SYDÄN KIMMOAVATA GUMMIA.

"Nyt on Vapunpäivä, ja nyt tulee kevät", sanoi Rietrikki. "Hei, hoi, tänään on meillä lupa koulusta, uusi palloni on jo kauan sitte valmis, sillä on sydän ruumiissaan, ja se on kimmoavata gummia. Lennä, palloni, niin korkealle, kuin leivo, pilviin! Ota lyyry Maija, ota lyyry Maija!" Ja Maija ojensi pienet kätensä lyyryä ottaakseen, mutta loiskis, pallo meni hänen käsiensä välitse, putosi maahan, kimposi korkealle ja vieri pihalla olevaan vesilätäkköön.

"No, nyt se on kauniin näköinen", sanoi Rietrikki ja puristeli tyytymättömänä märkää palloansa. Mutta Maija hyppäsi yhdellä jalalla ympäri pihaa, nauraen katkeamatta. "Millekä sinä naurat?" kysyi Rietrikki harmissaan.

"Minä nauran sille, kun sillä on sydän kimmoavaisesta gummista", vastasi Maija. "Mitähän muuta sen olisi pitänyt tehdä kuin pudota lätäkköön?"

Vanha iso-isä, jolla oli yllä pitkä takki ja päässä valkoinen yömyssy, oli istahtanut portaille auringon paisteesen, ja kuuli mitä lapset keskenään pakinoivat. "Tule tänne, Rietrikki!" sanoi hän. Rietrikki tuli.

"Tiedätkö mitä kimmoava gummi on?" kysyi iso-isä.

"Tiedän", vastasi Rietrikki, "se on puun pihkaa ja niin jäntevätä ja pehmoista, että sitä voi venyttää vaikka kuinka ja miksi vain tahtoo, vaan sitte muuttuu se mielellään jälleen entiseen muotoonsa."

"Se on oikein", sanoi iso-isä. "Ymmärrätkös nyt, minkä tähden kaikkien, joilla on sydän kimmoavaisesta gummista, pitää pudota lätäkköön?"

"En, sitä en ymmärrä", vastasi Rietrikki.

"Sen minä kerron sinulle", sanoi iso-isä. "Ihmisellä täytyy olla joku määrätty tarkoitus ja hänen täytyy rakastaa jotakin vissiä. Jos hän toisena päivänä on niin, toisena näin, ja antaa johtaa itseään kuinka ja mihinkä vain tahdotaan, niin on hän poloinen raukka ja pelkuri. Ja silloin tapahtuu hänelle niinkuin pallolle, siitä saat olla varma!"

Rietrikki mietti hetkisen, eikä tiennyt mitä hänen piti vastata.

"Tahdotko tulla kelpo mieheksi?" kysyi iso-isä.

"Kyllä", vastasi Rietrikki.

"Muista sitte, mitä sanoa sinulle", jatkoi iso-isä. "Älä luota omaan viisauteesi, äläkä ole jurupää, joka niskoittelee ja vastustelee toisia, kun hän ei tiedä mitään parempaa. Vaan jos kerran olet täydellisesti vakuutettu siitä, että joku asia on oikea ja hyvä, niin älä anna houkutella itseäsi siitä. Älä anna venytellä itseäsi poikaseni!"

"En, iso-isä", vastasi Rietrikki. Vaan hän ei käsittänyt, mitä iso-isä tarkoitti.

"Hyvästi nyt", sanoi iso-isä.

"Nyt menemme niitylle", sanoi Maija. "Siellä ovat kaikki pojat ja tytöt leikittelemässä Vapunpäivänä."

Rietrikki tuli, ja sitte mentiin. Oli niin kaunista toukokuun auringon loistossa ja lintujen viserrellessä metsässä maantien toisella puolen. Ei missään puissa ollut vielä lehtiä, mutta ylpeä kuusi seista törötti siellä muuttumattomassa viheriässä virkapuvussaan ja pieni solakka paju oli jo kasvattanut pieniä lehden alkuja, joita lapset kokosivat ja sanoivat "kissoiksi". Niitty oli melkein kuiva ja ensimäiset viheriäiset ruohot pistivät esiin viimesyksyisistä muuttuneista heinistä; mutta ojissa oli siellä täällä vähän lunta ja sammakot hyppivät yhdellä loikkauksella ojanvarsilta.

Lähellä aitaa istui muija, jolla oli kaupaksi rinkeliä ja piparkakkuja, voileipiä ja simaa. Jolla oli lantti, hän osti sitä, mikä parasta oli hänen mielestään, ja jolla ei ollut rahaa, se sai muilta, ja niin oli kaikilla yhtäläisesti. Mutta ylä-luokkalaiset rupesivat kestitsemään neitosia ja tarjosivat heille simaa.

