METSÄNKUNINGAS.

Henkilöt:

Tapio, ukko; tummanruskea parta, korkea havunneulahattu, kuusennaavainen turkki, kultainen vasara.
Mielikki, nuori nainen; kultainen rannerengas ja seppeleitä, siniset sukat punaset kengännauhat, kultaiset avaimet.
Nyyrikki, poika; sininen levätti, sininen tahi punanen korkea hattu, kirves.
Tellervo, tyttö; kullankeltainen tukka, kevyt, hienohelmainen paita.
Tuulikki, tyttö; koivunvarpuja, punainen silkkiliina.
Metsänpiika, pieni tyttö, huilu kädessä.
Kaksi haltijaa, joilla on hunaja-arkkunen.
Ensimäinen, toinen ja kolmas haltija.
Eräs metsästäjä.
Tapion karjalaumoja.

Tasanko metsässä. Suuria ja pieniä lintuja ympärinsä kaikilla oksilla.

METSÄNPIIKA (yksin).

Huu – nyt tuulee vihaisesti,
Metsä kolkko on ja musta,
Ja mä tänne salaisesti
Riensin kohti valaistusta.
Oi, kuin tääll’ on koreaa,
Siroa ja loistavaa,
Oksilla on lintusia
Tänne alas katsovia!

Hyvää iltaa, ystävät!
Sallittenko että vähän
Levähdän, kun väsyvät
Jalkani? – Jos istun tähän, –
Ah, mut mua ette tunne!
Olen palvelija vaan,
Metsän pieni hempukainen,
Metsänpiiaks’ sanotaan.
Työtä tehdä saan ma vainen:
Kuivat oksat katkoella,
Suot ja nevat puhdistaa,
Vuoret vöihin sitoella,
Metsänpolut kaunistaa;
Variksille pesät tehdä,
Marjat syödä metsämiesten,
Siman karhun suuta varten.
Ja kun sudet lasta vainoo,
Olla sille tuki ainoo.

Aamuin metsän haltijalle
Siman kokoon mahtavalle.
Isäntäni käskemänä
Torvehen saan toitottaa,
Pian ovat lähempänä,
Joit’ hän tahtoo komentaa.
Palvella saan emäntätä,
Liinat kaikki kehrätä;
Sukat kudon väsymättä,
Saunan panen lämmitä;
Vielä pikku linnuillekin
Siroittelen jyviä –
Vaivojani elämässä
Kertoa en voine tässä.

Nyt on seikka tämänlainen:
Tapioll’ on lapsia,
Poikia on sata vainen,
Tyttöjä yks’ tuhatta.
Kaikki ovat tyhmäpäitä,
Aivan vailla tietoja,
Mahdotoin on kestää näitä,
Jolleivät saa oppia,
Käydä oikein koulua,
Siellä sievistetyks’ tulla. –
Väsyneenä lapsihin,
Aikoo isäntäni mennä
Kanssa lasten kaikkien
Luokse vanhan Väinämöisen,
Saada sieltä neuvoja,
Ohjehia viisaita.

Mutta metsän läpi mä
Riensin tänne suksillani,
Noiden toisten edellä,
Ett’ ois yöksi herrallani
Hyvä paikka levätä.
Jälempänä herrani
Jyskehellä tulevi,
Hämeenkangas kai’un antaa,
Jonka tuuli tänne kantaa!

(Kuuluu torven toitotusta.)

Sijaa tehkää Tapiolle,
Väellensä mainiolle,
Palvelijoilleen kaikille!

(Tapio ja Mielikki seurueineen saapuvat.)

TAPIO.

Seis! Nyt levätkäämme tässä,
Täss’ on kaunis metsämaa.
Virvatulet hämärässä
Maata hiukan valostaa,
Metsänpiika meille on
Hankkinut tään asunnon.
Mielikki, sä kaunoinen,
Istu tälle kivellen,
Väsynyt sun ukkos tähän
Istahtavi kannon päähän.

(He istuvat).

No, nyt väki astukaa
Tänne, mulle kertokaa
Kaikki tämän päivän työ!
Kuu jo loistaa. Meill’ on yö.

ENSIMÄINEN HALTIJA.

Tuon kosken männyssä
Pesäni on.
Sitä hakkaamaan
Sai mies onneton.
Mut’ miehen mä nappasin,
Kumoon kappasin,
Löin kirveen kivehen
Kiemuksi varisten.

TOINEN HALTIJA.

Asun lähtenen luona
Mist’ hirvet on juon’na.
Sai sinne tyttönen
Juomista hakien.
Mä huomasin kyllä
Kuin heikko ol’ pieno;
Niin ämpärin täytin,
Sen tytölle näytin,
Ilo poskista hohti
Nyt minua kohti.

KOLMAS HALTIJA.

Tuo vuori on mun.
Kas, isäni kun
On kääpiö vainen
Ja äit’ keijukainen.
Mä kultia sain
Noin vaan hatullain.
Ne leskelle kannoin –
Näin köyhälle annoin.

Metsän kuningas.

Metsän kuningas.

TELLERVO.

Mä pensahikossa
Näin jänösen heikon,
Ja verta vuoti tuon
Jalasta veikon.
Mä rientäen juoksin
Nyt sairahan luoksi,
Mä sidoin ja hoidin
Ja haavoja voidin.
Näin apua annoin,
Ja lopuksi vielä
Hänet kotiin kannoin.

NYYRIKKI.

