ILO-MATIN LAPSET.

Oli kerran soittaja, joka aina soitteli iloisia lauluja, ja koska hänen nimensä oli Matti, rupesivat ihmiset sanomaan häntä Ilo-Matiksi. Hän soitteli niin, että tikutkin tanssivat, kaikissa häissä ja tanssiaisissa Alkulan kylässä, ja kun kaikki iloitsivat, ei kuitenkaan ollut ketään iloisempaa kuin Matti. Hänellä oli viulu, omaa tekoa ja nimeltä Vinkura. Se olikin muhkea viulu Alkulan väen mielestä, ja Ilo-Matti osasi liritellä Vinkurallansa kuin lintu, mutta kielet hän toki häpeän vuoksi osti kaupungista, ja aina hänellä oli kaksi kvinttiä ja hartsipalanen taskussa, sillä kun ilo oli korkeimmillaan, sattui kvinttikieli useinkin katkeamaan Raks! kuului vain, ja silloin piti panna Vinkuraan uusi kieli. Mutta saatuaan paikoilleen uuden kielen veteli Ilo-Matti joustansa niin sukkelaan, että tuskin sormia näkyi ja muilla oli kyllin kyllä tekemistä tahdin polkemisessa.

Ilo-Matilla oli vaimokin, aivan yhtä iloinen kuin hän itse. He elivät kuin heinäsirkat pelkästä soitosta ja auringonpaisteesta, kulkivat häistä häihin ja olivat kaikkialla tervetulleet, sillä Matin soinnuttaessa Vinkuraansa puki Riitta morsiamen. Molemmat he olivat nuoret ja katselivat elämää iloiselta puolen. Heillä oli pieni tupa aivan likellä hautausmaata, mutta harvoinpa he siellä oleskelivat ja harvoin heitä tavattiin niillä tienoillakaan. Heistä oli hauskinta oleskella vain häissä, ja kun kaikki oli, niinkuin pitikin olla, ja Matti rupesi soittamaan, oli Riitta aina ensimäinen tanssissa morsiamen jälkeen; olihan morsiamen pukeminen tärkeä ja kunniallinen toimi.

"Kyllähän sinä voisit mullata perunat, niin kasvavat paremmin", sanoi Riitta kerran, kun ei ollut häitä ainakaan seitsemää peninkulmaa lähempänä, eikä siis Ilo-Matilla ollut mitään tekemistä.

"Minäkö tarttuisin lapioon!" sanoi Matti. "Eihän toki, silloin sormet kangistuisivat makkarapuikoiksi, ja mitäs Vinkura siitä sanoisi?"

Seuraavalla viikolla oli häät Nokin talossa, ja Matin piti siellä soittaa häämarssi. Mutta kun hän, Vinkura kainalossa, saapui Nokkiin, tuli hänelle veräjällä vastaan ruumissaatto, sillä Nokissa olikin kaksi taloa, ja toisessa niistä oli häät, toisessa hautajaiset. Matti ei suosinut hautajaisia, sillä niissä ei kukaan huolinut Vinkurasta, ja se suututti häntä, että kukaan saattoi surra silloin, kun hän itse oli iloinen. Niinpä hän nyt harmissaan teki jotakin, joka ei ollut ollenkaan soveliasta. Hän asettui seisomaan veräjän pieleen ja alkoi soittaa häämarssiansa ruumissaaton kulkiessa ohitse. Ja kun saattoväki pyysi häntä olemaan vaiti, soitti hän vain sitä kiivaammin ja seurasi saattoa vielä vähän matkaa tiellekin, soittaen marssin jälkeen iloista polskaa.

Se nyt oli hyvin pahoin tehty, mutta saipa hän siitä kärsiäkin. Sillä kun hän sitte yritti soittamaan häissä, tuntuivat sormet niin kummallisen kankeilta, ja siitä päivästä asti tuli hänelle leini vasempaan käteen, jota hän niin välttämattömästi olisi tarvinnut kielien näpyttämiseen. Matti kulki kaikkien viisasten ämmäin luona kautta koko kylän, ja meni viimein lääkärinkin luo, mutta sormet vain yhä kangistuivat, että tulivat aivan samanlaisiksi kuin makkarapuikot, ja silloin tietysti tuli Matin soitosta loppu ja loppu kaikista marsseista ja polskista. Vinkura ripustettiin naulaan kuin vanha nutun hylky, mutta kyllä Vinkura yhä oli iloinen ja terve, Matillehan se vain leini olikin tullut vasemman käden sormiin, niin että hän ei enää tiennyt, mitä hänen piti tehdä.

