että muka autuudenpöhö hänen päällään lepäjää kuin vesitauti. Usein lasketteli hän sukkeluuksia keksien harvinaisia nimityksiä korteille, nauroi käheästi omille oveluuksilleen, niin että kunniamerkit hänen rinnallaan hypähtelivät. Ja heti kun hän ratkesi nauruun, muikenivat pöytää ympäröivältä yleisöltä naamat leveisiin hymyilyihin, ja vatsat hytkyivät naurusta.

— Ruutua-riitua! — puhui isä Favorski: — ka hei, mittee sie minun ruutanoitani vastaan asetat? Ja mittee sie siinä höliset?

Opettaja Sigsaginski ("Vinkkuravääränen"), harmaakasvoinen nuori mies, jolla oli ankan nenä, säesti hänelle:

— Mehän, teidän korkea siunauksellisuutenne, iskemme madonreikiä…
Hei vaan te madot, matoseni, matoseni mustat mun!…

Molemmat vähäpätöisen näköiset pappismiehet tokasivat yhteen ääneen:

— Passia!

Ja sitten yhtaikaa katsahtivat viinapöydällä oleviin makupaloihin.

Isä Favorski pöyristi huuliaan.

— Vaan entäpäs jos ässäytän sinua pataässällä? Mitäs silloin äliset?

— Silloin me teidän allenne työnnämme tytön… Jolloin hukka teidät perii!

— He-he-he! — räjähti yleisö nauramaan.

— Mitä se sanoi? Miten se sanoi? — kysyi uteliaana nuori tiakka, jolla oli terävä nenä, mikä ikäänkuin noukki ilmaa, ja joka aikasemmin oli ollut katketa naurusta: — niitä kummaa se sanoi, hyvät veljet?

— Sanoi turmion tulevan neitsyestä…

— Ahaa, ha, ha, ha! — pärähti tiakka vinkuvasti nauramaan taivuttaen ruumistaan mielihyvästä taaksepäin sennäköisenä kuin olisi häntä kutkutettu kainaloiden alta.

Ja hän juoksi teepöydän ääreen kuiskuttaaksensa sukkeluuden vaimonsa korvaan, samallaisen nuorekkaan ja yhtä uteliaan kuin hän itsekkin oli.

Tiakan rouva läpsäytti käsiään.

— Valehtelet?! — sopersi hän.

— Jumaliste, totta se on! Ristin kautta sen vannon! Sitten juoksi häh maistelupöydän ääreen, ja näkyi, kuinka hän siellä teki liikkeitä käsillään selkä kaksinkerroin naurusta.

Tiakan rouva kumartui ensin oikeanpuoleisen naapurittaren, sitten vasemmalla istuvan puoleen, ja pian kiersi sukkeluus koko pöytyeen. Papineukot ja tiakkain rouvat nauroivat hillitysti, hieroen kasvojaan, jotka hehkuivat hihityksestä, teestä ja viinasta.

— Kuinka se sopii hyvin tuolle isä Paavalille! — sanoi rovastin eukko, säilyttäen levollisen ja arvokkaan ilmeen kauniilla kasvoillaan.

— Kyllä se Sigsaginskikin osaa sutkauttaa! — sanoi purren hymyileviä huuliaan eräs papineukko, kuiva kuin luuranko, kovasti puistaen päätään ja ikäänkuin mittaillen, kummallekko olkapäälle sen laskisi.

— Mikä on totta, se on totta… eikä ole synti sitä salata.

— Lesken leikkiä, minkäpäs hälle voinee!

— Leskenpä, lesken… täytyy keksiä teräviä sanoja.

— Puhuvat että kun pitäjällä joku neitsyt synnyttää poikalapsen, hän ne kaikki ristii Paavaleiksi…

— Niinpä hyvinkin… niistä tehdään tietysti Paavali Paavalinpoikia… se sopii sukuperään…

Papineukot nauraa tirskuivat autuaallisesti, mutta tiakan rouva
Ivanovskaja alkoi ihan ulvoa riemusta.

— Hänenpä pitäisi… sen… — yritti hän sanomaan.

Mutta yhtäkkiä, vilkaistuaan ympärilleen, huomasi hän Paula Grigorjevnan istuvan yksikseen akkunan ääressä, puristi huulensa nopeasti yhteen ja ummisti vasemman silmänsä, tähdäten oikealla puhekumppaneihinsa.

Nämät pärskähtivät nauruun niin että vähällä olivat lentää istuimiltaan.

Paula Grigorjevna nousi kiivaasti seisomaan.

— Luulin olevani vieraissa! — sanoi hän kolkosti. Kaikki vaikenivat uteliaina.

— Kuinkas sitten? — sanoi rovastitar tekeytyen naamaltaan viattomaksi, vaikka hänen silmissään leikki ilkeä iva: — mistä te niin loukkaannuitte, Herra Jumala nähköön? Tietääkseni ei mitään erityistä… Tietysti on seuranpito meillä yksinkertaista, ei suurenmailman tapaista…

Hän lisäsi painolla:

— Me emme ole kaupunkilaisia… vaan maalaisia! Niin, suokaa anteeksi… me emme ole kaupunkilaisia!

Paula Grigorjevna mittasi rovastitarta uhkaavin katsein.

Heidän katseensa sattuivat hetkiseksi ristitysten ikäänkuin miekkojen terävät kärjet ennen kaksintaistelun alkua.

— Vaan eikös pappi, isä Mihail, ole kaupunkilainen? — kysyi äkillisen-pilkallisesti Paula Grigorjevna: — hänhän on tietääkseni konsistoorin jäsen? Tuo teidän kummi-isänne?

Rovastitar repäsi silmänsä aivan pyöreiksi ja aukasi suunsa, mutta ei saanut sanaakaan suustaan.

Paula Grigorjevna kääntyi sen kuivalihaisen papineukon puoleen lävistäen hänet myrkyllisellä silmäyksellä.

