V.

LAIDALLA.

Ensimmäinen vaikutelmani Itä-Lontoosta oli luonnollisesti aivan ylimalkainen. Myöhemmin ilmenivät yksityiskohdat, ja tapasinpa sieltä täältä kurjuuden sekamelskan keskeltä pikku pälviä, joissa onnikin kohtuullisesti käsitettynä viihtyi — joskus kokonaisia talorivejäkin etäisten pikku katujen varsilta, missä asui käsityöläisiä ja missä saattoi havaita jonkinlaista alkuperäistä kotielämääkin. Iltaisin saattoi nähdä miehiä ovien vierustoilla piiput suussa ja lapsia polvilla, vaimoja rupattelemassa, ja kuuli naurua ja leikinlaskua. Näiden ihmisten tyytyväisyys on silmiinpistävä, sillä verraten heitä ympäröivään kurjuuteen he ovat hyvin toimeentulevia.

Mutta parhaassakin tapauksessa se on vain tylsää eläimellistä onnea, kylliksi syöneen vatsan tyytyväisyyttä. Heidän elämänsä vallitseva sävel on aineellinen. He ovat typeriä ja raskasälyisiä, mielikuvitusta vailla. Kadotuksen-kuilu näyttää hikoilevan tyhmistävää, turruttavaa ilmaa, joka huuruilee heidän ympärillään ja tukahduttaa heitä. Uskonto lipuu heidän ohitseen. Näkymätön ei heissä herätä enemmän kauhua kuin iloakaan. He eivät tiedä mitään näkymättömästä; täysi vatsa ja iltapiippu sekä säännöllisesti "puoleksi kumpaakin", siinä kaikki, mitä he kaipaavat tai uneksivat kaipaavansa elämältä.

Tämä ei olisi niin pahaa, jos siinä olisi kaikki, mutta sepä ei riitä. Se tyydytetty turtumus, mihin he ovat painuneet, on vain taintunutta toimettomuutta, jota seuraa lopullinen häviö. Heissä ei ole edistymiskykyä, ja edistyksen puute merkitsee heille taantumusta ja kadotukseen sortumista. Voi sattua, että he itse eivät ehkä vielä vajoa täydellisesti, mutta heidän lapsensa ja lastensa lapset painuvat lopullisesti pohjaan asti. Ihminen saa elämältä aina vähemmän kuin hän haluaa; ja niin vähän he ymmärtävät anoa, että se vähääkin vähempi, minkä he saavat, ei voi heitä pelastaa.

Parhaassakin tapauksessa on kaupunkilaiselämä ihmisille luonnotonta; mutta Lontoon kaupunkilaiselämä on niin peräti luonnotonta, että tavallinen työmies tai työläisnainen ei voi sitä kestää. Lakkaamatta toimivat, salatuhoiset vaikutukset pilaavat sielun ja ruumiin. Siveellinen ja ruumiillinen ryhti murtuu, ja hyvä työmies, vasta maan kamaralta lähtenyt, muuttuu jo ensimmäisessä kaupunkilaispolvessa huonoksi työmieheksi; ja toisessa kaupunkilaispolvessa hänessä ei ole enää tekijätarmoa, ei työnhalua eikä aloitekykyä, eikä hän pysty ruumiinsakaan puolesta enää suorittamaan isänsä töitä; ja niin hän on hyvässä menossa tuhomyllyyn Kadotuksen-kuilun pohjalle.

Ellei muu niin hänen hengittämänsä ilma, josta hän ei koskaan pääse, riittää heikentämään hänet sielullisesti ja ruumiillisesti, niin että hän ei kykene kilpailemaan sen elävän ja vireän voiman kanssa jota maaseudulta rientää Lontoon kaupunkiin, hävittämään ja häviämään.

Puuttumatta ollenkaan niihin taudinsiemeniin, jotka täyttävät Itäpään ilman, ajatelkaamme vain savun kirousta. Herra William Thiselton-Dyer, Kew Gardens-puiston hoitaja, on tutkinut savun imeytymistä kasvistoon, ja hänen laskelmiensa mukaan kokoontuu joka viikko jokaiselle neliömailin neljännekselle Lontoossa ja sen ympärillä kokonaista kuusi tonnia kiinteätä ainetta, joka on nokea ja tervaista vetyhiiltä. Tämä on sama kuin neljäkolmatta tonnia viikossa neliömailia kohti eli 1,248 tonnia vuodessa neliömailia kohti. St. Paulin katedraalin tornin reunalta tavattiin äskettäin kiinteä palanen kiteytynyttä rikkihappoista kalkkia. Tämä palanen oli syntynyt ilmassa olevan rikkihapon vaikutuksesta kivessä olevan kalkin hiilihappoiseen suolaan. Ja tätä rikkihappoa Lontoon työmiehet hengittävät ilmasta ikuisesti, kaikki elämänsä päivät ja yöt.