"Nyt lyömme palloa", sanoivat pojat, ja niin jakautuivat he kahteen puolueesen, ja Rietrikistä tuli lukkari. Oli komeata nähdä pallojen lentävän, juuri kuin pääskyset ilmassa, ja jokaiselle lyyrylle ja jokaiselle pojalle, johon pallo sattui, kun hän heitti kartun kädestään ja juoksi niityn yli maaliin, huudettiin hurraata, niin että talonpojat kummastelivat, kulkiessaan kuormineen hiljalleen maantietä myöten.

Mutta tytöt kyllästyivät katselemiseen ja rupesivat veräjän luona leskisille. Missä katosi eräältä kenkä, missä kompastui toinen kengännauhoihinsa, toisilla oli märjät hameen helmat, ja toiset kadottivat lettinauhansa ja moniailla oli nuha, ja he niistivät nenänsä, ennenkuin huusivat viimeistä paria. Mutta kaikki oli yhtä hauskaa, ja viimein saivat he muutamia pojista mukaansa, ja silloin oli vielä hauskempi.

Tuo suututti poikia, ja kun he näkivät erään hoikkasäärisen kolmannenluokkalaisen rupeavan juoksemaan tyttöjen kanssa, sanoivat he keskenään: "hänen pitäisi saada selkäänsä." Ja yksi väkevimmistä lupasi panna tuomion toimeen.

"Ei", sanoi toinen, "parempi on kastella hänet ojassa. Siellä on vettä ja mutaa, ja siellä saa hän pestä uuden nuttunsa, josta tytöt niin paljon pitävät."

"Mutta ei se sovellu, että meitä on kuusi yhtä vastaan", sanoi
Rietrikki. "Se on väärin, ja siihen minä en suostu."

"Voi sinua pelkuri", sanoivat toiset, "nyt sinä pelkäät. Sinä et uskalla, sinä!"

"Kyllä minä uskallan", vastasi Rietrikki, "mutta…"

"Mutta ja mutta", huusivat toiset, "niin sinä ajattelet, että kun hän kahdenkesken pääsee tukkaasi koulun kujalla, saat aika lämmityksen."

"Minä näytän, ett'en ole pelkuri", sanoi Rietrikki vastahakoisesti.

"No älä siis seiso tuossa riitelemässä, vaan tule mukaan", huusivat toverit, ja niin vetivät he Rietrikin mukaansa. Kun kolmannen luokkalainen huomasi heidän aikomuksensa, lähti hän käpälämäkeen ja pysähtyi vihdoin ladon luona selkä seinää vasten. Tässä vastusti hän urhollisesti, eikä antanut vangita itseään. Mutta yksi pahajuonisimmista pojista konttasi hänen huomaamattaan likelle häntä ja tarttui hänen jalkaansa, ja niin saivat he hänet kumoon ja laahasivat hänet yhä likemmäksi ojaa kastellaksensa hänet, niinkuin heidän aikomuksensa oli.

Nyt rupesivat tytöt itkemään ja Maija huusi kaikin voimin: "laske irti hänet, Rietrikki, laske irti!" Mutta Rietrikki huusi: "minä tahdon osoittaa, ett'en ole pelkuri."

Samassa tuli kaksi muuta kolmannenluokkaista kävellen maantiellä ja näkivät kuinka heidän toveriaan rääkättiin. Heti hyppäsivät he aidan yli ja tulivat hänen avukseen. "Kuusi yhtä vastaan, tuohan on häpeällistä", huusivat he. Mutta kun pojat näkivät heidän tulevan, lähtivät he vuorostaan kaikin voimin pakoon, ja Rietrikki myöskin. Muut pääsivät pakoon, mutta Rietrikki kompastui mättääsen ja kaatui. Heti ottivat uudet toverit hänet kiinni kauluksesta. "Vai niin, lurjus", sanoivat he; "kuusi oli teitä yhtä vastaan kastellaksenne häntä; sentähden marssi sinä nyt ojaan!" Niin vieritettiin Rietrikki säälimättä ojaan. Ja minkä näköinen hän oli päästyään jälleen ylös, sen voi ymmärtää. — Kaikki pojat ja tytöt nauroivat, koko niitty nauroi, metsäkin nauroi, maantie ja aita nauroivat myöskin, niin, sellaista riemua on sangen harvoin kuultu.

Sen jälkeen alkoivat muut taas leikkiä, ja aurinko paistoi ja linnut lauloivat, ja muija möi kahta vertaa enemmän piparkakkuja ihanana iloisena Vapunpäivänä.

Mutta Rietrikki hiipi tiehensä häpeissään.

"Voi minkä näköinen sinä olet!" huudahti iso-isä, joka vielä istui portailla ja katseli hyttysten tanssia auringon paisteessa. "Mikä sinulla on, Rietrikki?"

"Jo nyt ymmärrän", vastasi Rietrikki, "mitä te iso-isä sanoitte päivällä. Minun sydämmeni on ollut kimmoavata gummia. Olen antanut venyttää itseäni, olen tehnyt, minkä tiesin olevan väärin, ja sentähden iso-isä, — sentähden olen joutunut lätäkköön!"