— Mitäs te, rouva, siinä niin epäluottavasti virnistelette? Jollen erehdy, niin olihan tuo teidän leski-tiakkanne ennen piispan talossakin käytettävänä?

— Oh, mitä te, rouva… oh, kuinka te…? — sopersi kauhistuksissaan käsiään heiluttaen kuivaverinen piispanrouva ikäänkuin aavetta väistyen ja valmiina piilottamaan päänsä pöydän alle säästyäkseen yläpuolelta uhkaavalta iskulta.

Rovastin eukko nousi.

— Mitä te tahdotte sanoa, rouva?!

— En mitään erikoista! Yksinkertaisesti vain sitä, ettei teidänkään ole vallattava jotakin kaupunkilaista… turhaan te itseänne alennatte!

Halveksiva levollisuus oli levinnyt Paula Grigorjevnan kasvoille, ja hän läksi saliin miesten luo, kääntämättä vähääkään huomiota viuhuvaan sopotukseen takanaan:

— Kyykäärme!

Akkunan takaa kujalta kuului samalla kulkusten helinää. Kovasti rykien ryntäsi etehiseen uusia vieraita, riisuutuivat siellä ähkyen, kuului suutelun moiskahduksia ja kumeaäänisiä kyselyitä:

— No, millaiset tulee markkinat?

— Aika hyvät markkinat!

— Minä, kuulehan, tarvitsen uudet aisat vankkureihin! Rattaat seisoivat takapihalla, niin nuo lemmon moukat… varastivat aisani!

— Ha-ha! Ka sattuuhan sitä…

— Nykykansa on semmoista… He, he! Mutta kylläpä siellä ulkona on märkä ilma…

— Anna olla! Käyhän pöytään, niin kuivaillaan!

— Taitaa teillä olla kuivikkeita? He-he-he-he-he…

— Harmaapää lähestyy, harmaapää! — alkoi kuulua suhina etehisessä ja sitten pitkin huoneita.

Tiakka Ivanovski kompuroi etehiseen ja lausui tervehdyksen:

— Harmaapään kasvojen edessä ylösnouskaamme!

Sitten taluttivat Ivanovski ja tiakka Sikerov juhlallisesti huoneeseen käsivarresta ihramahaisen, läähättävän, vanhan pappismiehen, jolla oli harmaa harja kuin leijonalla ja pitkä parta kuin Jaakobilla. Hän käveli onnahdellen kuin jaloille lyöty, tiukasti tirkistellen ympärilleen läpi silmälasien ja rypistellen sakeita, vielä mustia kulmakarvojaan.

— Veljet ja isät! Uutisia teille toin, — puheli hän arvokkaalla patriarkallisella nuotilla.

Hänet ympäröitiin ja istutettiin sohvaan.

— Deputaatille paras paikka!

— Mitä uutisia sinulla on, isä deputaatti?

— Ensimmäinen uutinen on — vallan surullinen! Kaikki te tietysti tunsitte Koslovan tiakan?

— Kyllä, kyllä! — toistivat kuorossa kaikki papit: — mitä hälle on tapahtunut? Taasko juopotellut? Tai luostariinko mennyt?

Harmaapää pappismies vaikeni efektiä saadakseen ja sanoi sitten:

— Tullut hulluksi!

— Mutta minähän näin hänet eilen majatalossa — sekaantui pöydän ääreen rientäen Paula Grigorjevna: — olisiko mahdollista…

— Mihinkäs aikaan päivästä te hänet suvaitsitte nähdä?

— Kello viiden tienoissa…

— Vai niin, mutta kello 10 tuli hän seminaarille ja alkoi paiskella akkunoihin kivillä, joita oli kerännyt taskunsa täyteen. Tietysti hänet otettiin kiinni… Vaan hän huusi: — "Päästäkää irti… Minä heittelen kuollutta pääkalloa! Miksi se mullistelee silmiään? Eihän tuolla silmiä olekkaan, vaan paljaat… kuopat! Niihin on vain petokseksi pantu hehkuvia hiiliä. Vaan se on valhetta! valhetta!"

— Se oli hänen mielisanojaan, — huokasi Sikerov.

— Me tulimme juuri kokouksesta, minä ja isä Kirik Järventakalainen. Sähkövalo noinikään valaisi… silloin näimme että jotakin henkilöä ajetaan takaa torilla. Kuihtunut, kuivettunut olento tuin sähkölennätinpylväs, pää kuin haarikka, kauhtana roikkuu kuin vaarnassa riippuisi. Ja tanssia hypiskelee, olisittepa nähneet, kuin mikähän Daavid liitonarkin edessä. Silloin me näimme että se oli — tiakka! Ja näimme, kuinka tiakka laukkasi ikäänkuin olisi tähtiä pyydystellyt, laukkasi ja huuteli: — "Luut kolisevat! Minä olen ruumiini hyljännyt… ja nyt kolisevat luut…" Hänet otettiin kiinni, vaan taas hän hyppäsi karkuun ja loikkasi toiseen päähän toria, silmät kuin kekäleet päässä, käsiään heiluttaen kuin siipiä ja poristen alati luistansa: — "Riennän läpi koko mailman ja kolistelen luitani… Kuuletteko hälytyksen: — pom, pom…" Pullisti poskensa ja rumpaili niitä…

— Se mies on kaiken ikänsä lasikellolla hälytystä soittanut! — virkkoi korttipöydän äärestä Favorski.

Kaikki naurahtivat hillitysti paitsi Paula Grigorjevna.

Leimahtaen punaiseksi, kohotti tämä vähän päätään ja lausui repäisevästi:

— Sitävastoin ei se mies suotta siittänyt lapsia tähän hyvään mailmaan, vaan kasvatti ihmisiä niistä, jotka hänellä oli.

Samalla nykäistiin taskuista esiin joukko tavattoman isoja nenäliinoja, ja aivan kuin äkillisestä vilustuksesta näytti kaikille tulleen nuha.

