VANHEMMILLE.

Viime jouluna oli 43 vuotta kulunut siitä, kuin ensimmäinen kokoelma näitä satuja ja lauluja päästettiin julkisuuteen. Nyt ne leviävät jo Suomen kolmannen lapsipolven käsiin. Niinkuin ne ovat lähteneet rakkaudesta, on ne rakkaudella myöskin otettu vastaan. Onpa jo aika tehdä tiliä niin kalliista perinnöstä, kuin lasten rakkaus ja vanhempain luottamus on. Kerron siis, millaisiksi näitä lasten kirjoja ajattelin.

Ensimmäisillä saduilla ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin viaton huvittaminen. Ja sepä se on vielä tänäkin päivänä monen sadun tarkoitus. Minä en suosi siveysopillisia satukuvauksia. Pitää olla varoillaan eikä tiputtaa katkeraa lääkettä lasten maitokuppiin. Silloin saattaisivat lapset sylkeä pois sen sekamaidon. Mikä voidaan tehdä ja onkin tehtävä, on ainoastaan pitää kuppi puhtaana ja maito nuorena. Hyvä ravinto tulee silloin itsestään.

Minä olen yhtä vähän kuin kukaan muu voinut välttää erhetyksiä ja tämän yksinkertaisen säännön rikkomisia. Minun lastenkirjoissani on kyllä paljo, joka ei kestä koetusta ankaramman tuomion edessä. Mutta olen koettanut oppia jotakin pitkästä ja likeisestä tuttavuudesta rakasten lasteni kanssa.

Minä olen oppinut, että lapsen sydän on hedelmällisin kaikista vainioista, kasvamaan hyvää tai pahaa sen mukaan, mitä siihen milloinkin kylvetään.

Minä olen oppinut, että lapsi elää siinä, mitä kukin hetki häneen vaikuttaa, ja että hyvän tai pahan esimerkki tulee näistä vaikutuksista, ei neuvoista eikä siveyssäännöistä, koska lapsen elämän kehitys onkin vain alinomainen luominen itselleen uusia mielikuvia.

Ja koska se tapahtuu mielikuvaus-voiman kautta, olen minä oppinut, että sen terveellinen ravitseminen on ainakin yhtä tärkeä kuin ymmärryksen, tahdon ja tunteen kasvattaminen. Jos laiminlyöt lapsen vilkasta mielikuvitusta, joutuu koko lapsi arveluttaville harhateille.

Täten olen johtunut satuun. Kaikki lapset rakastavat satuja, koska heillä niiden piirissä on täysi vapaus tehdä itselleen uusia mielikuvia. Satu ja leikki ovat vain kaksi eri puolta samasta luonnonvietistä. Leikissä sanoo lapsi: saattaahan tämä keppi olla minun hevosenani, tämä männyn käpy lehmänäni, tämä nukke neitisenä, tämä kaarnan pala laivana, tämä hieta kuoppa kaupunkina! Sadussa hän sanoo: saattaahan tämä vuori avautua, tämän meren tai järven kätkössä olla timanttilinna, tämä lintu puhua ja tästä köyhästä paimenpojasta tulla prinssi! Huomaa, että satu ja leikki eivät lapselle ole mikään sepitelmä, vaan elävä todellisuus. Siitä se riippuu niiden kasvattava vaikutus.

Osan saduista olen muuttanut leikeiksi, joissa lapset saavat itse olla mukana toimivina henkilöinä. Silloin satu tulee ihka eläväksi. Ei vain pidä sellaista leikkiä laitella suuripuuhaiseksi eikä koota vieraita katsojia kuten teaatterissa. Leikittäköön niitä kotona tai koulun juhlissa niin vaatimattomasti kuin mahdollista. Pöytä voi olla vuorena, kuusen lehvä metsänä, puutuoli kuninkaan valtaistuimena ja paperikruunu hänen korkean arvonsa merkkinä.

Sadun ja leikin esikuvien lisäksi tulevat sitte laulut kehittämään tunteen hartautta, korvan tarkkuutta ja kielen puhtautta.

Esitystavasta olen oppinut, että aika ihmisten elämänviisaus ei kelpaa lapsille. Eihän sovi kevään vihreiltä orailta pyytääkään valmiita tähkiä. Jos tahdotaan puhua järkevästi lasten kanssa, niin puhuttakoon heidän ymmärryksensä, eikä omansa mukaan. Täytyy siirtyä heidän maailmaansa, jos tahdotaan, että he meitä ymmärtäisivät. Turmeltumaton lapsi ei katsele meidän silmillämme eikä käsitä samalla tavalla kuin me. Se kysyy, mutta ei pyydä ajatuksia, vaan tahtoo mielikuvia. Sillä hänellähän ei ole vielä mitään kokemusta asetella yhteen tai tehdä johtopäätöksiksi. On kyllä aikaisin kehittyneitä lapsia, joita aika ihmiset ovat opastuksella tehneet pikkuvanhoiksi. Sellaiset saattavat kyllä olla hyviä ja viisaita, mutta ei koskaan onnellisia, koska heidät on temmattu pois heidän oman ikänsä maasta.