Kas, hangessa tuolla
Mä näin mehiläisen,
Mi koht’ oli kuolla.
Mä otin tuon jäisen
Ja säälien kannoin,
Mä huulilla hengiten
Lämpöä annoin.
Se virkosi, pienoinen.
Sit’ yhä suojaten
Panin sen povellen’.

TUULIKKI.

Tuoll’ orava oksalla
Iloisna rapsoi,
Mutt’ pyssymies metsässä
Nuolia kapsoi.
Mä myrskynä saavuin
Ja miestä mä löin,
Ja särin sen nuolen.
Sitt’ tuskin ja töin
Taas piilohon puikin,
Jo metsähän luikin.

METSÄSTÄJÄ.

Kuullos, rouva ihanainen,
Metsän maammo kaunokainen,
Kuullos tuota tyttö nurjaa,
Minua hän petti kurja;
Multa vei hän saalihini.
Lyö nyt häntä mielikseni,
Anna vitsan koivupuista
Pehmitellä ilkiluista,
Ettei toiste miestä pilkkaa! –
Vyölläsi sun kullat kilkkaa,
Avainkimppu helisevi,
Rikkauttas muistelevi.
Avaa aarre Tapiolan,
Anna metsäonni mulle!
Salli palvelijas soman
Soitatella iloks’ sulle,
Soitatellen viekoittaa,
Metsän karjaa kuljetella
Ympäriltäs tähän tiehen,
Onneks’ tämän metsämiehen.

MIELIKKI.

Pyyntös täytän mielelläni!
Metsänpiika, pikkarainen,
Käske karja kaikenlainen,
Sudet, karhut, teiret, metsot,
Kyyhkyt, kotkat, ketut, osmot; –
Ilvekset ja jänöt kanssa
Olkoot vielä saaliinansa.

(Metsänpiika puhaltaa koolle metsän eläimet.)

METSÄSTÄJÄ (ampuen eläimet, jotka kaatuvat hänen nuolistaan).

Metsänruhtinatar, sua
Ylistän, ett’ autoit mua,
Lahjas annoit runsahasti,
Kaikki kaadoin mieluisasti.
Nyt saa riemu tupahamme,
Pian pannut pihisevät,
Pian juomat kihisevät,
Pienimmätkin elukkamme,
Kärpänen ja heinäsirkka,
Tänään nimeäsi virkkaa,
Mielikkiä muistelevat,
Onneksesi huutelevat!

MIELIKKI.

Luuletko sä, metsämiesi,
Että surmaa tuopi tiesi?
Metsän nä’yt pettää voivat
Metsämiehet vallan oivat.
Ennenkuin sun paistis paistuu,
Nousee kaikki kaatamasi,
Metsänriista ampumasi
Jaloillensa; hallussani
Ovat jälleen ominani!

(Hän antaa merkin Metsänpiialle, joka puhaltaa pilliin. Kaatuneet eläimet heräävät eloon ja hyppelevät iloisina ympäri).

METSÄSTÄJÄ.

Oi, sä velho pettäväinen!

MIELIKKI.

Oi, sä narri tyhmäpäinen!
Verta vuotaa karjaseni.
Tullos pieni palkkalainen,
Tuo’os juoma hunajainen,
Virkistä’ös aarteheni!

(Metsänpiika tarjoo karjalle hunajata.)

TAPIO.

Ken rohkeni illalla loistosan yön
Mun kanssani ilkamoida,
Ja tehdä tuhoa tuottavan työn,
Mun karjani kassaroida?
Mull’ voimaa eikö ja mahtia myös,
Mi vallita voipi metsien yöss’
Ja hallita kankahat, kummut?

(Kuuluu rakeiden rapinaa ja myrskyn pauhua).

METSÄNPIIKA (nousee, eräälle vuorelle ja puhuu seuraavaa:)

Herra kuningas, kuulen rakeiden rapinaa ja myrskyn pauhua. Näen tummanpunaisia pilviä, joissa salamat välähtelevät – ja jotka avaruuksien läpi meitä lähenevät. Ne ovat tulevat vuosisadat, jotka saapuvat maahan, kaataen metsät ja karkoittaen meidät pois. Herra kuningas, pelkään, että valtasi on ohitse!

MIELIKKI.

Puhalla pilliisi ja karkoita tulevaisuus pois!

METSÄNPIIKA.

Ruhtinatar, minä puhallan turhaan; pillini ei soi! Meillä ei ole voimaa kukistaa tulevaisuutta. Uusi vuosituhannes astuu esiin. Paetkaamme!

(Kaikki kokoontuvat Tapion ympärille ja valmistautuvat lähtemään.)

TAPIO.

Viel’ honkien humina laajalla käy
Mun Suomeni suurilla mailla.
Ei kirvestä kirkasta korvessa näy,
Ei metsissä, kotkien mailla.
Toki tiedän, ett’ aika se tuleva on,
Kun pelloksi muuttunut linnani on
Ja lankuiksi metsäni uljaat.

Mut Tapio, metsien haltija, voi
Ei peikkojen valtahan joutaa.
Hän, mahtava, yhäkin askaroi
Ja honkien sarkoja hoitaa.
Hän lämpöä metsistä maahamme tuo,
Hän kosteutta kentille runsaasti suo
Ja kummukot ruoholla peittää.

Nyt kentältä tältä me poistumme pois,
Pois kauemmas metsihin maamme,
Jos paha tai hyvä tääll’ elämä ois,
Sen vihdoin kuulla me saamme.
Mut voima jos täällä ja valokin lie,
Mi Jumalan totuuden perille vie,
Niin seisovi Suomen maamme!

(Kaikki poistuvat).