— Mikäli koskee toista uutista, veljet rakkaat, niin se on vähän iloisempaa laatua, — alkoi kiireesti puhua harmaapää pappismies, sakeain kulmakarvainsa alta tutkivasti syrjäsilmällä katsoen Paula Grigorjevnaa: — eilen istunnon päättyessä arkkipiispa sen johdosta meille kokonaisen puheen saneli. On olemassa esitys, enemmän kuin uskottava, että kaikki koulut Hallituksen tahdosta siirretään hengelliseen hallintoalaan.

Mitä erilaisimpia huudahduksia kuului vastaukseksi tähän tiedonantoon.

— Onko se mahdollista?

— Mitäs tyhjää! Mistä semmoista kuuluu?

— Kas sepä mainio asia!

— No sepä nyt vasta — ei olisi hullumpaa!

— Siihen onkin jo syvästi aika! Syvästi aika!

— Tervehdimme moista toimenpidettä, sydämmen pohjasta tervehdimme!

Tiakka Ivanovski tyrmistyi alussa, käsittämättä inistä oli kysymys, mutta sopersi sitten hänkin:

— Mitä kummaa? mitä tulee tapahtumaan? Kai siis palkkakin nousee?

Jostakin nurkasta joukon takaa tunki isä Matvei esiin.

Hänen naamansa loisti.

— Isä Sylvester! — puhui hän: — onko se mahdollista?

— Otaksuma tietysti vain!

— Olipa miten oli, meidän on se oikein käsittäminen: se on suuri unelma! Se on palausyritys suureen muinaisuuteen. Menneisyydestä tulee tulevaisuus. Se on ensi askel jumalanvaltakuntaan! Tätä minä olen odotellutkin… ja uskon syvästi että esitys muuttuu teoksi!

Melu huoneissa kasvoi.

Kaikkien mieltä liikutti uutinen ja sen merkitys.

Shirokosadovin saapuminen tapahtui melkein huomaamatta. Ainoastaan rovasti otti hänet vastaan etehisessä ja tiakka Ivanovski auttoi teeskentelevästi hymyillen häneltä kalossit jaloista sekä remautti varalta molemmat oven puoliskot auki tuon pätevän olennon edessä. —

— Emmepä kaukaan-aikaan ole teitä nähneet, emme kaukaan-aikaan! — puheli Aleksandra Porfirjevnalle lempeästi rovasti: — ihan olemme ikävöineet teitä!

— Todellako? — hymyili Aleksandra neito.

Punehtivin poskin ojensi hän kätensä rovastin pojalle ja puristi sitä toverillisen lujasti.

Nuorukainen oli keskikokoinen, sangen hoikka ja hermostunut, yllään kulunut, vanha, harmaa ylioppilaan arkitakki; huulensa olivat usein lujasti ja ivallisesti yhteenpuristetut; likinäköiset, puoleksi silmälaseilla peitetyt silmänsä olivat katseeltaan hiukan ilkeät, joskin älykkäät.

Shirokosadov suostui mielellään pappi Iivanan esitykseen "vahvistaa lihallisia aistejaan".

— Kuinkas teidän asianne ovat, Vasiljefkan suhteen, Porfiri Vlasovitsh? — kysyi mielistelevästi alakuloisennäköinen musta pappi, joka muistutti muodoltaan mustalaista: — kulkee huhu, että heidät huomenna kuljetetaan tuomittaviksi läpi markkinain?

Hän huojutti murheellisesti päätään:

— Inhimillisten himojen opettavainen näytelmä, kahleihin kytkettyjen himojen…

Shirokosadov katsoi häneen samein silmin.

— Miljoona, — sanoi hän hitaasti pureskellen sanojaan, — on maahan kaivettuna hyödytön. Pitää älytä se löytää, kaivaa ylös ja ottaa se käsiinsä! Vaan mitä tekeekään talonpoika? Makaa nurmensa päällä, jota ei itse syö, ja haukkuu muita!

— Todentotta! — kiemuroi pappi.

Shirokosadov katsoi häneen yhä samein ja tutkivin silmin, jonka vuoksi papista jo tuntui kiusalliselta.

— Mistäs te olette kuulleet, — kysyi verkalleen Shirokosadov: — että heidät huomenna tuodaan?

— Niinhän nuo puhuvat. He kilauttivat marjojaan.

Iivana pappi kaataessaan kurkkuunsa viinamaljaa, säpsähti äkkiä Aleksandra neidon häntä seuraavasta katseesta. Hänenkin tuli kiusallinen oltava.

— Taidanpa olla kovin harras! — sanoi hän ja läksi pois pöydän äärestä.

Hän siirtyi akkunan luo, niin että saattoi kuulla Aleksandra Porfirjevnan keskustelun ylioppilaan kanssa salin autiossa nurkassa, jonne nuoret olivat piiloutuneet suojaan.

— Mitä järkeä on noissa väittelyissä ja riidoissa? — kuului puhelevan neito: — varsinkin näinä raskaina aikoina, jolloin meidän kaikkien, karvoihin katsomatta pitäisi yhtyä yhteistä tarkoitusperää ajamaan! Ja emmekö me kaikki pyri samalle kaukaiselle rannalle? Toiset vain tahtovat matkustaa purjelaivassa, toiset höyrylaivassa… Kaikki väittely tähtää siis samaan!

— Ei, Aleksandra Porfirjevna, kiitoksia paljon! — virkkoi ylioppilas: — ensinnäkin höyrylaiva kulkee kurssin mukaan järkähtämättömällä vauhdilla. Vaan purjelaiva on alttiina tuulille ja kulkee niiden mukaan. Ja minkä tähden minun pitäisi tunnustaa tuollaisen romulaivan hegemoniiaa, joka tahtoo ennättää tuollaiselle kaukorannalle, rakentaaksensa sinne mallikeittiön pihvipaistin valmistamista varten? Minä tahdon työskennellä taattua pihvipaistia varten enkä purjelaivaa varten, — ihannetta, ihmisyyttä varten!

