MITEN SATUJA LÖYTYY.

Suvenkorennon keskustelu syksyllä pikku Maijun kanssa.

"Hyvää päivää, Maiju!"

"Hyvää päivää, hyvää päivää, suvenkorento!"

"Nyt on syksy."

"Niin on, suvenkorento."

"Lehdet kellastuvat ja illat tulevat niin pimeiksi."

"Mutta sinä vain lentelet. Sinusta on sama, onko syksy vai kevät."

"Se tulee siitä, että minä olen yksi niistä, jotka lapsena ovat istuneet luonnon sylissä, ja siinä minä niin lämpisin, ett'ei minua koskaan palele. Ja onhan meillä nyt sitä paitsi pyhän Briitan kesä."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"7 päivä lokakuuta on Briitan päivä, ruotsalaisen pyhimyksen Briitan muistoksi. Hän oli hurskas ja hyvä, ja sentähden pukeutuu koko luonto jäähyväisiksi kauneimpaan pukuunsa hänen rakastetun muistonsa kunniaksi. Joka syksy, kun jo luullaan talven olevan aivan lähellä ja kaikki on niin kolkkoa ja lakastunutta metsissä, silloin tulee vielä muutamia kauniita päiviä pyhimys Briitan nimipäivän aikaan, niin että on päivänpaistetta, lauhkeaa ja melkein kevään kaltaista ilmassa. Syksy istuu, korea, keltainen juhlapuku yllänsä, ja ottaa vastaan lähtövierailulle viimeisiä muuttolintuja. Silloin katsoo kesä vielä kerran ovesta, yllä vehreä, kulunut metsästyspuku, ja sanoo syksylle; onko lupa astua sisään? — On, ole niin hyvä, sanoo syksy; tässä on sammalpenkki; tahdotko, serkku, käydä istumaan, vaikka minulla sattumalta on siistimiset vielä vähän kesken näin aamukorvalla? — En, kiitoksia, vastaa kesä; minä tulin vain ranskalaiselle vierailulle; ei ole aikaa, sillä pohjoisnavan juna lähtee Egyptiin tänä iltana kello seitsemän. — Oh, ei mitään kiirettä, sanoo syksy; lähteehän pyhä Briittakin Roomaan tervehtimään paavia, ja hän vielä istuu kuorimassa omenia nälkäisille lapsilleen. — No, jos niin on, sanoo kesä, niin viivynpähän vielä vähän ja katson, miten olet hoitanut minun kaalejani ja vieläkö georgiinit kukkivat… Ja kesä käy istumaan vehreälle mättäälle, ja syksy tarjoilee hänelle päärynöitä, puoloja ja paistettuja sieniä, ja niin — huuuu, puhaltaa myrsky lähtömerkin, ja pohjoisnavan juna lähtee Afrikkaan kaikkine matkustajineen, viheriävarpusineen ja peipponeen, niin että vinkuu ilmassa. Varis on aikonut lähteä mukaan; hän päivittelee ilmanlaatua ja aikoo muuttaa Viroon, mutta ehtii aina liian myöhään rautatielle. Harakka on vuokrannut talveksi huoneen, vaikka tosin vain ulkohuoneen, ja nauraa hänelle lähimmästä koivusta. Ja nyt ryhtyy syksy siistimään asuntoansa, ja luuta viiltää yli vetten ja maan; kaikki hän lakasee pois, lehdet puista, ankat lammikoista ja lapset karviaispensaista. Nyt on läksyjen ja makkarain aika…"

"Ja satujen aika, suvenkorento! Muista, että olet velkaa minulle yhden sadun!"

"Mitä? Etkö ole vielä saanut kylliksi? Joko Ruusu-prinsessa, Adalmiinan helmi, Aallotar ja sadat muut ovat unohtuneet?"

"Eivät toki, mutta…"

"Kerro sinä jotakin minulle, vaikkapa vain vaihteeksi."

"En minä muista yhtään."

"Etsi!"

"En minä löydä."

