PUNAISET KENGÄT.

Oletkos kuullut puhuttavan Löfin Riikasta, joka tahtoi mennä taivaaseen punaiset kengät jalassa? – Mitä ihmettä? Mennä taivaaseen? – Odota hiukan! Löf oli uutisasukas, joka raivasi metsää ja oli rakentanut itselleen mökin sen suuren joen rannalle, joka laskee Oulunjärveen. Lehtinen oli hänen oikea suomalainen nimensä, mutta kaupungissa oli joku kääntänyt hänen nimensä Löfiksi, se oli muka hienompaa. Kunnollinen työmies hän oli, ja hänen vaimonsa oli yhtä ahkera. Talvella hoiti vaimo kahta lehmää ja kahta lammasta, mutta kesällä auttoi hän miestään tervan poltossa, ja elukat saivat parhaastaan tulla omin neuvoin toimeen, paitsi silloin, kun satuttiin saamaan kylästä joku paimenpoika ruokapalkalla.

Heidän ainoa rikkautensa oli tyttö, jonka nimi oli Erika ja jota kutsuttiin Riikaksi. He olisivat kyllä toivoneet itselleen poikaa, joka kerran olisi auttanut isää tervahaudalla, mutta Riikka oli jo seitsemännellä, eikä hänellä vielä ollut veljeä.

Kirkolle ei ollut pitkältä, mutta kylään oli pitkä matka, ja Riikalla ei ollut ketään, jonka kanssa olisi leikkinyt, kun vanhemmat olivat metsässä. Mutta Riikka ei ollut neuvotoin. Hän teki itselleen lehmiä männynkävyistä, pani niille tikuista neljä jalkaa, kaksi sarvea ja hännän. Ne asuivat hänen navetassaan tuvanportaan alla, mutta Riikalla itsellään oli oma tupa ja talo erään suuren kiven takana veräjän luona. Joka aamu vei hän lehmät laitumelle ja joka ilta kotiin lypsettäväksi. Särkyneen lautasen palaset olivat olevinaan viilipyttyjä. Yhtä hauska se oli. Lehmät olivat siivoja lehmiä, jotka eivät koskaan juosseet hänen luotaan metsään, eikä mitkään karhut niitä ahdistelleet. Männynkävythän osasivat puskea.

Riikalle juohtui mieleen, että lehmien seurassa tulisi olla lampaita. Hän löysi metsästä leppien siemennuppuja ja teki niille jalat. Ne olivat pikku lampaita; niitä ei hän voinut lypsää, sillä lampaita ei lypsetä. Mutta leppien siemennuput eivät olleet yhtä kuuliaisia kuin männynkävyt; ne pyörivät pois tuulen mukana, linnut nokkivat niitä ja saivat tikkuja kurkkuunsa.

– Minä tarvitsen paimenpojan, – ajatteli Riikka. – Enhän minä voi olla koko päivää metsässä lampaita paimentamassa. Minunhan täytyy puhdistaa tupani ja lakaista lattiani. Jospa minä saisin veljen paimenpojaksi! Rakas Herra Jumala, anna minulle pieni veli!

Riikka oli joka sunnuntai kuullut isän ja äidin lukevan Jumalan sanaa. Hän tiesi, että Jumala on hyvä, että Hän mielellään antaa, jos Häneltä pyytää jotain hyvää, ja että Hän asuu taivaassa. Ja tapahtui, että Jumala, joka aina kuulee lasten rukoukset, nytkin kuuli pikku Riikan rukouksen ja antoi hänelle veljen paimenpojaksi tahi johonkin muuhun toimeen maailmassa.

Kun Riikka palasi tupaan, näki hän suureksi ilokseen pienen veljen samassa kätkyessä, jossa hän itse oli muutamia vuosia ennen nukkunut. – Äiti, äiti, – huusi hän, – Jumala on antanut minulle paimenpojan! Anna hänen heti tulla minun kanssani lammasten luo metsään!

– Odota vähän! – sanoi äiti.

Isä sanoi: – Odota, kunnes pikku veljesi on oppinut kävelemään!