— Kaikki me työskentelemme ihmisyyden hyväksi! lausui neito.

— Niin, ja olemmekin velvolliset työskentelemään, — sanoi ylioppilas lujasti, — sulautumalla yhteis-rakkauteen ja yhteis-vihaan!

Hän vaikeni hetken.

— Kuka tietää, — virkkoi hän miettiväisesti ikäänkuin kurkistaen omaan tulevaisuuteensa: — tapaammeko toisemme syksyllä…

Neidon käsi sukelsi vaistomaisesti nuorukaisen käteen ja puristi sitä ikäänkuin salaa vannotussa valassa, samalla kun silmät katselivat semmoisella ilmeellä kuin olisi hän saatellut nuorukaista vaaralliselle, tuntemattomalle tielle… Ja isä Iivana, joka vaivihkaa heitä tarkasteli, näki neidon silmissä lemmen, avonaisen, kirkkaan lemmen, vaan samalla omituisen pistävän kivun…

Hän meni nuorten luokse.

— Mistä te siinä väittelette?

Ylioppilas kohtasi pappia epäystävällisin silmäyksin, mutta Aleksandra
Porfirjevna hymyili hänelle pehmeästi.

— Me puhumme siitä, mitä ei vielä ole ollut.

— Tulevaisuuden lauluistako? — hymyili pappi neidolle.

Tämä nyökäytti hänelle naurahtaen päätään.

— Mitä te siitä tiedätte, te, tuollainen nuorehko tyttö? — puhui pappi leikillä: — kun teitä katson, niin näytätte te päältäpäin niin rauhalliselta, vaan sielussa on… kuume!

— Onko se sitten paha?

Pappi hymyili ja mietti.

— Ei, eihän se ole paha! — sanoi hän: — voi sitä, joka ei ole lämmin eikä kylmä!

— Meidän aikanamme liikkuvat yleisen mullistuksen ja höltymisen aatteet, — kuului joku kimakasti julistavan yleisen keskustelun pauhinassa: — meidän onnettomalla vuosisadalla uhkaa jumalattomuus, jota nerokkaat vääräuskoiset profeetat istuttavat, ja joka jo on saastuttanut sivistyneen säädyn, niin että se munaskuitaan myöten on epäuskoinen, uhkaa tarttua koko meidän hyvään venäläiseen, oikeauskoiseen kansaan…

Isä Iivana kääntyi nopeasti.

— Meidän kylvömme on kaikkialla kypsynyt… Vaan nyt se ristiinnaulitaan.

Puhetta johti Matvei pappi piirissä, joka oli muodostunut sohvan ääreen. Sohvalla pöydän ääressä, jolla oli teekojeet, likellä kortinpelaajia, istui rovasti isä Sylvesterin rinnalla.

Rovasti oli täyteläinen mies, joka näytti ikäänsä vanhemmalta, hiuksensa olivat hyvin harmaantuneet ja kasvot hiukan turvoksissa, nuot älykkäät kasvot, joissa oli jälkiä joistakin salaisista huolista ja kentiesi entisistä suruista. Kuunnellessaan puhetoveriaan hän koko ajan oli vaiti tai teki huomautuksensa hiljaisella äänellä, jolloin hänen kasvoillaan leikki hyvänsuopea hymy. Mutta väliin näytti kuin tuo hymy olisi ollut jähmettynyt naamari, ja ikäänkuin hän itse keskellä lukuisaa joukkoa, joka aina täytti hänen huoneensa, olisi ollut vain vieraana, jolla ei ollut mahdollisuutta poistua ja joka ajatuksineen harhaili kaukana omilla maillaan. Ja silloin tuo hymy vähitellen haihtui hänen kasvoiltaan ja ne muuttuivat laihoiksi, rasittuneiksi, ankariksi, ja silmistä singahteli mielettömyyden vivahduksia. Mutta samalla hän heti hiukan rypisti kulmiaan, hymy vaihtui entiselleen, ja hän kiiruhti tekemään jonkun huomautuksen näyttääksensä että kuunteli tarkkaavaisesti. Aika-ajoittain hän kirkossa niin unohti itsensä että oli pakko hänelle muistuttaa esiintymisvuorosta ja silloin tiakka Sikerov hiipi varpaisillaan köörilavalta alttarille ja keveästi koskettaen häntä hihaan, kuiskasi:

— Herra rovasti… alttaripalvelus!

Säätyneuvostossa häntä paljon rakastettiin, varsinkin alempi kirkonmiehistö. Hän osasi mieskohtaisesti sovittaa kaikki epäsointuisuudet ja pani tarkastajana paljon huolta kirkkokouluihin. Mutta huhu kertoi hänen perheriitaisuuksistaan ja mainitsi suopeasti jostakin vanhasta historiasta opettajattaren suhteen, — historiasta, joka ulottui aina rovastiin saakka, jonka jälkeen opettajatar oli lähetetty piirikunnan äärimmäiseen sopukkaan ja siellä pian kuollut. Ja siitä saakka hän oli alkanut ryypiskellä ja pitää siitä, että seura häntä ympäröitsi. Sentähden hänen virkamatkansa pitkin rovastikuntaa olivatkin papistolle loppumattomien juhlien ja kekkereiden aikaa, joihin hän itse otti osaa ainoastaan suopeasti hymyilevän varjon muodossa, varsinkin niistä ajoista asti, kun erään jyrisevän talonpoikaisrettelön jälkeen hänen vanhin poikansa, joka palveli Staromirskissä prokuraattorin apulaisena, oli itsensä ampunut.

