Tuoll’ liepeess’ suuren hongikon

Lähellä kylää mökki on.

Kaks hyvää lasta armaineen

Siell’ asui äitineen.

Nuo Kaarlo, Hilma olivat

Maan päällä lapset parhaimmat.

Ne köyhät oli pienoiset

Ja orvoiks’ jäänehet.

Näkyipä hovi kaunoinen

Tuolt’ yli metsäin, järven.

Siell’ oli lapset kasvaneet

Ja suurest’ eläneet.

Mut Jumal’, isä ihmisten,

Tät’ ei näe hyväks’ lapsillen;

Hän antoi heidän koitella

Kurjuutta, puutetta.

Heilt’ isä kuoli. Talokin

Veloista pian myytihin,

Ja äiti vihdoin torppaseen

Sai muuttaa lapsineen.

Tuo hurskas äiti, hyvillään

Hän lausui kesken köyhyyttään:

”Vaikk’ isän meiltä kuolo vei,

Ei Luoja hylkää, ei!”

Hovissa suurest’ elettiin,

Nyt puutett’, tuskaa kärsittiin;

Tuo rikas naapur’ armoton

Ja tyly heille on.

Kuin kallis sentään verrattain

On mökin tunnon rauha vain,

Ja luja, harras usko sen

Rikkauteen verraten!

Viel’ yhden näät sä toverin,

Nälkäinen vatsa silläkin,

Ja hampaat suussa välkähtää, –

On villakoira tää.

Tää vanha Musti hyvänen

On peru aikain entisten;

Hän kotoisin on Spanjasta,

Ties’ äiti kertoa.

Sen näkikin jo turkistaan,

Kuin mörisi hän nurkassaan;

Mut miten Pohjolaan hän sai,

Ei kenkään tiennyt kai.

Kyll’ oli vainen hänkin vaan

Voileipää syönyt aikoinaan,

Mut nyt hän tyytyi vähempään,

Mörisi näljissään.

Niin kauan, kuin sen voimat soi,

Hän metsämailta usein toi

Muassaan kotiin jäniksen

Tai teiren-poikasen.

Ja huiski häntää hyvillään,

Ja suutaan nuoli mielissään;

Kuin paisti valmiiks’ saatihin,

Ties’ saavans’ Mustikin.

Mut vanhapa on Musti nyt

Ja jalat sen on jäykennyt,

Hämillä suutaan nuolla saa,

Kuin paistit katoaa.

Sen sijaan susi vihainen

Käy salaa häntä väijyillen,

Mut paistiks’ tulla Musti hän

Ei näytä kärsivän.

Se loukkaa hänen arvoaan,

Ja liki jos käy susi vaan,

Sen kyllä pörhöiseks’ saa pää,

Kuin Musti höyhentää.

Nyt Mustin ruoka niukall’ on,

Mut tover’ on hän verraton;

Hän seurass’ ain’ on lapsien

Näljissään möristen.

He nyppii hänen turkkiaan,

Hän silloin kättä nuolee vaan;

Sit’ armahda, ken ilkeissään

Käy mökkiin pyrkimään.

Ja jos ties’ Musti, että ken

On ollut paha lapsillen,

Hän kursaamatta niskahan

Käy häijyn veitikan.

Mut äiti park’ on lohduton,

Kun itse leivän puutteess’ on

Ja näkee Mustin näljissään

Vanhoilla päivillään.

Ja vaikka kauan arvelee,

Ja vaikka sydän kirvelee,

Hän ottaa Mustin mukanaan

Ja lähtee kulkemaan.

Ja hoviin tultiin: ”herrasen’,

Mun koiraniko tahdotten?

Hän viisas on, mut leipäähän

Ei oo’, mill’ elätän.”

Ja rikas herra hymähtää:

”No, koiran voin kyll’ elättää,

Tuoss’ saatte rahaa; tiehenne!

Muut’ asiaako, he?”

Äit’ itkein läksi kotiin nyt,

Ja lapset, yksin jätetyt,

Ovella tuvan nyyhkyttää,

On sija Mustin tää.

”Itkusta, lapset, tau’otkaa,

Nyt Musti herran’ elää saa,

Sen maito, puuro ruokan’ on

Ja leipä hapaton.”

Ja äiti vielä jatkoikin,

Kuin rapsutusta kuultihin

Ja tuttavata mörinää,

Ett’ ... onko totta tää?

Se Musti on, jok’ ilmaantuu,

Hän itse, eikä kukaan muu!

Voit, maidot jätti, päästäkseen

Kotihin vaivaiseen.

Niin, runsaat ruuat heitti hän

Ja herkut, hyvän elämän.

Ja palas’ nälkään, puutteesen,

Köyhyyteen jällehen.

Uskollisuutens’ tähden vaan

Hän laihaks’ saattoi ruumistaan,

Ja ennen kärsi nälkää hän

Kuin jätti ystävän.

Ja lapset hyppi riemuissaan,

Ja Musti möris’ iloissaan;

Mut silmäst’ äiti kyynelen

Nyt pyyhkäs’ lausuen:

”Pois, Musti, jälleen talohon

Sen luo, ken ostanut sun on.

Ei auta; hoviin jälleen vaan

Taas Musti saatetaan.”

Mut Musti palas’, takaisin

Hän kolme kertaa vietihin,

Sai leipää, selkääns’ vuorottain;

Mut – siell’ ei pysy vain.

Ja kuin hän kerran kolmannen

Taas raapi tuvan ovehen,

Koir’ uskollinen tupahan

Toi leivän suussahan.

Ja lasten eteen vei sen, näin

Mielt’ äidin niinkuin lepyttäin,

Ja lausuin: huolet’ olkaa vaan!

Kyll’ leipää hankitaan.

Nyt veet tul’ äidin silmihin.

Hän heti läksi hovihin

Ja sanoi: ”sekää rahat nää,

Mut meille Musti jää.”

Mut kunpa rikas kuuli tän,

Niin heltyen näin lausui hän:

”Uskollisuutt’ ei voita vain

Ei kullat maailmain.”

Ja lausui vielä lisäksi:

”Nyt tulen teille hyväksi,

Nyt teille kultaa, ruokaa suon

Vaan Mustin tähden tuon.”

Ja koissakos nyt riemuitaan,

Ja Musti möris’ iloissaan;

Ja nyt on Musti päättänyt,

Ja satu loppui nyt.