"Tahdotko oppia löytämään satuja?"

"Tahdon, tahdon niin mielelläni, suvenkorento!"

"Oli kerran muutamia pikku lapsia panttisilla, ja he olivat sopineet, että ken ei osannut lunastaa panttiansa, hän sai istua ja tyhjin suin katsella, kun toiset söivät mansikkamaitoa. Eräs poika tuomittiin lunastamaan panttinsa sadun kertomisella, mutta hän ei muistanut yhtään. Hän läksi koulumestarin luo ja sanoi: Hyvä maisteri, olkaa hyvä, antakaa minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. — Vai niin, sanoi koulumestari; mitä on 9 kerta 7? — Eihän se ole satu, arveli poika. — Onpa kyllä, sanoi koulumestari, se on hyvä satu ja sen nimi on kertotaulu; tyydy siihen, ei minulla muuta ole.

"Poika läksi etsimään satuja ja saapui enonsa luo, joka oli kenraali. Mitä? sanoi kenraali; tiedätkö, mitä merkitsee: osoittaa kunniaa! — Eihän se ole satu, arveli poika. — Onpahan toki, vastasi kenraali, se on oivallinen satu, ja sen nimi on aseharjoittelu. Tyydy siihen, ei minulla muuta ole.

"Vielä meni poika kumminsa luo, joka oli valtioneuvos. Rakas kummi, anna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. — Hyvin mielelläni, vastasi kummi; tässä on ritarikunnan tähti, kaulassa kannettava Stanislain toisen luokan merkki kruunuineen ja miekkoineen. — Vaan eihän se ole satu, nyyhkytti poika. — Tottahan, sanoi kummi: se on kunnia: ei minulla muuta ole; tyydy siihen!

"Poika käveli edelleen ja saapui tätinsä luo, joka oli sala-vaatetusrouvana armollisen herttuattaren palveluksessa. Rakas täti, anna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa! — Heti paikalla, sanoi täti; kas, tässä on irtanainen tukkapalmikko, muuta ei minulla ole. — Eihän tuo ole mikään satu, huokasi poika. — Onhan toki, sanoi täti; se on täydellisyys; tyydy siihen.

"Vielä läksi poika kävelemään ja tuli teurastajan luo, joka möi lihaa torilla. Varsin mielelläni, sanoi teurastaja, jos niin vähällä voin palvella: kas tässä on sianjalka ja kaksi sylttykoipea, ei minulla ole muuta. — Mutta se ei ole satu, arveli poika. — Mitä lorua? vastasi teurastaja; eikö kelpaa? Onhan se silavaa!

"Poika käveli vielä ja joutui täti Ullan luo, joka kirjoitteli kirjoja, ja sieltä hän ainakin luuli saavansa hyvän sadun. Täti Ulla olikin heti valmis ja antoi hänelle kirjan, jossa oli siveyttä opettavia kertomuksia 'sivistyneelle nuorisolle'. — Mutta ovatko nämä sitte satuja? huokasi poika. — Mitä nyt? vastasi täti Ulla. Eikö kelpaa? Onhan se suurinta viisautta, se on siveysoppia.

"Nyt oli poika parka aivan neuvoton ja meni torpparin luo, joka hakkasi puita metsässä. Hyvä torppari, anna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. — No, sanoi torppari, se nyt ei ole mikään konsti; mene vain metsään; siellähän kasvaa satuja joka oksalla.

"Poika meni metsään, ja kun hän katseli ympärilleen, kasvoi satuja joka puun latvassa ja joka oksalla. Ne kurkistelivat koivun lehtien takaa, niitä riippui kuin käpyjä kuusissa, ja katajapensaat olivat niin täpötäynnä kauniita kertomuksia, että tuskin näkyi marjojakaan. Poika alkoi poimia, ja kohta olivat taskut täynnä. Kun taskuihin ei enää mahtunut, poimi hän lakkiinsa, ja kun sekin täyttyi, otti hän vielä syliinsä niin paljon, kuin suinkin jaksoi kantaa. Onpa tämä merkillistä, ajatteli hän itsekseen: tästä ei eno, ei kummi eikä kumpikaan täti, ei teurastaja eikä koulumestari tiedä niin mitään.