Mainitsemanamme iltana tuo tavallinen hymy katoili useammin hänen huuliltaan, ja kaikki huomasivat, että rovasti oli rauhaton ja jostain syystä kovassa mielenliikutuksessa. Tiakka Sikerov, jolla oli punainen harja, verhottu katse ja pitkä pukinparta, ja joka aina pysytteli rovastin läheisyydessä, ollen hänen kirjurinsa ja virkatoverinsa, huomasi itsekseen, että lusikka vapisi rovastin kädessä, kun tämä hämmensi jäähtynyttä teetä ja että silmät rauhattomina huomaamatta seurasivat poikaa että mitä tämä teki: kävelikö huoneessa vai puheliko. Ja kun poika sattui poistumaan huoneesta, niin rovastin rauhattomuus yhä kasvoi.

Keskustelu koski päivän uutista ja sentähden vähitellen kaikki ryhmittyivät sohvan ympäri, vieläpä Iivana pappi ja alakuloinen pappismies menivät sinne, ja yksin Shirokosadov jäi kuin muistopatsas mököttämään puolipimeään, virvoituspöydän ääreen.

— Todentotta, — kirkui isä Matvei: — todellinen Jerusalem, toisin sanoen Kristuksen kirkko, lepää johonkin määrin ikäänkuin raunioina. Hyenat ja shakaalit vaeltavat välitse seinäin, joita peittää tuhatvuotinen sammal; mykrät, jotka salassa asuvat, kaivelevat käytäviä ampumareikiin ja torneihin, koettaen saada perustukset järkytetyiksi. Ja Jeremian valitusvirsi kuuluu kauvas… Sentähden ovat tulleet ajat, jolloinka helvetin portit koettavat voittaa kirkon!… Se on se taistelu karitsan ja louhikäärmeen välillä! Isä Matvei oli hypännyt mieliratsunsa selkään, ja nyt kiiti hän sillä hillitsemättä, nelisti huitoen käsiään pitkin noita jumalattomuuden erämaita, uskon raunioiden keskitse, ratsasti itsevarmana, ilman kauhua ja epäilystä, noille sepposeljälleen avatuille porteille, joiden takaa hänelle häämöittivät "Jumalan valtakunnan ankarat rakennukset". Oli tullut, hänen sanojensa mukaan, "pilkkaajain roviollapolton" aika, myrkyllisten yrttien, rikkaruohon ja "Jumalan peltoja" pahentavien ohdakkeiden perinpohjaisen hävittämisen aika.

— Sillä mitä näemmekään joka-suunnalta ympärillämme? — kysyi hän hujautellen laihoja kädenkäppyröitään ja ankarasti rypistäen pieniä kasvojaan: — tuo intelligenssi tuolla… tuo niinkutsuttu suurmailman luokka… Puhdasveristä voltääriläistä ateismia, parhaassa tapauksessa muodotonta panteismiä — kas siinä sen uskonto! Tolstoilaiset… Sosialistit… avioliiton, omaisuuden ja valtakunnallisuuden kieltäjiä! Jumalien Jumalan sijalle, Isä Luojan ja kaikkeuden rakentajan paikalle asettavat he itselleen kuten oikeat pakanat… kenet? Hullun filosoofin Nietschen tai jonkun muun valtiollisten perusteiden musertajan, Saksan juutalaisen Marxin mallia.

Iivana pappi tunsi yllänsä Paula Grigorjevnan katseen. Ei ensimmäistä kertaa illan kuluessa kohdannut hän tämän naisen itsepäistä ja tutkivaa, levotonta ja etsivää katsetta, jossa oli hänelle joku uusi ilme, mikä häntä sekä pelotti että viehätti ja saattoi neuvottomaksi. Ja heti kun hän tämän katseen kohtasi, niin oli kuin jotakin olisi kasvanut hänen rinnassaan, esineet verhoutuivat sumuun ja hän alkoi hämillään ja epäilevästi viskoa viistoja silmäyksiä tovereihinsa.

Mutta Matvei pappi se sillä-aikaa ennätti ratsastaa konillaan kauvas vieraille tanterille, kuuntelijainsa jännittyneen huomion alaisena.

— Katsokaa, kuinka Ranskassa papistoa vainotaan. Tosin ne nyt ovat tuota mustaa katoolilaista sotajoukkoa! Vaan sielläkin ilmestyy sama sivistyneiden ja uskomattomien mieletön röyhkeys. Unhotetut ovat historialliset ansiot. Jumalan palvelijat, hänen totuutensa kannattajat, karkotetaan koulusta, risti kannetaan ulos tuomiosaleista!

Hän ojensi intohimoisesti kättään.

— Ja heidän temppelinsä jää tyhjäksi! Se on aikamme ilmiö, aikamme tuntomerkki että Antikristus on nostanut päänsä! Vaikka se ilmestyykin vieraassa, puolipakanallisessa valtakunnassa! Entäs meidän venäläiset saivartelijamme? Hetipaikalla he vastaavat tuohon huutoon! Kohottavat päänsä, alkavat vainon kirkkokoulua vastaan. Oletteko kuulleet, lukeneet, kuinka esimerkiksi Tverin kunnallishallitus itsensä kunnosti! Ja onko se ainoa, joka niin teki? Mutta pilanteko Jumalan kanssa ei onnistu! Ja Tverin kunnallishallitus on sen saanut kokea… Ja Ranskanmaa myös on sen kokeva! Sillä, tulkoon Antikristus kuinka väkeväksi tahansa, mutta sen on pakko tulla sidotuksi ja voitetuksi! Väkevä on meidän Jumalamme!

— Suuri ja väkevä on meidän Jumalamme! — sanoi isä Sylvester miettiväisestä, hiljaa rummuttaen pöytää sormillaan.

— Jos olet Jumala, niin tee ihmeitä! — — Mutta samalla yhtäkkiä ja ikäänkuin säikähtyneeltä pääsi nikotus isä Favorskilta aivankuin häntä olisi hämmästyttänyt tuollaisen järkähtämättömän Jumaluuden mainitseminen, jota hän sielussaan suuresti pelkäsi.

Kaikki naurahtivat.