"Kyllä minä tiedän", sanoi Riitta, joka ei koskaan ollut neuvoton. "Rupea haudankaivajaksi Niilo Kalma ukon jälkeen, joka haudattiin viime sunnuntaina."

Ilo-Matti irvisti pahasti tuosta ehdotuksesta, sillä eipä ole koskaan nähty ketään haudankaivajaa iloisena, mutta yhdenhän se piti ensinnä olla, ja Ilo-Matti rupesi ensimäiseksi iloiseksi haudankaivajaksi. Oikea käsi oli vielä terve, ja hyvin se hautojen kaivaminen kävikin, vaikka ei Vinkuran soittaminen. Siispä Ilo-Matista tuli haudan kaivaja monelle niistäkin, joille hän ennen oli soittanut häämarssia, ja ihmisten mielestä se oli aivan oikein, koskapahan elämäkin on jaettuna tasan häiden ja hautajaisten kesken. Alussa oli Ilo-Matti kyllä mieluisemmin soittanut häissä, mutta kun hän kerran ehti vähän tottua, niin oli hänen mielestään toinen yhtä hyvä työ kuin toinenkin, niin että hän nyt yhtä hartaasti veisasi virsiä, kuin ennen soitteli polskia. Eikä Riittakaan enää ollut sama kuin ennen; hän alkoi tanssin sijaan tehdä työtä ja iloisten laulujen sijaan lukea Jumalan sanaa. Voipihan hautakin olla opettaja.

Matilla ja Riitalla oli kaksi lasta, joilla oli molemmilla vanhempainsa nimet. Pikku Riitta oli seitsemän ja pikku Matti viiden vuoden ijässä. Molemmat olivat hyvin hyvät lapset, muuten aivan erilaiset, sillä Riitta oli valkoverinen ja iloinen, niinkuin hänen vanhempansakin, vaan Matilla oli tumma tukka, suuret, melkein mustat silmät, jotka välistä näyttivät niin ihmeellisen syviltä, sekä hiljaisempi ja vakavampi luonne kuin hänen iloisella ja vallattomalla sisarellaan.

Koska nyt lasten koti oli aivan hautausmaan vieressä ja isä usein oli työssä siellä haudoissa, olivat siis lapsetkin kasvaneet aivan kuoleman vieressä. Oli niin hiljaista ja rauhallista tuuheapuisella hautausmaalla, jossa oli niin monta ristiä ja kultakirjoituksista hautakiveä. Lapset aina mieluisimmin leikittelivät siellä hautojen välissä eikä heille ollenkaan johtunut mieleen, että siellä oli surullisempaa kuin metsässä tai kylässä. Tosin he näkivät paljon hautajaisia ja kyyneliä, he kuulivat usein papin vakavia sanoja ja lukkarin virsiä, mutta silloin he kiipesivät hautakivelle paremmin näkemään, ja se heistä oli yhtä hauskaa kuin mikä hyvänsä muukin. Usein pitivät he itsekin leikillään hautajaisia, heillä oli oma hautausmaansa eräässä kiviaidan nurkassa, ja siihen he hautasivat kuolleita lintuja, hiiriä, perhosia ja kukkia taikka kuolleiden puutteessa myöskin kiviä ja puupalasia. Pikku Matti kaivoi haudat ja pikku Riitta vaatetti vainajan; sitte oli Matti pappina ja Riitta saattoväkenä. Se oli hyvin hauskaa heistä; vieläpä he pystyttivät jonkun tikun ristiksikin haudalle taikka panivat ylhäisten vainajain haudalle kiven, ihan niinkuin on tapana tässä maailmassa.

Tulipa eräänä päivänä uusi pappi hautausmaalle ja nähtyään lasten leikittelevän kysyi heidän nimiänsä. Tyttö vastasi: Riitta, ja poika: Matti. "No niin", virkkoi pappi, "niin ihmiskieli lausuu teidän nimenne, mutta enkelien kastekirjaan on kirjoitettuna Vita ja Mors."

"Miksi niin?" kysyi Ilo-Matti, "eihän almanakassa ole sellaisia nimiä."

"Vita merkitsee elämää ja Mors kuolemaa", vastasi pappi. "Tuo hyvä tyttö on Elämä ja tuo hiljainen poika Kuolema. Nyt he leikkivät elämän lyhyttä leikkiä vehreillä haudoilla."

