Valtteri seitsemännen kerran pulassa.

Miten rohkean Valtterin piti susia tappaman.

Keväällä vähän ennen Juhannusta kuuli Valtteri puhuttavan, että metsässä oli näkynyt susia, ja se oli Valtterin mieleen. Hän oli erittäin rohkea. Koulussa toverien kesken ja kotona siskojen seurassa kerskaili hän usein: mitäpäs yhdestä sudesta; vaikkapa heitä tulisi neljä vastaan! Kuin Valtteri löi painia Kalle Uitamon tahi Vilho Välkyn kanssa ja paiskasi ne maahan, sanoi hän: sellaisen kyydin minä sudellekin näyttäisin! Ja kuin hän ampui nuolen Joonaan selkään, että lammasnahkaiset turkit ropsahtivat, sanoi hän taas: noin minä sinut ampuisin, jos olisit susi!

Kyllä hän muutamien mielestä laski vähän liikaa, Valtteri parka. Mutta täytynee uskoa häntä sanoistansa. Sentähden sanoivatkin hänestä Joonas ja Leena: kas tuossa Valtteri, joka susia ampuu! Ja muut tytöt ja pojat sanoivat: tuossa rohkea Valtteri, joka yksin uskaltaa neljän kanssa tapella!

Vähimmin epäili kykyään Valtteri itse. Eräänä päivänä varusti hän itsensä oikein sutten surmaksi. Hän otti mukaan rumpunsa, jonka toiseen kanteen oli tullut reikä, kuin kerran astui sen päälle ylettyäksensä ottamaan pihlajanmarjoja, sekä tinaisen miekkansa, jonka hän oli hakannut tylsäksi ihmeellisellä rohkeudella lyödessään karviaismarjapensaita, jotka hänen silmissään olivat koko vihollisarmeija. Nauris- ja jousipyssyänsä sekä korkkipistooliansa hän ei suinkaan nyt jättänyt kotia. Poltettua korkkia pisti hän housun taskuun, tehdäksensä sillä viikset itselleen, niin myös punaisen kukon sulan lakkiin pantavaksi, jotta näyttäisi oikein hirvittävältä. Paitsi sitä oli hänellä takin taskussa luupäinen kääntöpää veitsi, jolla hän aikoi leikata pois suden korvat, kuin se oli tapettu, sillä tätä hän ei raaskinut tehdä, kuin susi oli hengissä.

Parahiksi Joonaskin lähti myllyyn ja Valtteri sai istua kuorman päälle; iloisesti haukkuen juoksi Halli vieressä. Metsätielle tultua katseli Valtteri varovasti ympärilleen, olisikohan joku susi pensaissa piilossa, ja kysäsi Joonaalta, pelkäisivätköhän sudet rumpua. ”Se on tietty”, vastasi Joonas, ja Valtteri löi rumpua kaikin voimin, niin kauan kuin metsää kesti.

Kuin he tulivat myllylle, kysyi Valtteri kohta, oliko hiljakkoin ollut susia lähitienoilla. – ”On mar,” sanoi mylläri, ”viime yönä repivät sudet meidän parhaan pässimme tuolla riihen tykönä.” – ”Vai niin”, sanoi Valtteri; ”olikohan niitä monta?” – ”Kukapa sen tietää”, vastasi mylläri.

”Yhden tekevä”, sanoi Valtteri; ”kysyin vain tietääkseni, onko Joonas mukaani tarpeen. Kyllä minä kolmesta murheen pidän, mutta jos niitä on useampia, niin pääsevät kenties karkuun, ennenkuin ehdin kaikki tappaa.”

”Sinun sijassasi menisin mieluummin yksin; se olisi rehellisempää”, sanoi Joonas.

”Paras lienee kuitenkin, että tulet mukaani”, sanoi Valtteri. ”Kenties on niitä montakin.” – ”Ei minulla nyt ole aikaa”, sanoi Joonas, ”ja varmaankaan niitä ei ole useampia kuin kolme, kyllä sinä ne yksinkin hoidat.”

”Se kyllä on tosi”, sanoi Valtteri; ”mutta katsopas Joonas, jos niitä on kolme, niin yksi niistä voisi karata minuun takapuolelta, ja siten olisi minun hankalampi saada ne tapetuksi. Jos vain tietäisin, ett’ei niitä ole useampia kuin kaksi, menisin huoletta, sillä ne minä otan yhden kumpaiseenkin kouraan ja ravistan niitä kahta kauheammasti, kuin Susanna muori ennen minua tukasta.”

