Ol' kerran poika siivo, pienokainen,

    Nimensä oli Tahvo Tappurainen;

    Hän oli laiska, laiska laadultaan,

    Soi kärpästenkin syödä ruumistaan,

    Ei kättään vaivannut niit' poistaaksensa

    Vaan lepäeli hiljaa, huviksensa.

    Kun heitäksen hän joskus sammaleen

    Ja jano häntä vaivaa kuollakseen,

    Ei viitsi mennä poika lähteen luo

    Vaikk' kolmen kyynärän on päässä tuo.

    Kotona aina makaa sängyssään

    Ja kattoon tuijottavi yhtenään,

    Vois luulla ett' on sairas poika raukka,

    Vaan terve on hän, reipas niinkuin haukka.

    Tuo makaaminen häntä huvittaa,

    Kun lasten lailla elää, syödä saa.

    Nyt sanoi isä: — Tokkos häpeät,

    Kun isän, äidin työhön lähetät

    Ja tuossa makaat! Ylös heti miire!

    Nyt perunoita kaivamaan on kiire.

    — Ei, — sanoi äiti, — anna pojan maata,

    Hän työhön varmaankaan ei käydä saata,

    Kun hammastauti häll' ol' keväällä,

    Nyt voi hän ehkä pahoin kylmetä!

    Oi, miksi poikaistamme häiritsemme,

    Hän levätköhön hetken, lapsosemme.

    Piippunsa isä uunin luona siisti

    Ja sanoi: — Siitä tulee laiska tiisti,

    Kun ei tee työtä, eikä luekaan,

    Ei aapiseenkaan katso milloinkaan.

    Jo katkismusta taitaa Matin Kalle,

    Nyt Tahvo-poika pannaan ahtahalle.

    Siis lukkaria heti hakemaan,

    Ja kun hän tuli, silloin lukemaan.

    Vaan Tahvo kellui yhä seljällänsä

    Ja kattoon tuijotteli sängyssänsä.

    Siell' oli suuri joukko kärpäsiä

    Ja itikoita pitkäsäärisiä.

    Hänestä A ol' pitkäsäärinen

    Ja B ol' leveä kuin kärpänen,

    vaikeata oli päähän saada,

    Helpompi oli haukotella, maata.

    Kun ilta tuli, ties hän tarkalleen

    Miss' Aan ei ollut paikka, oli Been.

    — Nyt oppinut sä olet, poikaseni,

    Kun kirjoittamaan vielä ilokseni

    Sä harjoittelet tuota touhinaa,

    Niin prohvessori Tahvostani saa!

    Mut' saunaan sinut tahdon heti viedä,

    Sun vaikka kannan, jollet käydä siedä,

    Oot likainen kuin porsas pienokainen,

    Sua vuosikauteen ei oo pesty vainen.

    Ja muori saunaan kantoi porsahansa,

    Tää Tahvosta ol' "aivan paikallansa".

    Mut' nytpä tuli temppu vaikea:

    — Kas niin, nyt täytyy vaatteet riisua!

    — Häh? Vaattehetko täytyy poijes panna

    Kun menee kylpyyn? — Niin, se tehdä anna!

    Mut' laiska Tahvo tästä kyllästyypi

    Ja pelkuriksi vallan heittäyypi,

    Hän kömpii lautehille saappaissaan

    Ja nuttu, housut, paita päällä vaan.

    Kas, siellä hikoilee nyt laiska jönkkö,

    Väsyypi, vaipuu ett' on aivan tönkkö,

    Ja sinne sitte vihdoin nukahtaa

    Ja nukkua hän vielä tänään saa.

    Kas, tämän sadun kuulin pienoisena,

    Vaan joskus neuvoks', joskus kiitoksena.

    Jos illoin nukuin vaattehissani,

    Sain kuulla: — jokos sinun mielesi

    On tulla laiseks' Tahvo Tappuraisen?

    Mä heti nousin. Tietäähän senlaisen:

    Ken tahtois lailla Tahvon laiskana

    Maailman mieleen jäädä kuoltua?

    Voi Tahvo-parkaa! Tästä näkee siis

    Ett' voiman säästäminen auttaa viis —

    Jos vaikka kuinka antaa laiskuudelle

    Elonsa, sekä mietteet kärpäselle,

    Niin peloks' lasten pääsee ainaisin,

    Ja herättää voi toiset kumminkin.