Ootko nähnyt, kuin aurinko purppurassaan
Vaipuu Saimaan aaltoihin uinailemaan,
Ja kuinka aamutar nukkuvan herättää,
Kullalle kuusien latvat ne kimmeltää?

Uskoa voitko, kuin järvi uinailustaan
Nousee nopsasti villinä raivoamaan,
Kuohuvaks’ koskeksi muuttuu, vaahtoisaksi?
Mieleeni painunut on se ainiaksi.

Uin Nevanjokea illalla myöhäiseen
Nähden linnat ja lyhdytkin loistoineen.
Siell’ oli juhla nyt linnassa keisarin,
Mutta mä Laatokan aalloille kiiruhdin.

Vaahtona nousin mä portista Vuoksen tuon,
Lohena hyppelin läpi koskien vuon,
Silloin ihmeeks’ kuulin kaukana kohinaa,
Imatran mahtavan pyörtehen pauhinaa.

Siskoni Vellamon neidot, nuo pienoiset,
Saimaan aalloissa aikansa leikkinehet,
Vastaani vimmoin rientävät, kiiruhtaen,
Vaipuvat verta vuotaen mun povellen.

– Siskoni, oi, on poskenne kalpeat nyt!
Ken on rauhanne teiltä jo hävittänyt?
– Oomme tullehet valtahan viettelijän,
Vaipunehet niin hirvittävän syvähän.

Uimme riemuisna rannalla kukkasien,
Saapuvi vuorenhaltija imarrellen:
– Tullos, kaunihin lapseni, kanssani pois,
Kultavaununi aalloilla sinulle ois!

– Oi, me emme muuta voinehet ymmärtää,
Ol’ ajo vaunujen meistä viehättävää!
Näin vei hän meidät vierelle jyrkäntehen
Ja kiskaisi kanssaan aaltojen pyörteesen.

Nyt kuljettiin ain’ yhäti alemmas päin;
Kuin leikkien kävi tuo matka ensin näin.
Mutt’ äkkiä jouduimme aimo ahdinkoon
Ja vaivuimme vaahtopäisehen onkaloon.

Kuinka kaduimme taas, kuinka surimme me!
Mutta särkynehet oli aaltosemme.
Kun me taivasta kohti nyt katseltihin,
Kuoli pyyntömme kolkkoihin kallioihin.

Oi, sä onnekas ystävä, lahdelmallais,
Joka kostutat kukkia rantamallais,
Meitä muistaos joskus, me kadonnehet,
Me Saimaan muinoiset aaltosehet.

Tää on aaltojen satu. Sen kuulin mä näin,
Ja niin sanoin mä heille: – Oi kotia päin!
Onhan Luojamme armias auttamaan,
Minä vien teidät merehen suojaisaan.

Yhä kuohu käy kuilussa Imatran tuon,
Yhä kansa se katsovi voimaa vuon.
Mutt’ ei kenkähän tiedä, ett’ kauneus sen
Onpi kyynelet aallokon murtunehen.

Ootko kuullut sä peikoista Lapinmaan,
Kuin ne tarttuvat kovasti kulkijaan,
Kuin ne järvillä, tuulissa temmeltävät,
Sua, silmäsi lumoten, viettelevät?

Otin sauvan ja läksin mä astelemaan
Läpi Suomen ja kauemmas pohjolaan;
Mua karhuni metsissä tervehtivät.
Tulin Lappiin, miss’ tiet kaikki päättyivät.

– Missä peikot? Heit’ verojen maksuun ei näy,
Kesäyönä nyt näytän kuin sellaisten käy.
– Rakas herra, nyt tunturin kätköss’ ne on;
Tule jouluna verojen ottohon!

Mutt’ en lunta ja yötä mä voi odottaa...
Haen Inarin noidan, mi voi avustaa,
Ja kun kiivaasti loitsuja lausuvi hän,
Aukko aukeevi tunturin seinähän.

Siellä paasilla kömpivän peikkojen nään,
Näen mörköjä, pöpöjä yhtenään,
Ne on niitä, mi lapsia peljättävät,
Ja aikaisten toimia häiritsevät.

Otin luudan ja sillä mä puhdasta tein,
Koko kuopan sisällön merehen vein,
Kuten huonehet pestähän suovalla vaan,
Niin tyhjensin komeron kauttaaltaan.

Kuin ne kulkivat purren ja irvistäen,
Kuin ne riippuivat reunoissa louhikkojen.
Taasen uimalla rantojen saapuivat luo,
Minä heitin ne sinne, miss’ kovin ol’ vuo.

Siellä rannalla näre ol’ rungoton vaan,
Sinisilmänen keiju sill’ ol’ takanaan.
– Oi, prinssi, – nyt lausuvi keijunen tuo
– Ootko tykeillä saapunut hyttyisten luo?

Käyt turhaan sä peikkoja lakaisemaan,
Ne on siellä niin kauan kuin uskotte vaan.
Anna peikkojen rauhassa temmeltää;
Poista pimeys, peikotkin häviää.

– Oi, kiitosta! hyvä sun neuvosi on!
Linnan Lappihin nostan, mi auringon on.
– Oi, prinssi, sä kouluja rakenna vaan,
Joihin valo pääsevi virtanaan!

Ja niin rakensin koulun mä pohjolahan,
Luojan totuutta valaisten valvomahan.
Nytpä lapset ne iloiten työssänsä käy,
Eikä unissa heillä nyt mörköjä näy.

Mutta peikoista tarina kertonut on:
Näkin-kengillä uivat ne louhikkohon.
Ja mahtava tietäjämies Inarin
Paleltui mennä jouluna kinoksihin.