Sirkkalehdillä on oma, varrella oma, kukalla oma aikansa. Kyllä siitä kasvi aikanaan valmistuu. Mutta sirkkalehtien aika tarvitsee auringon paistetta ja aamukastetta. Sinitaivas ja iloista, raitista ilmaa pitää olla lapsuuden maailmassa, pian unhottuvia kyyneliä, paljo vaihtelua, merkillisiä seikkailuja ja varsinkin pojille välistä virkistävää pauhinaa.

Mutta kaikessa tässä – onko siinä sitte Jumalaa? Missä siinä on Vapahtajamme? Missä se elävä usko, jota on niin tarpeellinen perustaa jo aikaisin, että se voisi olla sitte turvanamme elämässä ja kuolemassa? Minä vastaan: etsi! Ja jos niitä et löydä tästä kirjasta, niin heitä pois koko kirja; ei se silloin kelpaa edes joutohetkien huvitukseksikaan! Mutta jos niitä löydät sieltä, vaikkapa et sanoista etkä itse seikkailuista, niin kuitenkin perusaatteesta, elämänkäsitys-tavasta, niin älä vaadi enempää satukirjalta! Rukoile lapsesi kanssa, tulkoot kodin rukous ja kodin usko elämän juuriksi; silloin kasvaa myöskin hyviä hedelmiä elämän puun monissa tuulen tuuditeltavissa oksissa. Hyvää tarkoittavat kristityt tahtovat tehdä lapsensa jo aikaisin täys’kasvuisiksi uskossa ja unhottavat silloin Jumalan ihan päinvastaisen kehoituksen heille itselleen: ”olkaa niin kuin lapset.” Jumalan valtakunta ei ole opissa, vaan sydänjuurissa. Itse kirkkokin lykkää rippikoulunsa kehittyneemmälle ijälle. Kuinka kokematonta lasta, joka kyllä tietää vian ja anteeksi annon, mutta ei yleisiä synnin ja armon käsitteitä, kuinka voitaisiin vaatia häntä käsittämään esim. sovitusoppia samoin, kuin aika ihminen kristitty kilvoitteluineen ja huolineen, kiusauksineen ja koetuksineen käsittää sitä? Koetahan selittää lapselle näitä uskon korkeimpia salaisuuksia, niin joko väsytät sitä tai teet sen teeskentelijäksi. Mutta opeta sille Jumalan rakkautta koko luomakunnassa ja Jesuksessa Kristuksessa, lasten ystävässä, joka itse kerran oli köyhänä lapsena; opeta sitä pelkäämään kaikkinäkevän Herran Jumalan vihaa jokaista syntiä, jokaista pahaa tai saastaista ajatusta kohtaan; opeta sitä itse puolestaan kiitollisuudesta rakastamaan Jumalaa ja hänen kättensä tekoja sekä kaikkia ihmisiä – niin siten olet opettanut lapsellesi kristillisyydestä melkein kaikki, kuin se voi käsittää ja – joka on vielä tärkeämpää – kuin se voi elämässään omistaa aikaisella ijällään.

Enempää ei voi tämäkään kirja luvata puhuessaan Jumalasta. Sehän kertoo niin paljon muutakin, totta ja leikkiä lapsuuden maailmasta, mutta se tahtoo kuitenkin säilyttää Jumalan ja ihmisten rakkautta kaiken pohjalla. Jumalan, joka kaikki tutkii, tietää, että tämä on ollut tekijän tarkoituksena. Mutta toista on, onko hän sitä saanut aikaan. Se on Jumalan lahja. Kaikilla meillä on aarteemme heikoissa astioissa että voima olisi Hänen eikä meidän. Hänelle olkoon kunnia!

Minä en sano, että minun käsitykseni tästä kaikesta on ainoa oikea; saatan kyllä olla erehtynyt; mutta olen tahtonut lausua oman kokemukseni, että ymmärtäisimme toisiamme. Täten minä pitkän elämän iltana vielä kerran kiitän vanhempia heidän luottamuksestaan ja Suomen lapsia heidän rakkaudestaan, jota ovat osoittaneet niin monta vuotta, polvi, toisensa perästä. Olen kirjoitellut vanhoille ja nuorille, mutta lapset ovat minun kansaani, he ovat olleet minun elämäni ilona; heille olen minä tahtonut antaa parasta, kuin olen saanut Jumalaltani. Ei se kuitenkaan ole muuta kuin vajavaista; lapset kerran antakoot puutteeni anteeksi rakkauteni tähden silloin, kuin saavat mittakepin arvostellaksensa niitä molempia. Pian tulee aika, jolloin he ovat tämän maan elämä ja voima, niin kuin he nyt ovat sen toivo. Olkoot he silloin vahvat taistelussa Jumalan ja isänmaan puolesta! Ja muistakoot silloin lapsuuden rakkaudella yhtä kylvymiestä, joka ei ole koskaan tavoitellut suurempaa kunniaa kuin olla

      heidän ystävänsä
      Z. Topelius.

      Koivuniemessä 23 p:nä Helmik. 1891.