Pojalle annettiin nimeksi Maunu, ja Riikka odotti koko kesän, syksyn, talven ja kevään, mutta vielä seuraavan kesän alussa osasi Maunu ainoastaan ryömiä niinkuin koiranpenikka, sillä jalat eivät häntä kannattaneet. Riikan lehmät ja lampaat olivat talven ajan asuneet takan alla padan kanssa, mutta nyt täytyi niiden päästä laitumelle, ja heti kun lampaat tulivat ulos, vei tuuli ne mukanaan. Riikan kärsivällisyys loppui. – Rakas Herra Jumala, – pyysi hän, – opeta Maunu käymään, että saisin hänestä paimenpojan!

Riikka toivoi, että Maunu hänen tupaan tullessaan juoksisi häntä vastaan. Mutta ei, Maunu ryömi entiseen tapaansa, eikä Riikka voinut käsittää, miksi Jumala ei auttanut. – Kenties ei Hän ole kuullut minua! Kenties täytyy minun mennä Hänen luokseen taivaaseen, että Hän oikein kuulisi pyyntöni!

Eräänä lauantai-iltana hämärän ajalla saapui taloon kuljeskeleva suutari raskas pussi seljässä. Isä oli ulkona ja Riikka oli lehmiensä luona; äiti kehräsi tuvassa ja suutari latoi pöydälle joukon kenkiä, joita hänellä oli sekä suurille että pienille. Äiti osti isälle parin pieksuja ja itselleen puukengät. Lapset eivät nyt mitään kenkiä tarvinneet; Riikka kulki avojaloin, ja Maunu sai odottaa, kunnes hän oppi kävelemään.

Mutta suutari oli itsepäinen. Hänellä oli pienet pieksut juuri Riikkaa varten ja kun ei äiti tahtonut niitä ostaa, veti hän pussistaan esiin parin punaisia sahviaanikenkiä, jotka olivat jollekin herraslapselle tilatut.

– Menkää matkaanne! Tuollaista turhamielisyyttä! Mitä minä tuollaisilla koruilla tekisin? – vastasi äiti.

– Ostakaa nyt sentään, – pyysi suutari liikuttavasti; – saatte ne puolella hinnalla. Minä tein ne herrastalon pienelle neidille, mutta ne eivät sopineet hänelle, ja niin sain minä, köyhä mies, pitää ne ja menettää kaiken sen, mitä ne olivat minulle maksaneet.

Liekö sitte syynä ollut äidin hyvä sydän, vaiko se, että kengät sai puolella, pääasia on, että äiti lopuksi osti nuo punaiset kengät. Ne piti säilytettämän lukitussa arkussa. Riikka ei saisi niitä nähdä, ennenkuin hän tuli ymmärtäväisemmäksi. Kengät olivat tehdyt yhdentoista vuoden vanhalle tytölle. Ja kun arkku oli ullakolla, mutta äidin täytyi mennä lehmiä lypsämään, niin asetti hän kengät toistaiseksi nurkkakaappiin.

Keväällä oli taloon tullut sokea ruotimummo, jonka piti olla talossa kolme kuukautta. Seuraavana sunnuntaiaamuna, kun isä ja äiti menivät kirkkoon, lupasi ruotimummo heidän poissa ollessaan hoitaa taloa ja lapsia. Riikka tuuditti pikku veljeä ja mietiskeli, milloinkahan Jumala antaisi sille niin lujat jalat, että se kykenisi hänelle paimenpojaksi.

– Onko taivaaseen pitkä matka? – kysyi hän ruotimummolta, joka istui ja luki ulkoa vanhoja virsiä, joita hän ei enää voinut lukea kirjasta.

– Muutamilla on pitkä matka ja muutamilla lyhyt, – vastasi mummo, – mutta hyvillä lapsilla ei ole koskaan pitkältä taivaaseen. Heidän tulee vaan muistaa, että tie on kapea ja tien molemmilla puolilla on syvät ojat: oikealla puolen maailma ja vasemmalla puolen synti. Eikä sitä niin tarkasti tiedä, mitä alla on. Mutta sen, joka tahtoo taivaaseen vaeltaa, tulee kulkea varovasti ja katsoa suoraan eteensä; ei saa katsella oikealle, ei vasemmalle, eikä tielle jalkojensa alla.

