*

Oikeudesta tarttua aseihin.

Rauhan ystävien kanssa olen näinä päivinä paljon keskustellut oikeudesta tarttua aseihin. Olenhan ollut itsekin sillä kannalla, että aseihin ei saa tarttua, koska hengen ottaminen on rikos. Mutta minulle näyttää käyvän samoin kuin kaikille rauhanystäville silloin, kun on kysymys heistä itsestään s.o. itsepuolustuksesta. He eivät voi olla puolustamatta aseiden avulla itseään ja muita silloin, kun heidän kimppuunsa hyökätään eikä mikään muu auta hengen säilyttämiseksi. Järjestysvallalla täytyy myöskin olla oikeus käyttää asetta viime tingassa. Mutta jos kerran itse taistelu puolustautumista varten katsotaan oikeutetuksi, silloin täytyy myöskin saada siihen valmistautua. En näe siis enää muuta eetillistäkään ratkaisua, kuin että aseihin oli tartuttava. Vaikka taistelu näyttää muuttuvankin luokkainväliseksi taisteluksi, siis varsinaiseksi sisälliseksi sodaksi, niin on tämä kuitenkin porvariston puolelta, samalla kun se on taistelua heidän etujensa puolesta, myöskin koko yhteiskuntajärjestyksen ja kaikille yhteisten oikeuksien ja etujen puolustamista, myöskin kaikkien parlamenttaaristen sosialistien ja heidän asiansa puolustamista. Niitä on tässä maassa luultavasti sittenkin enemmän kuin vallankaappauksellisia punakaartilaisia.

Aseihin tarttumisemme oikeutuksen ratkaisee eetillisesti osaksi myöskin se, oliko heillä, hyökkääjillä, siihen pakottava pakko, eivätkö he mitenkään muuten olisi saaneet oikeutettuja vaatimuksiaan toteutetuksi. Minun mielestäni ei tietysti ollut. Itse he kuitenkin ovat siitä lujasti vakuutetut. Jolleivät he luulleet saavansa heille niin tärkeää hallitusmuotoasiaa ratkaistuksi mielensä mukaisesti, olisivat he tietysti kuitenkin voineet saada porvarilliset estetyksi saamasta omaansa läpi. Äärettömässä reformi- ja vallanhimokiihkossaan he eivät malttaneet odottaa hiukan pitkällisempää ja vaivaloisempaa eduskunnallista ratkaisua, vaan ryhtyivät toteuttamaan ohjelmaansa väkivallalla ja vieraalla vallalla. He, jotkut harvat, anastivat aseillaan kansan oman oikeuden määrätä tulevasta kohtalostaan. He ottivat itselleen diktatuurivallan, tekeytyivät tyranneiksi. Tyrannit, rosvot ja ryövärit ovat kukistettavat. Yksityinen voi vielä antaa henkensä mennä, kuolla marttyyrina, mutta yhteiskunta ja kansa eivät sitä voi. Tulee raja, jolloin täytyy antaa periaatteen mennä. Pakko ja hätä ei tunne lakia, ei periaatetta eikä aina etiikkaakaan — kamalaa kylläkin. Meitä pakotettiin tähän. Me hankimme ensin asestettua järjestysjoukkoa, josta olojen pakosta syntyi sotajoukko. Meillä ei ollut yhtä ainoata kivääriä ennen kuin venäläiset kiväärit suomalaisten käsissä alkoivat paukkua nurkissamme. Meidän syymme rauhanystävinä on siis se, että hankimme niitä liika myöhään. Olimme liika naiveja uskoessamme kaikkien suomalaisten rauhanystävällisiin vaistoihin ja traditsioneihin. Jos meillä olisi heti ollut kättä pitempää, jolla olisimme voineet imponeerata myöskin Venäläisiin, olisi meillä nyt rauha. Nyt on meillä sota, ja rauhanerakkojenkin täytyy myöntää sen välttämättömyys tässä tapauksessa. Vielä kerran saa puhdas periaate istua ja värjöttää kuin viluinen lintu yöpuullaan. Kuinka pitkäksi mahtaneekaan tämä yö tulla?