— Arvoisa pappisveljemme tahtoi luultavasti sanoa "Aamenen", vaan se ei lähtenyt! — tuli avuksi Favorskille Sigsaginski…

— Elä valehtele! — sanoi Favorski! — se oli vain rommi, joka mahassani törmäsi piirakaista vastaan…

Iivana pappi katsahti Favorskin vesimäiseen olentoon, ja kohtasi sitten taas Paula Grigorjevnan silmät. Tämä tuijotti häneen hämärin katsein, niin että kaikki veri syöksähti papin kasvoihin ja sydän ikäänkuin irti repesi ja vierähti pois. Ja tuntui kuin olisivat he nähneet ainoastaan toinen-toisensa koko huoneessa. Pappi huokasi ja siirsi raskaasti katseensa poispäin. Rauhaton aavistus valtasi hänet, raskas, hidas aate alkoi kietoa hänen tajuntaansa ikäänkuin usvalla peittäen…

— Mitä se tuo… onko se niinkuin minä… tappanut jonkun…?

Mutta kuuntelijain huomion terästämänä oli Matvei pappi jo työntänyt tonkivan kärsänsä pohjaan asti, kaivautunut pyhyyksiinsä perustuksia myöten ja nelistänyt päätähuimaaviin korkeuksiin, silmät fanaattisessa kiillossa, viskellen käsiään ikäänkuin manaten taisteluun jotakin vihattua olentoa.

— Oikeauskoisuus! Itsevaltius! Kansallisuus! Kas siinä kolme kulmakiveä meidän elämässämme! Ja niistä ensimmäinen on — oikeauskoisuus! Sillä mikä on koonnut pyhän Venäjän yhdeksi laumaksi ja luonut itsevaltiuden? Juuri se! Mikä on yhdistänyt erilaiset kansallisuudet yhdeksi kansallisuudeksi? Juuri se! Venäjä on aina ollut oikeauskoisen kirkollisuuden Venäjä, ja siinä on sen voima, sen kunnia, sen pyhyys, sen etevämmyys muihin kansoihin nähden. Voittamaton ja vahva on se ollut sisällisille ja ulkonaisille vihollisille niinkauvan kun luostarit olivat sen valolähteinä, niinkauvan kun hehkuivat siinä sellaiset uskon auringot kuin patriarkat! Ainapa todellisen valistuksen aamurusko, uskon ja voiman alku, on lähtenyt kirkollisista kouluista! Ja minä toistan vielä… minä tervehdin tätä korkeimman hallituksen aikomusta: antaa koulut meidän haltuumme! Sillä meille ne historiallisella oikeudella kuuluvat! Eivätkä ainoastaan alemmat koulut… myös kimnaasit ja yliopistot pitäisi luovuttaa meidän käsiimme, meidän tarkastuksemme alaiseksi…

— Suokaa anteeksi! — kajahti yhtäkkiä kimakka, ivallinen ääni! — puhutteko koko papiston puolesta vai oman itsenne?

Matvei pappi kääntyi päin puhujaa. Nojautuneena uuniin seisoi ylioppilas ja hiljakseen huojuttaen ruumistaan hieroi selkäänsä uunia vasten sekä puhui:

— Jos te puhutte papiston nimessä, niin olen varma siitä, että papisto parhaalta osaltaan itse kieltäytyy teidän sanoistanne; jos taas itsenne puolesta, niin mokomat puheet ovat papin suussa inhoittavat! Te ruoskitte maan parhaimpia ihmisiä, te koetatte riistää heiltä sen, mitä he raskaassa taistelussaan ovat luoneet sinä aikana, jona te olette keräilleet vain sämpylöitä ja kalakukkoja niiltä köyhiltä orjilta, joita te itse ylistätte lampaiksi…

Hän leimahti vihaan omista sanoistaan:

— Te väärän nimen käyttäjät, te petturit! Miksi te ojentelette orjankäsiänne kouluja kohti? Mitä te kykenette opettamaan kansalle? Henkisen orjuuden kahleita te kutsutte taivaalliseksi Totuudeksi, ijänikuista halpaa elämän Valhetta — korkeimmaksi Oikeudeksi! Isä Matvei pörhistyi ja huudahti parkuen:

— Maltta-kaa!!!

— Mitja! Mitja! — kehoitti rovasti rauhattomasti: — olenhan sinua pyytänyt… joko sinä taas…

Hän kohottautui sohvalta ja kaasi lasin, johon oli satuttanut kätensä.

— Mutta enhän minä voi hillitä itseäni, isä kulta! huudahti ylioppilas tehden roiman liikkeen käsillään: — olla vastaamatta mokomiin puheisiin on häpeällistä!

Isä Matvei astui häntä vastaan:

— Maltta-kaapa!!

Mutta samalla irtaantuivat intohimot kirkon miestenkin omissa riveissä.

Kuni vihuri oli rynnännyt hengellisten omaan laumaan, heidän laveat hihansa alkoivat lepattaa, ja itse he kaikki ikäänkuin joutuivat päästään pyörälle.

— Oikein, oikein! — huusivat nuoret: — me emme ole solidaariset sellaisten katsantokantojen suhteen!

— Se on fanatismia!

— Me teemme tehtävämme ja maallikot omansa! Me itse olemme työntäneet luotamme sivistyneen säädyn suvaitsemattomuudellamme.

— Mutta olemmeko me nyt sentään pettureita?

— Malttakaa! Malttakaahan!

— Isä Samuli! Elkää vimmastuko!

— Totta puhuit, isä Matvei! Samassa nousi isä Favorski ja lausui:

— Se mikä on otettu, täytyy saada takaisin. Se on totinen tosi! Vaan se että me olisimme pettureita, se on… se on… se on teidän puoleltanne, Dmitri Viktorovitsh, liikaa sanottu… ja epäviisasta! Sillä itsekkinhän te olette niin sanoakseni Jessen suvusta lähtöisin… Kummallista on minun kuulla teidän sanojanne tässä talossa, joka on ikivanhoista ajoista tunnettu jumalatapelkääväiseksi…

Isä Iivana odotti uteliaana näytelmän jatkoa.