Sitä ei Ilo-Matti ymmärtänyt, vielä vähemmin hänen lapsensa. Mutta jonkun ajan kuluttua kääntyikin lasten äiti, Ilo-Matin vaimo Riitta, kipeäksi, ja kaksi viikkoa maattuaan sairaana tuli hän aivan hiljaiseksi, ei enää puhunut eikä avannut silmiänsäkään. Lapset olivat yksin kotona, sillä isä oli edellisenä iltana lähtenyt lääkäriä tapaamaan eikä palannut siltä matkalta ennenkuin aamusilla. Lasten piti vuorotellen valvoa koko yö, oli isä sanonut, mutta se heistä, joka oli valvomassa, sattuikin nukkumaan, ja joka nukkui ensin, hän nukkui yhä edelleen heräämättä. Aamusilla palasi Ilo-Matti, tuoden lääkkeitä apteekista, ja lapset kertoivat äitin makaavan niin ihmeellisen hiljaa, että hän nyt varmaankin paranee.

Ilo-Matti ei tullut vähääkään iloiseksi niistä sanoista; hän heittäytyi vaimonsa vuoteelle ja alkoi itkeä. Lapset peljästyivät ja kysyivät, mitä hän itki.

"Äiti on kuollut!" sanoi Ilo-Matti ja sanat olivat vähällä tarttua kurkkuun.

Hetkisen seisoivat lapset hämmästyksissään vaiti, sillä he olivat hyvin rakastaneet äitiänsä, ja koska isä itki, rupesivat hekin itkemään. Mutta vaikka he olivat niin usein nähneet kuolleita haudattavan, eivät he siltä ollenkaan ymmärtäneet, mitä kuoleminen merkitsi. "Haudataanko äiti?" kysyivät he.

"Haudataan", vastasi isä, "vaan paljon mieluisemmin minä kaivaisin oman hautani."

"Saammeko mekin tulla saattoväkeen?" kysyivät lapset vielä.

"Saatte ja te kaksi saatte astua juuri vainajan jäljestä", vastasi isä huoaten.

Sepä oli jotakin erinomaista, ajattelivat lapset. He tiesivät, mitä niin suuri kunnia merkitsi, ja he enemmän ajattelivatkin sitä kuin surua äitistänsä. Sitte todella tapahtuikin niin, että se suuri kunnia tuli heille. Äiti haudattiin, lapset astuivat ensinnä saattojoukossa ja itkivät välistä, milloin muutkin, mutta olivat välillä aina iloiset ja katselivat papin pitkää nuttua sekä ajattelivat saavansa haudalta palattua kotona rinkilän. "Kas, tuossa se Ilo-Matti astuu molempine lapsineen", sanoivat ihmiset.

Ilo-Matti pystytti haudalle ristin, suri jonkun ajan ja nai uudestaan. Niinpä tuli häät siihen, jossa ennen oli ollut hautajaiset, Vinkura otettiin esille seinältä ja Ilo-Matti koetti soittaa entistä häämarssiansa. Huonosti se kävi, sillä sormet olivat kankeat, mutta ihmiset ihmettelivät, että haudankaivajasta oli jälleen tullut Ilo-Matti, ja sanoivat lapsille: "tanssikaapas nyt, kun saatte uuden äitin!"

Lapset katsoivat uutta äitiään, ja hän antoi heille piparkakkuja. He olisivat niin mielellään iloinneet, mutta eivät voineet; heidän sydämmessään oli jotakin, joka veti heitä häätalosta hautausmaalle. Oli kaunis kesäilta, juuri vuotta myöhemmin, kuin olivat haudanneet oman äitinsä, ja nyt he istuutuivat ristin juurelle hänen haudallensa. Vinkuran ääni kuului yhdessä hääväen iloisen hälinän kanssa, mutta se ei tuntunut hyvältä lasten korviin; he kääntyivät pois päin ja kuuntelivat ennemmin lintujen laulua pitkistä puista. Kukat tuoksuivat ylt'ympärillä; kaikki oli niin hiljaista, ja lasten silmät kyynelöityivät.

"Minä lähden kotiin äitin luo", sanoi Riitta. "Mutta hän on niin syvällä maassa; miten pääsemme sinne?"

"Me kaivamme tästä ristin juurelta, niin pääsemme sinne", sanoi Matti.