Riikan miettiessä, mitähän nämä sanat merkitsivätkään, sattui hänen katseensa puoliavoimeen nurkkakaapin oveen, ja siellä kiilsi jotain punaista. Äiti oli kiireissään sunnuntai-aamuna unohtanut kätkeä punaiset kengät kirstuun.

Riikka tuli uteliaaksi, kiipesi hiljaa penkille ja veti kengät esiin. Oi, niin kauniit kengät! Näin koreata ei hän ollut koskaan ennen nähnyt. – Ne ovat liian pienet äidille, ne ovat varmaankin minua varten tehdyt!

Sitte koetti hän kenkiä. Niin, vähän liian isot ne olivat, mutta sitte ne eivät purista varpaita. Oi, miten hienoa! Ja samassa juolahti hänelle mieleen, että nythän hän voisikin mennä taivaaseen. Ei hän voinut mennä sinne avojaloin, mutta näin hienoissa kengissä Jumala kyllä hänestä pitäisi.

Tuossa tuokiossa oli hän ulkona, eikä köyhä, sokea ruotimummo huomannut mitään. Mistä Riikka nyt löytäisi Jumalan? Taivas oli niin suuri ja niin korkea... Mutta jos hän menisi vanhan, kyhmyisen männyn luo, jonne hän näki auringon eilis-iltana laskeutuvan? Aurinkohan menee Jumalan luo nukkumaan; siis täytyy Jumalan asua kyhmyisen männyn takana.

Riikka kiirehti askeleitaan. Hän tahtoi joutua takaisin päivälliseksi. Joka toisella askeleella katsoi hän jalkoihinsa. Kengät olivat niin pehmoiset; tikut ja kivet eivät ollenkaan tuntuneet. Kengät laahasivat hiukan, koska olivat liian suuret, mutta ei se haitannut sitä, joka oli tottunut käymään avojaloin.

Kuitenkin oli jotain hyvin kummallista noissa uusissa kengissä. Sillä kaikkialla missä Riikka kulki, tuntui hänestä, kuin olisi joku huutanut hänen jälkeensä. Veräjä sanoi: – Minnekäs Riikka on matkalla niin kauniissa kengissä? Tie sanoi: – Varo kenkiäsi, etteivät kastu rapakossa! Aita sanoi: – Kiipeä minun ylitseni, jos uskallat niin koreilla kengillä! Ja harakka ladonkatolla nauroi: – Anna minulle kenkäsi, Riikka, näethän, että olen avojaloin!

Tie kulki lähellä joen rantaa ja sielläkös syntyi sipinää suuressa koskessa, kun Riikka tuli lähemmäs. Kaikki aallot, kaikki kivet ja kaikki hyppivät kalat huusivat: – Riikka, Riikka, Riikka, me olemme niin köyhiä, anna meille punaiset kenkäsi!

Eikä asia muuttunut paremmaksi, kun hän tuli kyhmyisen männyn luo ja istahti lepäämään eräälle kivelle. Siellä oli suuri muurahaispesä männyn juurella; sata muurahaista tahtoi kiivetä hänen jaloilleen ja syödä hänen kenkänsä. Heinäsirkka oli yhdellä hyppäyksellä hänen hameensa liepeellä, kihnutti jalkojansa ja sanoi: – Muurahaiset ovat niin nälkäisiä, Riikka, anna niille punaiset kenkäsi!

– Etkös häpeä! – sanoi Riikka, hyppäsi seisoalleen ja puisti elukat itsestään. Mutta nyt oli hän männyn luona, ja missäs oli taivaaseen vievä ovi? Yhtä kaukana oli yhä männynkin takana taivaan sininen reuna. Eikö taivaassa ollutkaan ovea? Tahi kenties ei Jumala ollut kotona? Kenties oli hän kirkossa?... Niin, nythän oli sunnuntai! – Miten tyhmä olinkaan, – ajatteli Riikka. – Tänään on Jumala kirkossa. Minun täytyy mennä sinne.