"Keittipäs Matvei puuron!" — ajatteli hän.

Mutta samassa joku hiljaa kosketti hänen kyynäspäähänsä. Hän vavahti vaistomaisesti ja kääntyi katsomaan.

Paulinkka kutsui häntä katseellaan seuraansa. Pappi läksi nöyrästi hänen jälkeensä.

Kulki etehisen läpi, tuli välikäytävään, jossa musta koira töykkäsi häntä turvallaan ja nuuski häntä tarkasti. Paulinkka luiskahti jonnekkin lauta-ovien taa, ja pappi tunkeutui kintereillä hänen jäljessään.

Se oli talon säilytyshuone.

Siinä oli nähtävästi joku asuskellut, koskapa nurkassa lautojen päällä siltaili likainen höyhenpatja, ja vieressä, leveän, vanhan, punaisen arkun kannella törrötti kömpelö puinen lyhty, jonka rikkinäisten lasien läpi vilkkui palava talikynttilän pätkä. Pitkin seiniä hyllyillä oli munakoppeja, villaläjiä ja leveäkylkisiä kannuja, jotka näyttivät tärisevän kynttilän vipajavassa valossa. Haisi pilaantuneilta ruoka-aineilta ja varsinkin sianliikkiön haju pisti kirpeästi nenään.

Katon rajassa olevasta akkunan pahasesta kurkisti sisään yö läpi hämähäkin verkkojen.

— Mitä salaisuuksia sinulla on mielessä? — kysäsi Iivana pappi.

Paulinkka katsoi häneen alhaalta ylös, asettuen hyvin likelle, mutta oli vaiti. Kynttilänpätkän värisevä valo varjoineen leikki hänen kasvoillaan. Hänen katseensa oli yhä yhtä tumma ja etsivä, mikä niin pelotti ja viehätti pappia. Ja tässä puolihämärässä pappi hänet ikäänkuin ensi kertaa oikein näki: tuon uhkean poven, nuot välkkyvät silmät, suloisen ja hellän kasvojen soikon.

Kevyt, mutta terävä neula myrkkyineen pisti hänen sydämmeensä.

Hän väistyi hiukan syrjään.

— No?

Intohimoisesti, vaan kuni unessa, työntyi nainen häntä kohti.

— Salli minun…

— No? — toisti pappi tuntien omituisen heikkouden puuskan.

— Minä niin… niin sinua… Niin kunnioitan sinua! Salli minun… kaikesta sielustani… suudella sinua!

— Mikä päähänpisto! aikoi pappi sanoa, mutta sanoikin:

— Mitäpäs siinä… no?

Hiukan huudahtaen kavahti nainen ylös, kietoi lujasti kätensä papin kaulaan ja imeytyi hänen huuliinsa himokkaalla, pitkällä, kuni kauvan kaivatulla, ahnaalla syleilyllä.

— Minä en voi… en saata enää hillitä! — läähätti hän hänen rintaansa vasten: — minä tahdon sinua… rakastaa! Minä… sinua… rakastan! Sankari! Sinä olet… sankari!

Ja ikäänkuin yhteensulautua hänen kanssaan tahtoi hän, liuveta häneen, ottaa itselleen osan hänen aivojaan ja tulla riemuitsevaksi voitonsaajaksi, väkeväksi.

— Ja tämä elävä himo, jota ei ennen ollut kokenut, iski kuin sähkövirta pappiin, tuulahti häneen tulisena henkäyksenä, kärventi, poltti kaikki hänen ajatuksensa, aavistuksensa, epäilyksensä, hänen menneisyytensä ja nykyisyytensä: käsittämättömän riemun viehättävä mailma avautui hänen eteensä ikäänkuin jokin musta esirippu olisi humahtaen kiertynyt kokoon ja valo hänet häikäissyt. Kaikki salainen, mikä hänessä oli elänyt tajuttomana, koko hänen tunteensa tuohon naiseen, iski häntä päähän aivankuin humuava liekki olisi häntä korventanut. Hän huoahti, tempasi tuon kiemurtelevan naisen, joka intohimoisesti itki, puristi kuin karhu syleilyynsä, suuteli hänen väriseviä huuliaan, joi hänen kyyneliään.

— Paetkaamme! paetkaamme! — kuiskasi nainen.

— Paetkaamme! — matki pappi toisen perässä puolitajuttomassa tilassa.

Ja hänestä tuntui kuin ei olisi koskaan ollut sitä aikaa, jolloin hän olisi ollut rakastamatta tuota naista.

— Sinä olet väkevä… väkevä! — toisti nainen intohimoisesti: — mennään pois… jätä kaikki! me olemme täällä vieraita! Sekä sinä… että minä!

— … Että minä! — toisti pappi kuin kaiku.

— Me luomme paremman elämän! Me osaamme sen luoda! Miksi meidän täytyy kitua! Miksi! Etkö sinä kidu sen painon alla? Ja haluathan toki sen heittää pois?

— Kenet?! — kysyi pappi hämmästyneellä säikäyksellä,

— Pappiskauhtanan!! Pappi havahtui ja säpsähti. Kalpeni ja työnsi hänet syrjään.

Kaikki hänen entisyytensä kuohahti hänessä.

— Päästä irti! Sinä olet tullut hulluksi! Unohtanut, kuka minä olen ja kuka sinä itse!

Ja hän viskasi hänelle sanan, jonka hän tänä silmänräpäyksenä sai sanotuksi kaikella kastillisella menneisyydellään:

— Babyloonilainen!

Kuin unessa, vapisevin käsin, vaelsi pappi takaisin saliin ja alkoi nopeasti kävellä väljällä tilalla, huomaamatta että siellä paraikaa oli tapahtumassa skandaali.