Kieltämätöntä on, että lapsista kehittyy rappeutuneita aikuisia, joilta puuttuu jäntevyyttä ja ryhtiä; he ovat heikkojäntereistä, ahdasrintaista ja tarmotonta rotua, joka käpertyy kokoon ja lannistuu elämäntaistelun julmassa kilpailussa maalta tulvivien laumain kanssa. Rautatieläiset, postinkuljettajat, raitiotieläiset, viljan ja hirsien kantajat ja kaikki ne jotka tarvitsevat ruumiillista voimaa, pestataan suurimmaksi osaksi maalta, ja pääkaupungin poliisimiehistössä on suunnilleen 12,000 maalaissyntyistä ja vain 3,000 lontoolaissyntyistä.

Tästä kaikesta on pakko päätellä, että Kadotuksen-kuilu on kirjaimellisesti suunnaton ihmistentappokone, ja kulkiessani laitimmaisia pikkukatuja pitkin, joiden ovilla nähdään täysivatsaisia käsityöläisiä, tunnen suurempaa surua heistä kuin niistä 450,000:sta kurjasta, jotka ovat toivottomasti menehtyneet ja kuolevat kuilun pohjalla. Näissä on ainakin jo hengenlähtö lähellä, ja se on pääasia; ensinmainitut taas saavat vielä kärsiä vitkalliset ja valmistelevat vaivat, joita kestää kaksi, vieläpä kolmekin miespolvea.

Ja kuitenkin on heidän elämänaineksensa hyvää. Siinä ovat kaikki ihmiselämän valtavoimat. Kunnollisissa olosuhteissa se voisi elää vuosisatoja, ja siitä voisi yletä suuria miehiä, sankareita ja valtiaita, jotka parantaisivat maailmaa elämällään.

Kerran keskustelin siihen luokkaan kuuluvan vaimon kanssa, joka oli survaistu pieneltä laitakadultaan ja alkanut luisua pohjaa kohti. Hänen miehensä oli monttööri ja konemiesten ammattikunnan jäsen. Mutta huono ammattimies hän lie ollut, sitä todisti se, ettei hän pystynyt hankkimaan itselleen vakinaista työpaikkaa. Hänessä ei ollut tarpeellista kuntoa eikä tarmoa, millä hankkia vakinainen paikka ja pitää se.

Avioparilla oli kaksi tytärtä, ja kaikki neljä asuivat kahdessa komerossa, joita kohteliaisuudesta sanottiin huoneiksi ja joista he maksoivat seitsemän shillinkiä viikossa. Heillä ei ollut minkäänlaista tulisijaa, vaan heidän piti keittää pienellä kaasuliekillä. Kun heitä ei voitu sanoa varakkaiksi, he eivät saaneet kaasua käytettäväkseen rajattomasti, vaan heidän mukavuudekseen oli järjestetty erittäin taidokas koneisto. Pudottamalla pennyn rahan läppäreikään sai kaasun virtaamaan, mutta kun sen pennyn arvosta oli tullut kaasua, virta katkesi automaattisesti. "Pennyllä ei saa virtaa juuri ollenkaan", selitti hän, "eikä keitto ole silloin puolitiessäkään."

Kurjuuden esimakua antava puute oli ollut heidän osanaan vuosikausia. Kuukauden toisensa jälkeen he olivat nousseet ruokapöydästä, vaikka teki mieli syödä enemmän. Ja alaspäin luisumisen kerran vauhtiin päästyä alituinen puute kerkeästi murtaa tarmon ja kiihdyttää luisumista.

Ja kuitenkin vaimo oli ankara työntekijä. Kello puoli viidestä aamulla illan viimeiseen valonpilkkeeseen asti hän oli työssä valmistaen liinaisia alushameita, jotka oli reunustettava kahdella lievenauhalla, seitsemällä shillingillä tusinan. Liinaisia alushameita, huomatkaahan, kahdella lievenauhalla reunustettuja, seitsemällä shillingillä tusina. Siis 1 dollari 75 senttiä tusina eli 14 3/4 senttiä alushame.

Miehen oli työtä saadakseen kuuluttava ammattikuntaan, joka kantoi häneltä puolitoista shillinkiä joka viikko. Ja kun oli lakkoja ja hän sattui olemaan työssä, täytyi hänen joskus maksaa aina seitsemääntoista shillinkiin asti ammattikunnan raha-arkkuun lakkoavustukseksi.