Oli vielä hyvä matka kirkolle, mutta Riikka astui reippaasti. Hän oli ollut ennen siellä isän ja äidin kanssa jouluaamuna ja silloin oli hänellä ollut sukat ja virsut, mutta nyt oli hän paljo hienompi.

Riikka tuli kirkkoon jumalanpalveluksen kestäessä. Siellä oli paljo väkeä ja kaikki penkit olivat täynnä. Riikka tunkeutui sisälle ja istui käytävän lattialle. Silloinhan hänen täytyi ojentaa jalkansa, niin että kaikki saivat nähdä hänen punaiset kenkänsä. – Mitähän ne pitävät minun punaisista kengistäni, – ajatteli Riikka. Pappi saarnasi ja messusi, urut soivat, kansa lauloi virsiä, mutta Riikka ei kuullut mitään, hän näki vaan punaiset kenkänsä ja ajatteli, mahtoiko kirkossa olla muita yhtä koreita kuin hän.

Jumalanpalvelus loppui, kansa virtasi ulos kirkosta ja Riikka meni myös. Kuka veti häntä hameesta kirkon portailla? Äiti se oli, hänen oma äitinsä, ja heti jälessä tuli isä. – Rakas lapsukaiseni, kuinka sinä olet yksin tänne tullut?

– Minä menin taivaaseen pyytämään Jumalalta, että hän opettaisi Maunua kävelemään, mutta Jumala ei ollut kotona. Minä luulin hänen olevan kirkossa.

– No löysitkö sinä hänet kirkosta? Oletko sinä rukoillut oikein hartaasti, niinkuin Jumalaa tulee rukoilla?

Ei, sitä ei Riikka ollut tehnyt. Hän häpesi sitä tunnustaa. Hän oli aivan unohtanut, mitä varten hän oli tullut kirkkoon.

– Minä ymmärrän, – sanoi äiti, joka nyt huomasi punaiset kengät, – sinä et tiedä parempaa. Onhan suuriakin ihmisiä, jotka eivät ajattele muuta kuin turhamielisyyttä kirkossa. Heitä nyt pois koristuksesi, ja kulje meidän mukanamme avojaloin kotiin!

Riikka totteli. Äiti tarkasteli kenkiä. Ne olivat lintassa, likaiset ja repaleet. – Miksi en lukinnut heti pahuksia arkkuuni? Nyt eivät ne kelpaa mihinkään muuhun, kuin lapselleni turhamielisyyttä opettamaan. Tule Riikka!

Kotimatkalla tulivat he kosken rannalle. Kivet, virta ja kalat ilkkuivat kuten ennenkin: – Riikka, Riikka, me olemme köyhiä, anna meille kenkäsi!

– Kuule, äiti, mitä ne sanovat!

– Mitä ne sanovat? – Ne sanovat: me olemme niin köyhiä, anna meille kenkäsi!

– No, eivät ne tule rikkaammiksi siitä aarteesta. Mutta saakoot mielellään, mitä tahtovat.

Ja niin heitti äiti punaiset kengät koskeen. Riikka näki niiden tanssivan aalloilla, kunnes virranpyörre ne nielasi. – Voivatkohan kalat uida niissä, – ajatteli Riikka. Mutta hänellä oli itku kurkussa. Ei hän koskaan maailmassa saisi enää niin kauniita kenkiä.

– Älä itke, – lohdutti äiti. – Mitä’ sinä luulet, että Jumala olisi sanonut, jos sinä olisit tullut hänen luokseen punaisissa kengissä. Jumala olisi sanonut: – Välitänkö minä sinun punaisista kengistäsi? Pois luotani, turhamielinen sydän! Minun luokseni tulevat ainoastaan köyhät ja nöyrät ihmiset, ja ne tulevat kaikki avojaloin!

Riikan pyyhkiessä kyyneleitään tapahtui, kun he tulivat kotiin, että ruotimummo tuli heitä vastaan pikku Maunun kanssa, joka nyt otti ensi askeleitaan omin jaloin. Ja Riikka tuli niin iloiseksi, että hän aivan unohti punaiset kenkänsä. Jumala on niin ihmeellisen hyvä, että hän kuulee nekin rukoukset, jotka ihminen on ainoastaan ajatellut, mutta unohtanut rukoilla.