OVELA TULEE OLLA.

Petter Marttinen tuli jauhojansa hakemaan myllystä. – Niin ja niin paljo tulee olla jauhoja, – arveli Petter, – sillä niin ja niin paljo rukiita minä tänne toin.

– Niitä tulee olla yksi kappa enempi, – vastasi Mylly-Matti.

– Ei, mutta, – sanoi Petter.

– Kyllä, mutta, –- sanoi Matti, – sillä niin ja niin paljo sinä tänne toit.

Matti oli itsepäinen. Ja mitäs Petter rupeaisi kinastelemaan, koska hän sai enempi? Mutta se, joka oli suutuksissaan, oli myllärin Maija.

– Kuuleppas nyt Matti, – sanoi hän ukolleen, sinä olet niin typityhmä, että sinä voit syödä lusikan puuron mukana. Miksi sinä lahjoitit Petterille kapan jauhoja, kun ei hän niitä tahtonut ottaa?

– Koska ne oikeuden mukaan olivat hänen, – sanoi Matti viattomasti.

– Hänen ja hänen? Sinun ne olivat, koska ei hän tahtonut niitä ottaa. Tulee aina pitää puoliaan, tulee olla ovela.

Matti ihaili Maijan tavatonta ymmärrystä. Hän piti kyllä puoliaan, hän oli ovela, hän! Mutta eräänä päivänä valitteli hän:

– Rotat syövät meidät kokonaan.

– Eivät ne ole minuun koskeneetkaan, – sanoi Matti.

– Ne syövät kaikki mitä meillä on, – selitti Maija.

– Yöllä ovat ne syöneet reijän Mikkolan säkkiin.

– No, viritä hiirenloukkuja!

– Luuletko, että ne menevät pyydyksiin? Mitä vielä, siksi ovat ne liian viisaita. Mutta nyt olen minä ovelampi niitä. Minä viritän rotansakset ja kylvän jauhoja niiden päälle, niin että ne näkevät vaan jauhot.

Maija viritti rotansakset myllynlattialle ja riputti jauhoja niiden päälle. Vähän ajan perästä kuuli hän Pikku-Matin huutavan niin kovasti, että se kuului, vaikka myllynratas kolisi.

– Mikä poikaa vaivaa? –

Pikku-Matti oli kolmivuotias vapautta rakastava mies; hän vaelteli ympäri ilman poliisia. Nyt oli hänen oikea jalkansa tarttunut kiinni rotanpyydykseen.

– Saitko sinä jotain? – kysyi Matti suppilon kautta myllyn ylikerrasta.

– En muuta kuin yhden pojan, joka on tyhmän isänsä kaltainen, – vastasi Maija, irroittaen pojan rotanpyydyksestä.

– Nyt tulen olemaan viisaampi, – ajatteli Maija. – Mitä ne välittävät pienistä loukuista? Nyt tulen virittämään kokonaisen vuoren niille. – Sitte otti Maija vanhan hyljätyn tomuluukun, joka oli raskas kuin ovi, asetti sopivan puikon sen alle ja puikon alle palan paistettua juustoa. – Haju viekoittelee ne tänne ja täällä tulee kestit. Koko rottaparvi rupeaa jyrsimään kilpaa, ja, puksis, putoaa luukku.

Seuraavana aamuna oli Maija utelias. Oikein, luukku oli pudonnut, mutta reuna oli ylhäällä. Vähemmän kuin kuusi ei niitä voinut olla, kenties oli niitä koko tusina. Maija nosti riemuissaan luukkua ja löysi parhaan kanansa, joka oli aivan litistyneenä rottien vuoren alla.

– Saitko jotain? – huusi Matti suppilon kautta.

– Sain, – vastasi Maija puoleksi itkien, – minäkin rupean tulemaan sinun kaltaiseksesi, isä! Kuinka minä voinkaan unhoittaa, että kanoilla on tapa pistäytyä myllyyn, saadakseen osansa jyväsäkeistä?

Nyt loppui vähäksi aikaa sota rottia vastaan. Mutta nuo kiittämättömät kuokkavieraat käsittivät niin vähän Maijan rauhaa rakastavaa ajatustapaa, että ne tulivat yhä julkeammiksi. Vihdoin nakersivat ne rikki Matin saappaat ja Maijan sukat.

– Kas niitä, miten hyvä ruokahalu niille on tullut! – sanoi Matti.

