MUURAHAINEN ETSIMÄSSÄ LÄÄKÄRIN APUA.
"Jospa nyt katsahtaisin ulos!" sanoi pikku muurahainen.
"Maltahan vähän", varoitti emämuurahainen, "minä ensin katson, miltä maailma näyttää." Ja hän katsahti ulos muurahaiskeon laessa olevasta aukosta, mutta ei nähnyt mitään, kun aurinko paistoi hänelle vasten silmiä.
"Nyt minä katson!" sanoi taas pikku muurahainen ja ryömi ylös reiästä.
Muurahaiskeko oli rakennettu suuren kuusen alle. Aurinko paistoi vehreihin oksiin, jää suli oksain alta, pieni jääpuikko pudota pötkähti muurahaiskeolle ja katkasi jalan pikku muurahaiselta, joka oli ryöminyt ulos keosta.
"Miten nyt kävi?" sanoi emämuurahainen.
"Minulta vain jalka katkesi", vastasi lapsi.
Emämuurahainen säikähti, veti lapsensa takaisin sisään ja alkoi laastaroida jalkaa pihkalla. Se tuntuikin jo olevan aivan lujasti kiinni, mutta kun muurahaislapsi yritti astumaan, putosi jalka pois.
"Ei tämä näin käy päinsä; meidän täytyy lähteä lääkäriin!" sanoi emämuurahainen.
Hän teki kuivaneesta menneenkesäisestä kielolehdestä pienen pussin, pisti jalan siihen, otti lapsen selkäänsä ja läksi matkalle. Muurahaiskeko oli mäellä aivan likellä rautatietä, ja emämuurahainen tiesi, milloin junan piti tulla. Hän jäi siis odottelemaan ja juna tuli. Sur! rurrr! emämuurahainen hyppäsi kiskolta pyörään, hyrräsi muutamia kertoja ympäri, mutta pääsi lapsineen kuitenkin onnellisesti vaunuun ja matkusti ilman lippua Helsinkiin.
Perille päästyään astui emämuurahainen hyvin varovasti alas, katsoen, ett'ei vain joutunut kenenkään jalan alle, ja kiipesi rohkeasti eräihin ajurinvaunuihin, yhä kantaen lasta seljässään ja jalkaa pussissa.
"Nyt ajamme lääkäriin. Mitähän hevonen arvellee näin raskaasta kuormasta?" tuumaili emämuurahainen.
"Mitähän valkoisia vuoria nuo ovat?" kysyi pikku muurahainen, kun ajoivat suurten kivikartanoiden ohi.
"Ne ovat sellaisia kekoja, joissa ihmiset asuvat", vastasi emämuurahainen. "Kekolaisia me kaikki olemme." He saapuivat suureen klinikkaan, sillä ajurin kärryissä oli istunut eräs nuori lääkäri, joka oli käynyt Pietarissa kuulemassa Kristiina Nilsonin laulavan Ahdin laulua.
Muurahainen unhotti kyytirahan maksamatta ja kiipesi rappuja ylös, lapsi seljässä. Päälääkäri istui pöytänsä edessä kirjan ääressä lukemassa, miten uusia neniä tehdään. Emämuurahainen kiipesi pöydälle ja hiipi kirjalle. Lääkäri huomasi hänet ja näpäytti häntä pois sormellaan, mutta muurahainen tarttui leukapielillään kiinni lehteen ja alkoi kertoa jääpuikon ja pojan jalan historiaa.
"Vai niin, eikö mitään muuta?" sanoi tohtori ja yritti panemaan kiinni pikku muurahaisen jalkaa. Mutta hänen pihtinsä olivat liian suuret, niin että hän vahingossa nykäsikin pois terveen jalan.
"Mitä nyt?" kysäsi emämuurahainen.
"Eipä juuri mitään, minulta vain pääsi irti toinenkin jalka", sanoi pikku muurahainen kärsiväisesti.
Tohtori syytti silmälasejaan ja läksi etsimään pienempiä pihtejä, mutta emämuurahainen ei ruvennut enää odottelemaan, vaan pisti molemmat irtonaiset jalat pussiin, otti lapsen selkäänsä ja ryömi kiireimmiten tiehensä.
"Kyllä kaiketi meidän pitää lähteä vesilääkäri Ewerthin luo", sanoi emämuurahainen, ja kohta hänen onnistuikin löytää toinen ajuri, joka läksi viemään saman lääkärin luo lihavaa herraa, joka aikoi laihtua.
Tohtori Ewerth seisoi suuren kylpyammeen luona juuri pistämäisillään siihen lihavaa herraa, kun emämuurahainen kiipesi hänen kädelleen, tullakseen huomatuksi. Lääkäri heti pisti kätensä veteen, ja sinne jäivät muurahaiset.
