X.

LIPUN KANNOSSA.

"Lipun kantaminen" merkitsee kaduilla kuljeksimista koko yön; ja tunnusmerkki koholla, kuvaannollisesti puhuen, minäkin läksin ulos katselemaan, mitä nähtävissä oli. Miehiä ja naisia kulkee öisin katuja koko tämän suuren kaupungin läpi, mutta minä valitsin Länsipään ja tallustelin Leicester-tori lähtökohtanani Thamesin Embankmentin ja Hyde Parkin väliä.

Satoi rankasti, kun teatterit purkautuivat, ja huvipaikoista tulviva loistava väenpaljous oli ahtaalla ajureita etsiessään. Kadut olivat kuin hurjia vaunuvirtoja, mutta useimmat ajopeleistä olivat tilattuja; ja täällä näin ryysyisten miesten ja poikain epätoivoisesti yrittävän hankkia ajureita ajoneuvoja vailla oleville naisille ja herroille, ansaitakseen itselleen öisen suojan. Käytän sanaa "epätoivoisesti", tarkoittaen juuri sitä, sillä nämä kurjat kodittomat pelasivat uhkapeliä likomärkyydestä ja vuoteesta; ja useimmat heistä, sen huomasin, saivat likomärkyyden ja menettivät vuoteen. Kävellä koko myrskyinen yö märissä vaatteissa sekä lisäksi nälissään, saamatta viikko- tai kuukausimääriin maistaa liharuokaa, sepä on melkein siksi ankaraa leikkiä, ettei sitä ihminen kestä. Hyvin ravittuna ja hyvin puettuna olen kulkenut koko päivän lämpömittarin väkiviinan osoittaessa seitsemääkymmentäneljää astetta alle nollan — Klondykessa; ja vaikka kärsin, ei se kuitenkaan ollut mitään "lipun kannon" rinnalla läpi yön nälkäisenä, ryysyisenä ja likomärkänä.

Kadut kävivät sangen rauhallisiksi ja yksinäisiksi teatterijoukkojen mentyä kotiin. Näkyi ainoastaan kaikkialla läsnäolevia poliisimiehiä, jotka leimauttelivat salalyhtyjään porttikäytäviin ja kujiin, sekä miehiä, naisia ja poikasia, jotka rakennusten kupeilta etsivät suojaa tuulelta ja sateelta. Piccadilly ei kuitenkaan ollut aivan autio. Sen käytävillä loisteli hyvin puettuja, saattajia vailla olevia naisia, ja siellä oli enemmän elämää ja toimintaa kuin missään muualla, mikä johtui saattajain etsinnästä. Mutta kello kolmen aikoihin heistä oli viimeinenkin hävinnyt, ja sitten oli todellakin yksinäistä.

Kello puoli kahden aikoina myötäänsä valuva sade lakkasi, ja senjälkeen seurasi vain sadekuuroja. Kodittomat väistyivät rakennusten suojasta ja kävellä lynkyttelivät edestakaisin kaikkialla saadakseen veren kiertämään ja pysyäkseen lämpiminä.

Erään vanhan vaimon, viiden- ja kuudenkymmenen välillä, pelkkä ihmisraunio, olin havainnut jo aikaisemmin illalla seisovan Piccadillylla, lähellä Leicester-toria. Hänellä ei näyttänyt olevan enemmän älyä kuin voimaakaan väistyä sateesta suojaan tai olla liikkeellä, vaan hän seisoi tylsänä, jos vain sai siihen tilaisuutta, ajatellen arvatenkin menneitä päiviä, jolloin elämä oli nuorta ja veri läikehti lämpimänä. Mutta usein hänellä ei ollut sitä tilaisuutta. Jokainen poliisimies hänet nyhkäisi liikkeelle, ja keskimäärin kuudella nyhkäisyllä hän sai laahustetuksi passipiiristä toiseen. Kello kolme hän oli edennyt aina St. James-kadulle asti; ja kellojen lyödessä neljää näin hänen nukkuvan sikeästi Green Parkin rautakaidetta vasten. Sakea sadekuuro valeli silloin maata, ja hänen täytyi olla aivan likomärkänä.

Kello yksi arvelin itsekseni: Kuvittelepas olevasi köyhä, pennitön nuori mies Lontoon kaupungissa ja että sinun huomenna on etsittävä työtä. Senvuoksi on sinun välttämätöntä nukkua hiukan, jaksaaksesi etsiä työtä ja tehdä työtä, jos satut sitä saamaan.

Ja niinpä istuuduin erään rakennuksen kiviportaalle. Viittä minuuttia myöhemmin poliisi tarkasteli minua. Silmäni olivat aivan auki ja niinpä hän vain murahti ja meni menojaan. Kymmentä minuuttia myöhemmin pääni notkui polvieni välissä ja minä torkuin, kun sama poliisi minulle ärähti: "Hei, sinä siinä, ala laputtaa."