– Ei, nyt ei auta mikään muu, kuin että lainaamme lukkarin kissan. Se kuuluu olevan oikein mainion viisas rottakissa, lukkarin muorin sanojen mukaan.

– Niin, niin, – sanoi Matti. – Kunhan hän vaan ei sinua narraisi.

– On kai minulla sentään enemmän ymmärrystä kuin kissalla ja sinulla, – tiuskasi Maija.

Maija sai lainaksi lukkarin kissan ja kestitsi sitä niin maidolla ja jauhopuurolla, ettei mirri ollenkaan välittänyt rotista.

– Vai niin, – sanoi Maija, – aijotko sinä olla minua ovelampi? – Sitte antoi hän mirrin nähdä nälkää kaksi päivää sillä seurauksella, että mirri söi häneltä parhaan kukonpojan. Jotainhan täytyy saada, kun on pyydetty vieraaksi.

– Saitko jotain? – kysyi Matti.

– Sellainen! Odotappas, nyt saat ensin nähdä nälkää ja sitte sinut suljetaan myllyyn!

Mirrin oli nälkä ja hän asettui vahtimaan, nyt vihdoinkin hoitaakseen virkaansa. Rotan hajua oli siellä joka nurkassa. Mutta rotat olivat yhtä oveloita kuin mirrikin, eivätkä tulleet ulos koloistaan. Mirri sai odottaa. Mutta mirri ei ollut suotta niin mainion viisas, miksi lukkarinmuori oli häntä kehunut. Tuolla oli tyhjä säkki myllyn lattialla. – Jos minä nyt menen säkkiin, – ajatteli mirri, – niin tuntevat rotat ainoastaan jauhojen hajun ja luulevat, että minä olen juossut pois.

Niin, mirri kömpi säkkiin. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä. Sillä Matilla oli paljo tänä yönä jauhatettavaa ja hän kulki lyhty kädessä myllyssä nähdäkseen, oliko jyviä suppilossa, etteivät kivet kuumenisi. Silloin liikkui jokin tyhjässä säkissä. – Vai niin, – ajatteli Matti, – ovatko ne nyt tuolla? Nyt ei niille enää kelpaa saappaat ja sukat, nyt täytyy niille olla säkin parhaat jauhot. Mutta minä ne kyllä narraan. Ovela täytyy olla.

Matti sitoi varovasti säkinnuoran kovaan solmuun, heitti säkin selkäänsä ja meni myllynrännille. Vesi virtasi, Matti piti säkkiä niin kauan veden alla, että rottien varmaankin nyt jo täytyi olla kuolleina. – Miten ne potkivat ja vinkuvat ne raukat! – ajatteli Matti. – Oih! Sellaista inhoittavaa työtä. Mutta nyt minä narraan Maijaa, joka on niin käsittämättömän ovela!

Kun kaikki säkissä oli hiljaa, meni Matti kotiini otti säkin mukaansa ja pani sen tuolille sängyn viereen, jossa Maijan hame riippui. Aamulla aikoi Maija ottaa hameensa, mutta löysi hämmästyksekseen märän säkin.

– Mitä siinä on? – sanoi hän.

– Siinä on uusia perunoita, – sanoi Matti. Niin viisas ei hän ollut mielestään ollut eläessään. Uusia perunoita! Ja sitte ne olisivatkin noita kauan turhaan pyydystettyjä rottia! Matti nauroi, niin että putosi säkin päälle istumaan.

– Kuules nyt, ukkoseni, – sanoi Maija epäilevänä, – sinä olet luotu narrattavaksi, mutta et muita narraamaan. Avaa heti säkin nuora!

Umpisolmu leikattiin auki, ja siellä makasi lukkarin ylistetty mirri aivan näköisenään, mutta sillä erotuksella, että hän nyt oli kuollut. Matin tavatoin iloisuus sai ällistävän lopun.

– Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä! – olivat ensimäiset sanat, jotka Maija sai kuuluviin hämmästyneiltä huuliltaan. Hän olisi voinut lisätä sanat, joita niin usein on syytä puheeseen liittää: – tyhmästi, mutta hyvässä tarkoituksessa!

Kun hän jälleen oli saanut takaisin palasen entistä rohkeuttaan, lisäsi hän: – Nyt ei auta muu, kuin että koko mylly täytyy polttaa!

– Tokkohan? – sanoi Matti.

– Täytyy, – sanoi Maija, – sillä ihmisen tulee olla ovela.

– Tokkohan? – sanoi Matti vielä kerran.