Emämuurahainen kuitenkin kohta kiipesi kylpyammen laidalle ja huutaen neuvoi lastansa pitämään kiinni hameen liepeestä. Mutta päästyään vaarasta ei emämuurahainen enää nähnytkään missään lastansa, sillä lihava herra mellasteli vettä ammeessa niin pahasti, että kaikki oli yhtenä koskena.
"Mitenkä on sinun asiasi?" huusi emä.
"Vähäsen märkä vain, ja nyt minä juuri hukun!" kuului muurahaislapsen hento ääni kuohuvasta ammeesta.
Emämuurahainen heti viskautui koskeen ja veti sanomattomalla vaivalla lapsensa kuivalle. Mutta se oli jo kuollut.
"Kyllähän minun pitää matkustaa kansanlääkärin Bäckin luo", virkkoi emämuurahainen itsekseen. Ja tohtori Bäck silloin sattumalta oli Helsingissä, muuten olisi muurahaisen täytynyt odottaa höyrylaivan lähtöä Vaasaan, sillä eihän hän sinne asti olisi jaksanut kävellä lumikinosten läpi. Niinpä hän läksi kuolleen lapsensa ja molempain irtonaisten jalkain kanssa sen miehen luo, joka oli tohtori ilman tohtorinhattua.
Tohtori Bäck otti suurennuslasin, katsoi kuollutta muurahaislasta ja irtonaisia jalkoja ja sanoi: "Tätä pitää hieroa; mutta minä en sitä osaa, kun minulla on liian suuret ja paksut sormet."
Muurahaisemä mietiskeli ja olisi mielellään pyytänyt kärpäsiä avukseen, ne kun ovat niin kuuluisia hierojia, mutta ne olivat kaikki kuolleena siihen aikaan vuodesta. "Maltappas, minä katson suuren kyökinuunin solaan", sanoi hän.
Muurahainen ryömi uunin taa ja löysi puolikuolleen sirkan, joka oli siellä maannut syksystä asti. Sen hän hyvin suurella vaivalla veti takaperin päivän valoon. Hetkisen kuluttua virkosi sirkka eloon ja alkoi iloisesti hieroa muurahaislasta. "No, noin sen pitää käydä!" sanoi tohtori Bäck ja osoitti sukkapuikolla, miten sirkan piti oikein taitavasti hieroman, että se olisi oikeaa "massaasia", joksi oppineet sanovat hieromistaitoa.
Kolme minuuttia tai vähän neljättä hieroi sirkka, ja muurahaislapsi virkosi henkiin, josta emämuurahainen tietysti hyvin iloitsi. Sitte sovitettiin irtonaiset jalat paikoilleen, ja pikku muurahainen oli aivan terve.
"Mitä nyt saan maksaa suuresta vaivastanne, herra tohtori?" kysyi muurahaisemä.
"Sinun pitää antaa omassa tuvassasi ruokaa leppäkertulle, kun hän ensi kerran tulee muurahaiskeolle", vastasi tohtori Bäck.
"Sen minä kyllä teen", vakuutti emämuurahainen iloissaan, "minä annan hänelle hunajakakkua ja kuusen pihkaa niin paljon, kuin hän vain jaksaa syödä."
"Hyvä on", sanoi Bäck. "Ja hyvästi nyt, täällä on vielä kuusi kättä ja neljä jalkaa odottamassa."
Kun muurahainen palasi keollensa, oli jo kevät, ja kaikki naapurit olivat ryömineet esiin pesistään sekä alkaneet raivata muurahaistietä, joka kulki metsämäen poikki, sillä lumikinokset olivat jättäneet paljon roskaa jälkeensä. Kaikki keon asujamet tietysti hyvin iloitsivat ja ihmettelivät, kaikki tahtoivat katsoa ja tunnustella, olivatko muurahaislapsen jalat todellakin oikein hyvästi kiinni. Silloinpa tulikin eräs leppäkerttu väsyksissä, nälkäisenä ja viluissaan, kiiveten ensimäisten mäelle nousseiden ruohonkorsien yli. Muurahaiset tempasivat terävät, kuusenhavuiset keihäänsä ja läksivät pois ajamaan tuota vierasta kulkulaista. Mutta emämuurahainen nousi takajaloilleen seisomaan, nosti pitkän vehreän ruohonkorren, leppäkerttua puolustaen, ja pyysi häntä tupaansa aterialle. Keon sisällä laitettiin kohta aika muhkeat pidot, ett'ei sellaisia muistettu pitkään aikaan olleen. Sirkka soitteli ruokamusiikkia ja muurahaislapsi tanssi terveillä jaloillaan. Aurinko paistoi niin lämpimästi ja pikku keväänpoika lensi suhisevin siivin vehreän metsämäen yli.