"Niin, näetkös, sanoi kataja, joka aina oli luonnostaan vähän pisteliäs, se tulee siitä, että he ovat olleet liian kylläiset eikä heidän ole koskaan tehnyt mieli mansikkamaitoa.

"Mutta koulumestari on niin laiha; hän ei suinkaan ole koskaan ollut kylläinen, sanoi poika.

"Hän on kylläinen suuresta opistansa, vastasi kataja ja rapsautti niin veitikkamaisesti teräviä neulojansa.

"Sitte palasi poika suurine taakkoineen kotiin ja sai mansikkamaitoa, ja satuja oli hänellä kyllin kyllä koko pitkäksi talveksi aina kevääsen asti. Mutta nyt minä kerron, mitenkä satuja löytyy monesta muustakin paikasta kuin katajapensaista."

"Kerro, kerro, suvenkorento!"

"Kesällä lähde aikaisin aamusilla ulos, kun on kastetta vielä ruohossa, ja etsi pitkin ojanvarsia; siellä on satuja kuin helmiä tuhansittain. Mene sitte järven rannalle, milloin pieniä väreitä kulkee pitkin vedenpintaa, kirkkaita raitoja välillä; ne ovat satuja sinikirjaimilla kirjoitettuja; niitä pitää sinun oppia lukemaan. Syksyllä kuuntele korkeain honkien huminaa, jotka kertovat jättiläissatuja muinaisajoilta. Taikka etsi niitä kanervikosta, se tietää sanomattoman paljon, ja keltaisista lehdistä, jotka tietävät vielä enemmän; mutta ne ovat ikäviä, surullisia satuja, jotka on kirjoitettu keltaisilla ja vaaleanpunaisilla kirjaimilla; niistä tullaan niin helposti surumieliseksi. Talvella lue jääkukkien hienoja värsyjä ikkunanruuduista ja tavaile kaikki kauniit kuvat, jotka kuura maalailee metsän oksille. Kun tulee kevätpuoli, katsele tarkkaan värien välkyntää iltataivaalta; sieltä löydät kaikkien satujen lumolinnan, ja se on kirkas kuin kulta. Syksyt, talvet ja keväät lue tähtien hopeasatuja; ne ovat kaikista saduista korkeimmat, paraimmat ja puhtaimmat koko luonnossa, sentähden että Jumala on itse kirjoittanut ne korkealle, siniselle iltataivaalle.

"Oi, pikku Maiju, jospa tietäisit, miten sanomattoman paljon suuri, rikas, kaunis luonto vielä osaa kertoa sinulle paljon, paljon enemmän, kuin minä nyt osaisin luetellakaan! Kaikilla vuorilla ja kivillä, kaikilla puilla, pensailla ja pikku ruohoilla, kaikilla metsän, ilman ja meren eläimillä on omat kertomuksensa. Ei mikään ole kuollutta, kaikki elää, kaikki henkii ja tuntee, ajattelee ja puhuu; miten täyteen saisitkaan sydämmesi ja esiliinasi, jos vain tahtoisit niitä kuunnella! Jos luonto milloin vaikenee, niin ett'et sen enää kuule puhuvan, niin merkitsee se että sinun sielusi on tullut harmaaksi ja vanhaksi; mutta miksi rupeisit kantamaan harmaita hiuksia sielussasi? Ole aina nuori, sinä pikku Maiju, ole aina Jumalan hyvä lapsi sydämmeltäsi, vaikka tulisitkin niin vanhaksi ja harmaaksi kuin mummo, joka istuu kiikkutuolissa. Silloin kuulet aina luonnon puhuvan, kuulet aina enkelien laulavan Jumalan kiitosta kirkkaassa korkeudessa, ja silloin eivät myöskään maailman huolet sinua koskaan palele."

Kas, niin se oli se tarina.