”Ei suinkaan niitä mahdakaan olla enempää kuin kaksi”, sanoi Joonas. ”Kaksi niitä tavallisesti vain on yhdessä joukossa, kuin repivät lapsia ja pässiä. Kyllä sinä niitä höyhentelet ilman minuakin.”

”Mutta kuules, Joonas,” sanoi Valtteri, ”jos niitä on kaksi, voisi toinen kumminkin päästä karkuun ja purra minua sääreen, sillä vasen käteni on heikompi kuin oikea. Saathan tulla mukaan ja varustaa aika kangen käteesi, jos niitä todellakin olisi kaksi. Jos siellä vaan on yksi, heitän sen molemmin käsin elävänä niskoilleni, ja kimmurtelkoon sitte kuinka tahansa, kyllä minä sen pitelen.”

”Kuin tarkemmin asiata mietin”, sanoi Joonas, ”ei siellä varmaankaan ole muuta kuin yksi. Mitäpä kaksi yhteen pässiin tarttuisi? Hyvä jos yhdelle riittää.”

”Mutta jos kumminkin lähtisit, Joonas”, sanoi Valtteri. ”En minä yhtä pelkää, mutta en ole vielä oikein tottunut siihen työhön. Jos se hylky repii uuden takkini.”

”Jopa alan uskoa, ettei Valtteri olekaan niin rohkea kuin sanotaan,” päätteli Joonas. ”Ensin piti sinun tapella neljää vastaan, sitten kolmea, sitten kahta, sitten yhtä, ja nyt vaadit apua tähänkin. Ei ikipäivänä se käy päinsä; mitä ihmiset tästä sanovat? Pian aikoja arvelevat he Valtteria pelkuriksi.”

”Ne laskevat valetta,” sanoi Valtteri. ”En ollenkaan pelkää, mutta onhan hauskempi, kuin meitä on kaksi. Saisipahan olla toinen katsomassa, kuin minä sutta sutkin, niin että tomu turkista pöllyää.”

”No, saathan ottaa myllärin pienen Annin kiveltä katsomaan tätä menoa”, sanoi Joonas.

”Ei, hän säikähtäisi”, sanoi Valtteri, ”eikä muutenkaan ole soveliasta tytön olla sudenjahdissa. Lähde pois vain sinä, Joonas, niin saat pitää nahan, minä tyydyn korviin ja häntään.”

”Kiitos vain!” sanoi Joonas. ”Nahan saat itse pitää. Kyllä jo huomaan, että olet pelkuri. Hyi häpeätä!”

Tämä loukkasi Valtterin kunniata. ”Minä näytän, ett’en pelkää”, sanoi hän, ja otti rumpunsa, miekkansa, kukonsulkansa, kääntöpää-veitsensä, putkipyssynsä ja pistoolinsa ja lähti yksin metsään sutta tappamaan.

Ilta oli kaunis ja linnut lauloivat puitten oksilla. Valtteri kulki hiljaa ja varovasti. Joka askeleella katsoi hän ympärilleen, väijyisikö joku kiven takana. Oli aivan, kuin jotain olisi liikkunut tuolla ojan pohjalla. Kenties oli se susi. Paras lienee, että lyön rumpua, ennenkuin sitä lähestyn, ajatteli Valtteri.

Trrrrrr, niin löi hän rumpuaan. Silloin taas liikahti... Vaa! Vaa! ja varis lensi ojasta. Kohta Valtteri taas kehkaantui. Hyvä, että on tuo rumpu mukanani, ajatteli hän, ja astui rohkeasti eteenpäin. Hän lähestyi lähestymistään riihtä, jonka luona sudet olivat pässin tappaneet. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hirveämmältä näytti riihi. Sen oli ilma syönyt harmaaksi. Kuka tiesi, kuinka monta sutta siellä piileilee! Kenties ovat vielä jossakin nurkassa samat, jotka pässinkin söivät. Tässä oli kamalat paikat. Ei ainoatakaan ihmistä ollut liki tienoilla. Ilkeätä olisi joutua suden vatsaan näin keskellä päivää, tuumasi Valtteri itsekseen. Mitä enemmän hän tätä ajatteli, sitä kauheammalta ja harmaammalta näytti riihi ja sitä hirveämmältä tuntui joutua susien syötiksi.

