PIKKU VERNA.

Tiedättekö, pienet lapset, mikä kesä oli, joka ei koskaan tullut? Minä kerron sen teille. Se on tosi satu, eikä se ole niin pitkäkään, kyllä sen jaksaa kuulla.

Oli kerran Rafael niminen pieni poika. Hän oli terve, väkevä ja kukoistava niinkuin pienoinen pihlaja, joka kerran kasvaa suureksi ja jolla on valkoiset tuoksuvat kukat keväällä.

Mutta Jumala näki, että pieni poika suureksi tultuaan saisi osakseen suuria murheita maailmassa ja joutuisi moneen viettelykseen, jotka voisivat turmella hänen sydämmensä ja johdattaa sen syntiin ja turhuuteen. Sentähden lähetti Jumala suuren, loistavan enkelinsä Rafaelin, jonka jälkeen pieni poika oli saanut nimensä, ja sanoi hänelle: ”tuo poika minulle!”

Silloin sattui niin, että voimakas ja terve poika sairastui ja rupesi kuihtumaan; ja tämä oli talvella. Mutta hänen vanhempansa ja pienet siskonsa sanoivat: ”odota vähän, kyllä Rafael kesän tultua tulee terveeksi!”

Sitten tuli pitkä, valoisa kevät, jolloin linnut alkoivat viserrellä puissa ja pensaissa. Ja lapsilla oli hamppulintu häkissä; sen kanssa menivät he eräänä aamuna puistoon, ja laskivat sen vapauteen lentämään toisten pikku lintujen luokse. Hamppulintu lensi; se oli niin iloinen, ja lentäessään visersi se yhden ainoan sävelen, ja se sävel oli niin täynnä iloa ja kiitollisuutta, ett’eivät lapset luulleet koskaan kuulleensa sen kauniimpaa.

Kuin he tulivat kotiin, makasi pieni Rafael vielä sairaana vuoteellaan, eikä hän ollut voinut olla mukana puistossa. Pienet sisaret taputtivat hänen kalpeita poskiaan ja hänen kaunista ruskeata tukkaansa ja sanoivat hänelle: ”älä ole ikävissäsi, Rafael; kun kesä tulee, niin saat tulla kanssamme: ja kuulla hamppulinnun laulavan. Sinulle tulee myös kesä ja silloin tulet terveeksi.”

Mutta Jumalan suuri loistava enkeli seisoi näkymättömänä pojan vuoteen vieressä ja ojensi kauniit lumivalkeat siipensä hänen ylitsensä, ikäänkuin varjellakseen häntä kaikesta pahasta maailmassa. Ja mitä kauemmaksi enkelin siivet ylettyivät hänen ylitsensä, sitä kalpeammaksi muuttui pienen poikasen poski ja sitä heikommaksi tuli hänen hengityksensä. Hänen kirkkaat, ruskeat silmänsä katsahtivat vielä kerran enkeliin, jonka hän yksin näki; – sen jälkeen vaipuivat ne kiinni ja pieni Rafael oli tauonnut hengittämästä. Mutta hänen pienillä, kalpeilla huulillaan näkyi vielä rauhallinen ja onnellinen hymyily, jonka usein tapaa pienillä lapsilla, kun he huomaavat enkelin seisovan heidän vuoteensa vieressä.

”Katsokaa,” lausuivat pojan vanhemmat pikku siskoille, ”nyt on Rafael onnellinen, hän on Jumalan luona. Niinkuin hamppulintu lensi häkistä vapauteen, niin lensi Rafaelinkin viaton henki ikuiseen vapauteen; ja me emme kuulleet hänen iloaan, niinkuin me kuulimme linnun viserryksen, mutta me huomaamme sen hyvin hänen lempeästä hymyilystään, että hän ylistää Jumalata, joka niin aikaseen on suonut hänelle autuuden kruunun.”

Silloin sanoi yksi sisarista: ”mutta kesää ei tullutkaan, jolloin Rafaelin olisi pitänyt parantua.”

”Niin,” sanoi toinen sisar, ”Rafaelin kesä ei tullut koskaan.”

Mutta vanhemmat pyyhkivät kyyneleensä ja lausuivat: ”kyllä se on tullut. Jos voisimme katsoa kauas sinitaivaasen, niin näkisimme nyt Rafaelin leikkivän pienien enkelien kanssa Jumalan paratiisissa. Siellä on oikea kesä, ja sen kesän jäljestä ei tule koskaan enää syksyä, eikä talvea.”

Sitten veivät he pienen Rafaelin kirkkomaalle ja panivat hänet pieneen hautaan, ja pappi luki ihania rukouksia hänelle ja lupasi hänelle ijankaikkisen elämän. Mutta pojan äiti, joka seisoi haudalla, sanoi: ”nyt pitäisi meidän laulaa virsi, eikä täällä ole ketään, joka laulaisi virren Rafaelin haudalla.”

Samassa alkoi pieni lintu laulaa korkealta sinitaivaalta keväisen auringon paisteessa ja kaikki ymmärsivät linnun ylistävän Jumalata. Silloin sanoi kuolleen pojan isä: ”kuulkaa, lintu tietää kyllä, kellenkä se laulaa! Hamppulintu laulaa virren Rafaelin haudalla.”

Mutta suuri loistava enkeli lentäen vie pikku Rafaelin sielun kauas haudan mullasta ikuisen kesän helmaan Jumalan paratiisissa.