Korttipöydän ääressä oli peli lakkautettu. Kovasti seisoi ojennetuin käsin voimattomana vakuutellen:

— Mitja! Mitja!

Poika ei kuunnellut isäänsä.

Ei, ei, hän ei voi vaijeta, hänen on velvollisuus, hänen on pakko sanoa noille vasten silmiä koko katkera totuus.

— Uusi yhteiskunnallinen järjestys lakaisee teidät maan pinnalta, — huusi hän vimmastuneena osotellen ihan läheltä pappi Matveita. — Ainoastaan historiaan jääpi musta lehdensivu! Te ette ole maan suola, vaan maan rapa!

Te puhutte Ranskan kulttuuritaistelusta, teette vertauksen itsenne ja länsimaisen papiston välillä… Teillä ei ole oikeutta tähän vertaukseen! Länsimainen papisto on kulttuurillista, valistunutta, sivistynyttä! Se on katoolilaisen papiston persoonassa luonut tieteen, taiteen, kirjallisuuden, laskenut ensimmäisen perustuksen nykyaikuiseen kansalaisvalistukseen, sivilisatsiooniin! Ne ovat mitä suurimpia ansioita! Mutta mitä ansioita on teillä?! Millä voitte ylpeillä te? Sillä alentavalla asemalla, jonka olette vallanneet vuosisatojen kuluessa ollen voimakkaan palveluksessa heikkoa ja sorrettua vastaan, unohtaen velvollisuutenne ja apostooliset traditsioonit, alkuperäisen kunnianne ja omantuntonne!

— Mi-mitä te puhutte! — kiljui isä Matvei heilutellen käsiään ja melkein hypähdellen hillittömässä vihassa: — tuohan on jumalallisinten elämänperustusten järkyttämistä… Pyhyydenherjausta!

— Mitja! Pyydän sinua! — ulvoi rovasti.

— Dmitri Viktoritsh! Tehän olette itsekkin hengellistä säätyä! — sanoi kulmiaan liikuttaen isä Sylvester.

Ylioppilas kääntyi vihaisena ja intohimoisena puhujaan.

— Ja tekö luulette ettei minuun käy kipeää puhua tätä kaikkea? Kyllä minuun käy kipeää!… Minussa virtaa teidän verenne… se perinnöllinen, minussa puhuu teidän esi-isienne ääni, teidän kaukaisten esi-isienne, jotka ovat johtaneet kansat maan orjuudesta, sanoneet kuninkaille totuuden vasten silmiä, pelkäämättä vankiloita! Mutta missä, missä ilmenee teissä esi-isienne jumalylpeä henki?! Missä on teidän suolanne?!

Hänen äänensä muuttui rinta-ääneksi ja hän aivankuin läähätti.

— Teidän järkenne ja omattuntonne ovat kahleilla kytketyt! Ja te suutelette niitä! Te notkistatte heikkoja polvianne tyrmäläisten edessä!

— Dmitri Viktoritsh! Malttakaahan…

— Te olette orjia!! Ja tahdotte tehdä muutkin orjiksi. Mutta mahdotonta on, sanon minä teille, sammuttaa henkeä loppuun asti! Se virkoaa… Se on jo herännyt, vastustuksen henki, vapaa, ylpeä, voitokkaan älyn henki… Ja siitä solahtavat irti helisten teidän ruostuneet kahleenne!! Nousee vapaita Totuuden saarnamiehiä… Vaan te suistutte pimeyteen…

— Ei! Mitä tämä on, isä rovasti? — vinkui ja vihelsi Matvei pappi muiden pappien muristessa: — nehän ovat puheita, jotka kuuluvat sellaiselle vääräuskolaiselle ja Pyhän Kirkon viholliselle kuin on Tolstoi!

Ylioppilas syöksähti vimmastuneena pöydän ääreen ja kaatoi itselleen lasin viinaa.

— Esitän tämän maljan… Leo Tolstoin kunniaksi!!

Ikäänkuin pommi olisi heitetty pappien keskelle!

Salissa syntyi murinaa, melua ja huutoa.

Isä Favorski viskasi pöytään korttinsa ja ilmoitti, että hän lähtee pois. Missä noin kohdellaan hengellistä säätyä, siellä ei hän, ollen pappi ja sitä paitsi hengellinen tuomari, voi viihtyä! Mutta rovasti etsi vuoroin silmillään kadonnutta poikaansa muristen: — "Mitja, Mitja! kuinka sinä voitkin!", vuoroin kehoitti isä Paavalia jäämään alalleen eikä kääntämään liiaksi huomiota tapahtumaan.

— Nuorison puheita! — puheli hän: — meidän vanhusten on pakko antaa heille anteeksi!

Mutta Paavali pappi vain raivostui näistä sanoista.

Ensinnäkin: mikä vanhus hän oli?

Samalla vaihtui tämä mieltä järkyttävä melu naurun-hohotukseksi. Tiakka Ivanovski näet kiemurrellen naurusta sopersi juosten toisen luota toisen luo:

— Eihän hän ole vanhus! Hi-hi! Se oli oikein! Siihen on paljon todistajia! Varsinkin hänen omassa pitäjässään…

— Suu kiinni! — sanoi yrmeästi tiakka Sikerov repien häntä hihasta.

— Arvoisat virkaveljet! — rukoili rovasti, — jättäkäämme kiistelyt ja riidat. Pyydän isiä pöytään!

— "Ja olevi heillä päivisin pikkaraiset kekkerit juominensa ja kyrsinensä", — pilaili Sikerov jyrisevällä äänellään.

Vaan Favorski lisäsi yleisessä naurun rähinässä:

— Kuka kieltää juomasta paksun Paavalin maljaa? [Paksu on venäjäksi vanhemmassa muodossaan "tolstoi", jota tässä käytetään pilavertauksena kreivi Tolstoin nimestä.]

Ja kaikki läksivät pitkässä jonossa ruokapöytään.