Palaanko ja sanon tapelleeni sutta vastaan, joka kuitenkin pääsi karkuun? ajatteli Valtteri. Häpee! sanoi omatunto. Etkös muista, että valehteleminen on suuri synti Jumalan ja ihmisten silmissä? Jos tänään valehtelet sutta lyöneesi, syö se sinut huomenna suuhunsa.

Kyllä minä riihelle menen, ajatteli Valtteri, ja menikin, mutta ei toki aivan lähelle. Hän meni vain niin likelle, että näki pässin verestä ryötyneen nurmikon ja villatukkoja, joita sudet olivat pässi raukasta repineet. Tuopa näytti oikein pelottavalta. Mitähän pässi mahtoi tuumata sutten kynsissä! arveli Valtteri itsekseen. Ja samalla kävi kylmä väristys pitkin hänen selkäänsä takinkauluksesta saapasvarsiin asti.

Parasta on, että lyön rumpua, ajatteli hän ja alkoi jälleen. Kamalalta kuului. Kajahdus riihen seinästä kuului melkein sutten ulvonnalta. Rummun pulikat seisahtuivat Valtterin käsissä, ja hän ajatteli: nyt ne tulevat!

Oikein arvattu! Samassa näkyi riihen alta ruskeakarvainen sudenpää. Mitä Valtteri nyt teki? Rohkea Valtteri, joka yksin voitti neljä, heitti rummun senkin seitsemän kyytiä ja lähti aika luikua käpälämäkeen myllyä kohden.

Mutta kova onni! Susi seurasi jäljestä. Valtteri vilkasi taaksensa, mutta susi, sukkelampi häntä, oli ainoastaan muutaman askeleen päässä. Sitä kiivaammin livisti Valtteri. Mutta hämmästys valtasi hänet perin pohjin; hän ei enää nähnyt eikä kuullut, hän juoksi yli liekojen, kivien, ojien, pudotti rumpupulikkansa, miekkansa, jousipyssynsä ja pistoolinsa, ja julmassa kiireessään kompastui hän mättääsen. Siihen jäi hän makaamaan ja susi karkasi hänen päällensä.

Se oli hirmuinen tapahtuma. Nyt luulet kai lopun tulleen Valtterista ja hänen retkistään. Sepä olisi vahinko. Mutta älä pelkää, ei vielä sentään niin hullusti käynyt. Tämä susi olikin hyvätapainen susi. Se tosin hyppäsi Valtterin päälle, mutta ravisti ainoastaan hänen takkiaan ja nuuski hänen kasvojansa. Valtteri huusi kuin hurja!

Onneksi kuuli Joonas taas myllylle hänen hätähuutonsa ja riensi avuksi. – ”Mitä on tapahtunut, kun niin surkeasti huudat?” kysyi hän.

”Susi! Susi!” huusi Valtteri, eikä saanut muuta suustansa.

”Susiko?” sanoi Joonas. ”En minä mitään sutta näe.”

”Ole varoillasi, se on täällä, se on purrut minut kuoliaaksi!” vaikeroi Valtteri.

Nyt Joonasta nauratti; hän nauroi niin, että nahkavyö hänen vyötäisillään tutisi. ”Vai semmoinenko se susi olikin?” sanoi hän. ”Sekö se oli, jota lupasit höyhentää ja heittää niskoillesi, jos kuinkakin kimmurteleisi? Katsopas sitä vähän tarkemmin. Vanha ystävämme, uskollinen Mustihan se on. Onpa saattanut löytää pässin luita riihen läheltä. Kuin löit rumpua, tuli Musti esiin, ja kuin sitten läksit juoksemaan, lähti Musti perään, kuten ainakin, kuin telmit ja leikit hänen kanssaan. Huuti Musti, häpeetkös, kuin ajat semmoisen sankarin pakoon!”

Valtteri nousi ylös häpeissään. ”Huuti, Musti!” sanoi hän puoleksi mielissään, puoleksi vihoissaan. ”Koirahan se vain olikin. Olispahan ollut susi, niin kyllä sille olisin passit antanut...”

”Kuuleppa, Valtteri, minun neuvoani: kehu toisten vähemmin, niin saat enemmän toimeen,” lohdutteli Joonas. ”Ethän sinä mikään pelkuri ole?”

”Minäkö pelkuri! Saatpa nähdä, Joonas, kuin karhu joskus tulee vastaamme. Minä, näet, ... mieluummin tappelen karhujen kanssa.”

”Vai niin, joko taas!” nauroi Joonas. ”Valtteri parka, muista se, että ainoastaan pelkurit kerskaavat! Oikein urhollinen mies ei koskaan kehu rohkeuttaan.”