Toinen tyttäristä, vanhempi, oli työskennellyt ompelijan apulaisena puolentoista shillingin viikkopalkalla — 37 1/2 senttiä viikossa eli rahtusen yli 5 senttiä päivässä. Mutta kun tuli hiljainen liikekausi, hänet erotettiin, vaikka hänet oli otettu työhön näin pienellä palkalla sillä edellytyksellä, että hänen tuli oppia työnsä ja päästä siten eteenpäin. Senjälkeen hän oli ollut työssä polkupyöräkaupassa kolme vuotta, saaden viisi shillinkiä viikossa; työpaikkaansa hän sai kävellä kaksi mailia ja kaksi mailia takaisin, ja myöhästymisestä piti maksaa sakkoa.

Mieheen ja vaimoon nähden leikki oli lopussa. Heillä ei ollut käden eikä jalan sijaa, millä pysyä, ja he olivat luisumassa kuiluun. Mutta entä tyttäret? He elivät kuin siat, heikkoina alituisesta puutteesta ja sielullisesti, siveellisesti ja ruumiillisesti turmeltuneina — mitäpä mahdollisuuksia heillä olisi ollut ryömiä Kadotuksen-kuilun rinteeltä ylös, kun he kerran olivat syntyneet sinne vajotakseen?

Tätä kirjoittaessani on ilma jo kokonaisen tunnin ollut täynnä ilkeää rähinää, sillä tappelun nujakka on käynnissä pihamaani vieressä olevalla takapihalla. Ensimmäisten äänien saapuessa korviini luulin sitä koirien haukunnaksi ja murinaksi, ja vasta muutaman hetken kuluttua pääsin selville, että ihmisolennot, vieläpä naispuoliset, siellä aiheuttivat sellaisen hirveän metelin.

Juopuneet vaimot tappelussa! Eipä ole mieltäylentävää sitä ajatella, mutta paljon kamalampaa on sitä kuunnella. Jotenkin tähän suuntaan se käy.

Epäjohdonmukaista haukkumista, useitten naiskeuhkojen huippuäänillä ilmoille puhallettua, sitten se herkeää, kuuluu lapsen itkua ja nuoren tytön ääni, joka syyttelee itku kurkussa; naisen ääni kimmastuu äreäksi ja kirkuu: "Sinä löit minua, juuri sinä minua löit!" Sitten läiskäys, haaste otetaan vastaan, ja tappelu raivoaa uudelleen.

Talojen takaikkunoissa, jotka antavat näyttämölle, parveilee innostuneita katselijoita, ja läiskäysten äänet ja kiroukset, jotka ovat seisattaa verenkierron, kantautuvat korviini. Onneksi en voi nähdä tappelijoita.

Jälleen hengähdysaika. "Anna sen lapsen olla!" Lapsi, ilmeisesti vain muutaman vuoden ikäinen, kirkuu selvästi peloissaan. "Kyllä minä", toistuu alituisesti, ja mitä korkeimmalla huippuäänellä kymmenin kerroin: "Tästä kivestä saat päähäsi", ja sitten kivi arvatenkin sattuu, kimeästä kiljunnasta päättäen.

Taas hengähdystä; nähtävästi toinen tappelija on tilapäisesti nujerrettu, ja häntä virvoitellaan henkiin; lapsen ääni kuuluu jälleen, mutta nyt painuneena alempaan pelon säveleen ja väsähtäneenä.

Äänet alkavat sitten kohota asteittain jotenkin tähän tapaan:

"Äläs'!"

"Juupas!"

"Äläs'!"

"Juupas!"

"Äläs'!"

"Juupas!"

"Äläs'!"

"Juupas!"

Molemmin puolin tarpeeksi varmistuttua puhkeaa kahakka jälleen liekkiin. Toinen tappelija pääsee ylivoimaisesti voitonpuolelle ja käyttää asemaansa hyväkseen, koskapa toinen kirkuu jotakin verestä ja murhasta. Ne äänet vaimenevat korahdellen epäilemättä kuristavan otteen herpaisemina.

Uusia ääniä ilmestyy; sivustahyökkäys; kuristava ote heltiää äkkiä siitä päättäen, että veri ja murha kuuluu puolta oktaavia korkeampana kuin ennen; yleinen sekamelska, kaikki tappelevat.

Hengähdysaika; uusi ääni, nuoren tytön: "Minä autan äitiäni"; kaksinpuhelua, uudistuen ehkäpä viisi kertaa. "Minä teen mitä tahdon, senkin huora!" Läiskis, loiskis. "Odotahan, lutka!" Läiskis, loiskis. Ja taas yleinen tappelu, äidit, tyttäret ja kaikki sekaisin, jonka aikana emäntäni huutaa nuoren tyttärensä sisälle takaportailta, ja minä päädyn arvailemaan, mitä vaikuttanevatkaan tyttösen sieluun tällaiset näytelmät.