*

Punakaartilainen.

Kun palaan illalla kotiin ja näen noiden nuorien poikien pistin olalla patrulloivan kadulla synkkien kivimuurien välissä, kysyn itseltäni, mikä mahtanee oikein olla heidän mielialansa. He ovat nyt aseman herroja. Ei kukaan saa liikkua ilman heidän lupaansa, he voivat vangita kenen tahansa, ampua sinne ikkunoihin ja saada kipsin katosta rapisemaan porvarin sänkyyn, jossa tämä loikoo pehmoisella patjallaan, hiukan peloissaan ja harmissaan ehkä, mutta kuitenkin vielä verrattain ennallaan.

Jaksaako punakaartilainen ylläpitää itsessään vihaa ja kiukkua? Luuleeko hän olevansa vangitun pahantekijän vartija? Onko hän mielestään ehkä yhteiskunnan herra nyt, väristessään tuiskussa ja tuulessa? Luuleeko hän porvarin häntä ja hänen pistinvaltaansa vapisevan? Ajatteleeko hän, että kun aika tulee ja toinen menee, hän todella on valtaava nuo kivimuurit ja kansoittava ne omillaan, ja että porvarit saavat muuttaa Sörnääsiin ja Kallioon? Arvatenkin.

Tietysti hän ei ole niin paljon ajattelija, että ymmärtäisi, että vaikka Catanin ja Grönqvistin kivimuurit tyhjennettäisiin nykyisistä asukkaistaan, ne eivät minkään yhteiskunnallisen vallankumouksen jälkeen muuttuisi köyhälistön kasarmeiksi. Kyllä niissä aina tulee asumaan porvari, rahamies, rikas, "riistäjä". Sinä, poikaseni, ehkä ajat entisen porvarin pois, mutta sijaan tulee toinen porvari, oma porvarisi. Ne porvarit kantavat jo korkeita palkkoja sinun senaatissasi ja sinun virastoissasi.

Ei ole isoa eroa sen vartiosotilaan välillä, joka Seynin patrullina kierteli kaupunkia ja seisoi hänen palatsinsa edessä, ja sen välillä, joka punakaartin käskystä seisoo passissa. Onhan tosin hiukan. Entinen vartijasotilas raahasi uupuneet raajansa Turun kasarmiin, ja heittihe siellä vartiohuoneen kovalle penkille levähtämään hetkeksi, kunnes taas tuli vuoro lähteä passiin. Tämä nykyinen, vallankumouksen vartija, astelee ylpeänä Smolnaansa entiseen kenraalikuvernöörin palatsiin, potkaisee kengät jalastaan hienolle matolle ja heittäytyy savuke hampaissa ylpeän venakkorouvan entiseen sohvaan. Tunteeko hän siinä sijassaan ollessaan suurtakin tyydytystä ja saavutetun vallan hunajan makua? Suon sen hänelle kernaasti, jos niin on. Erohan on olemassa, mutta kuinka oleellinen se on? Eikö se ole talviyön unelma niinkuin kaikki tämä muukin, ainakin häneen nähden? Saavuttiko hän muuta kuin hetken vahingonilon marssia kadulla porvarin kauhuna, porvarin, joka pysyy, vaikka kaikilta maailman keisareilta katkaistaisiinkin kaula, jota kaikilta porvareilta ei voida katkaista?

Et sinä siinä tuon pistimesi kärellä ehdi maailman pellosta kaivaa kaikkia ohdakkeita. Juuret jäävät, ja ennenkuin olet ehtinyt pellon laitaan ja luulet viimeisen hävittäneesi, tekee ensimmäinen uhrisi jo taintaan pellon toisessa laidassa.

Sanonko sinulle jotain, harhaantunut nuori mies, heitä pistimesi, mene maalle, osta lähtiessäsi oikein iso kuokka, tee siihen tukeva varsi ja astu isävanhasi torpparin pellolle, joka kasvaa rikkaruohoa, koska hän ei ole jaksanut niitä kyntää pois, käy kaikella reformiraivollasi niiden kimppuun. Maatasi noin mullistamalla sinä olet alkanut mullistaa maailmaa.

Hyvää yötä, vihamieheni, jota en osaa vihata, vaikka tahtoisin ja pitäisi.