Siellä oli lapio ja lapset alkoivat kaivaa, mutta väsyivät pian ja kävivät pahoillansa istumaan kuopan laidalle. "Ei, ei tästä tule mitään", sanoi Riitta, "liian syvä se on meille."

Nuori pappi seisoi katselemassa lapsia, sama pappi, joka oli kerran ennen sanonut heitä Elämäksi ja Kuolemaksi. Hän sanoi lapsille: "Miksi te etsitte elävää kuolleiden seasta?"

Riitta sanoi: "Äiti on kuollut."

Pappi sanoi: "Ettekö ole kuulleet, että ken uskoo Jumalan poikaan, hän elää, ehkä onkin kuollut? Teidän äitinne uskoi, ja katsokaa, hän elää!"

"Minä lähden kotiin äitin luo", sanoi poika.

"Minä lähden myös", virkkoi tyttökin.

"No, tulkaa minun kanssani", sanoi nuori pappi, "niin minä neuvon teille tien Jumalan valtakuntaan, ja sieltä me löydämme hänet."

"Onko sinne pitkä matka?" kysyi poika.

"Onko se syvällä maassa?" kysyi tyttö.

"Jumalan valtakunta on aina lähellä niitä, jotka sitä oikein etsivät", vastasi pappi. "Se on kaikkialla, kun Jumalakin on joka paikassa."

Lapset eivät häntä ymmärtäneet. He kyllä uskoivat äitinsä olevan Jumalan valtakunnassa, mutta silloinhan Jumalan valtakunnan piti olla haudassa, jossa heidän äitinsäkin oli. He kävivät hautausmaalla istumaan eräälle hautakivelle.

Kukat yhä tuoksuivat, linnut lauloivat, ja Ilo-Matti soitteli Vinkuraansa tuolla tuvassa. Nuori pappi mietti, mitenkä hän osaisi selittää Jumalan valtakuntaa lapsille. Ne olivat niin pienet ja tietämättömät; eiväthän he ymmärtäneet niin mitään.

Hetkisen kuluttua sanoi poika: "Minä muistan äitin."

"Niin", sanoi tyttö, "minä näin viime yönä unta hänestä. Hän sanoi minulle: minä olen aina teidän luonanne."

Nytpä nuori pappikin tiesi, miten hänen piti selittää Jumalan valtakuntaa. Hän sanoi lapsille: "No, jos teidän äitinne on aina teidän luonanne, niin eläähän hän eikä ole kuolleena haudassa."

Lapset kyllä tahtoivat mielellään uskoa tuon kaiken, mutta se tuntui heistä niin kummalliselta. Olivathan he itse nähneet, miten heidän äitinsä oli peitetty maan sisään ja astuneet saattojoukossa aivan hänen jäljestänsä.

"Meneehän aurinkokin joka ilta piiloon pimeään pilveen", sanoi opettaja.

"Silloin aurinko makaa", virkkoi poika.

"Niin, mutta joka aamu herää se jälleen", sanoi tyttö.

"Teidän äitinne makaa myöskin."

Sitä alkoivat lapset jo ymmärtää. He puhelivat, että heidän äitinsä oli mennyt yhdeksi yöksi maan sisään makaamaan, mutta hän oli heräävä jälleen ja olikin jo herännyt, koskapahan hän näyttäytyi Riitalle unissa.

"No, missäs se teidän äitinne nyt siis on?" kysyi opettaja.

"Hän on Jumalan valtakunnassa."

"Niin, siellä hän on, ja koska hän on teidän luonanne, niin onhan sitte Jumalan valtakuntakin teidän luonanne. Vapahtajamme onkin sanonut, että kaikki pikku lapset kuuluvat Jumalan valtakuntaan."

Laskeutuva aurinko paistoi lasten kirkkaihin silmiin ja ne loistivat ihmeellisestä ilosta. Pikku Matti ja pikku Riitta eivät vielä ymmärtäneet kaikkea, mutta he ymmärsivät toki sen verran, että heidän äitinsä nukkui, että hän oli jälleen heräävä ja että Jumalan valtakuntaan ei ollut pitkä matka; sillä hehän itse jo olivat siinä.

Yhä vielä kuuluivat Vinkuran sävelet tuvasta. Ja ihmiset jotka olivat häitä katselemassa, sanoivat keskenään: tuolla istuvat Ilo-Matin lapset hautausmaalla. Miksi he eivät ole tanssimassa morsiamen kanssa?