Minä aloin. Samoinkuin vanha vaimo sain aloittaa uudelleen kerran toisensa perästä; aina kun yritin torkahtaa, ehätti joku poliisimies ajamaan minut tielle jälleen. Hiukan jälkeenpäin, kun olin luopunut torkkumisyrityksistä, kävelin erään nuoren lontoolaisen kanssa (joka oli ollut siirtomaissa ja toivoi olevansa siellä vieläkin) ja keksin avoimen, erään rakennuksen alle vievän käytävän, joka hävisi pimeyteen. Matala rauta-aita oli sen edessä.

"Tule", sanoin. "Kiivetäänpäs yli, niin saamme rauhassa nukkua."

"Mitä?" hän vastasi, peräytyen rinnaltani. "Siitä saisi kolme kuukautta. En perhana tulekaan."

Myöhemmin kuljin Hyde Parkin ohitse nuoren neljä- tai viisitoista-vuotiaan pojan kanssa, joka oli mitä kurjimman näköinen nuorukainen, kuiva, kuoppasilmäinen ja sairas.

"Kiivetäänpäs aidan yli", ehdotin hänelle, "ja ryömitään pensastoon nukkumaan. Sieltä eivät pollarit meitä löydä."

"Älä luule", vastasi hän. "Siellä ovat puiston vartijat, ja he kyllä pitävät huolta siitä, että saat kuusi kuukautta."

Kylläpä ajat olivat muuttuneet. Poikasena luin kodittomista pojista, jotka nukkuivat porttikäytävissä. Tällainen aihe on muodostunut aivan perinnäistarinaksi. Perustilanteena se varmaan tulee pysymään kirjallisuudessa vielä tulevankin vuosisadan, mutta kuivana tosiasiana sitä ei enää ole. Porttikäytävät ovat kyllä jäljellä, ja pojat ovat jäljellä, mutta niiden onnellista yhdistymistä ei tapahdu. Porttikäytävät pysyvät tyhjinä, ja pojat ovat valveilla ja "kantavat lippua".

"Minä olin alhaalla holveissa", kiukutteli muuan toinen nuorukainen. "Holveilla" hän tarkoitti niitä rauta-arkkuja, joista Thamesin yli kaartuvat sillat alkavat. "Minä olin alhaalla holveissa kaikkein pahimman sateen aikana, mutta pollari tuli ajamaan minut pois. Mutta minä menin takaisin ja hän tuli myös. 'Hoi', sanoi hän, 'mitä sinulla on täällä tekemistä?' Ja pois oli minun meneminen, mutta minä sanoin: 'Luulit kai minun aikovan kähveltää tämän pirun sillan?'"

"Lipun kannossa" kulkevien kesken on Green Park-puisto sellaisessa maineessa, että sen portit avataan aikaisemmin kuin muiden puistojen, ja neljänneksen yli neljä aamulla minä monien muiden mukana astuin Green Park-puistoon. Satoi taas, mutta kodittomat olivat tuiki väsyneitä yön kävelystä ja laskeutuivat penkeille nukkuen heti. Monet miehet ojentautuivat vettä tihkuvalle nurmikolle, ja vaikka sade heitä alati valeli, he nukkuivat lopen väsyneen unta.

Ja nyt tahdon arvostella niitä, joilla on valta. Heillä on valta ja siksi he saavat säätää mitä mielivät; enkä minä voi muuta kuin arvostella heidän säädöstensä hassutuksia. He pakottavat kodittomat kävelemään edestakaisin koko yön. He karkoittavat heidät porteilta ja käytäviltä ja sulkevat heidät pois puistoista. Kaiken tämän ilmeisenä tarkoituksena on estää heitä nukkumasta. No niin, niillä joilla valta on, on valta riistää heiltä uni ja riistää heiltä mitä tahansa; mutta mitä ihmeen järkeä on siinä, että he avaavat puistojen portit kello viideltä aamulla ja laskevat kodittomat sinne nukkumaan? Jos heidän tarkoituksensa on estää heitä nukkumasta, miksi he antavat heidän nukkua kello viiden jälkeen aamulla? Ja jos heidän tarkoituksensa ei ole estää heitä nukkumasta, niin miksi he eivät salli heidän nukkua aikaisemmin yöllä?

Tässä yhteydessä tahdon sanoa, että kuljin Green Parkin ohi samana päivänä kello yhden aikaan päivällä ja laskin kymmenittäin näitä ryysyläisiä nukkumassa nurmikolla. Oli sunnuntai-iltapäivä, aurinko paistoi silloin tällöin, ja hyvin puettuja länsipääläisiä vaimoineen ja jälkeläisineen oli liikkeellä tuhansittain raitista ilmaa saamassa. Eipä ollut mieluisaa heidän katsella näitä kamalia, siivottomia, nukkuvia kulkureita; ja kulkurit itse, sen tiedän, olisivat mieluummin nukkuneet unensa edellisenä yönä.

Senpä vuoksi, te hienot, arvokkaat ihmiset, jos joskus käytte Lontoon kaupungissa ja näette näiden ihmisten nukkuvan penkeillä ja nurmikolla, älkää huoliko ajatella, että he ovat laiskureita, jotka mieluummin nukkuvat kuin tekevät työtä. Painakaa mieleenne, että ne, joilla on valta, ovat pakottaneet heidät olemaan kävelyllä koko pitkän yön ja että heillä ei päivisin ole mitään muuta makuusijaa.