Tiistaina 29 p:nä tammikuuta.

Suomi—Kreikka.

Vanha Venäjä pyrkii varmasti valloittamaan meidät takaisin tätä tietä. Entinen koetti yhdenmukaistuttaa meitä ylhäältä päin, painaa alas uppiniskaisia päitä omien päittensä tasalle ja alemma. Se alotti virastoista ja virkamiehistä, se oli sen tekniikkaa. Tämä uusi demokratian yhdenmukaistuttamistyö kouraisee alhaaltapäin, sisempää, se alkaa kansasta ja imettää sitä tuhansista nisistään. Tänne on nyt saatava Leninin Venäjän taso, niinkuin ennen oli aikomus saada ja osaksi saatiinkin tsaarin Venäjän taso. Meidän lammikkomme ja heidän suonsa välille oli jo syntymässä, tai ainakin ajateltiin syntyväksi vedenpitävä väliseinä, pato, jossa olevien sulkujen avulla toivoimme saavamme itse määrätä oman vedenkorkeutemme. Tuo sulku vuotaa ja sitä ei tahdotakaan paikata, ja siten heidän vedenkorkeutensa määrää edelleenkin meidän vedenkorkeutemme.

Tässä jatkuvassa tasallapitämistyössä on vanhoilla "mustilla sotnioilla" varmasti kätensä mukana. Ne pyörähtivät hetkeksi pihalle, mutta tulivat kohta takaisin ja istuvat luultavasti vanhoilla istuimillaan ja johtavat salaisia lankojaan. Ennen Venäjä päästää veljeskansansa, Puolat, Ukrainat, Donit vapaiksi kuin meidät, jos suinkin voi sitä estää. Kun olisi tarvittu koko kansan tarmo keskitetyksi tätä vaikutusta ja vaaraa vastaan, juuri silloin jakautuu kansa kahtia ja toinen puoli siitä toimii, tietenkö vai tietämättään, herpaisevasti Suomen suurimman unelman, sen itsenäisyyden, toteutumista vastaan.

Se hyvä mahdollisesti uudistuvasta venäläisvallasta ehkä on oleva, että veljeily loppuu. Kun ruoska taas vinkuu ympäri korvia, herättää se nekin, jotka nyt vielä eivät kykene käsittämään, että veljeilystä ei missään muodossa ole mitään hyötyä millekään luokalle tässä maassa. On kaameaa nähdä, ettei tästä ole oltu sen enemmän selvillä.

Venäjä on oleva vastedes niinkuin tähänkin saakka meille sitä, mitä Persia oli Kreikalle. En ole tähän saakka omaksunut sitä käsitystä, että me olisimme, niinkuin me kehumme ja niinkuin meitä kehutaan, länsimaisen kulttuurin etuvartio itää kohti. Olen antanut m.m. heidän kirjallisuutensa vaikuttaa vaatimattomuuteeni. Vasta nyt alan huomata, että me todella sitä olemme ja että meillä on siinä suhteessa yleis-eurooppalainen vartiopalvelus suoritettavana. Jos heidän yhteiskuntaa hävittävät voimansa pääsevät meidän ylitsemme kulkemaan länttä kohti, jos meidän muurimme kaatuu, silloin se menee tätä tietä Eurooppaankin ja tässä on sen Termopylaia. Meillä on varmaan edessämme monet Maratonit ja monet Salamiit. Meidät pelastaa se, mikä meissä on germaanisuutta, länsimaisuutta. Sitä me samalla myös puolustamme ja siitä meidän on saatava palkkamme siinä muodossa, että se meitä auttaa jo itsensäkin vuoksi. Tässä on yhteiset edut. Emme pyydä apua enää itsemme vuoksi.

On surullista, että se länsimainen henki meissä suomalaisissa, rotusuomalaisissa, on näin heikko, että olemme saaneet sen hengen tunkemaan osaan kansastamme vasta niin matalaan, että tällaista on voinut tapahtua, että ne ovat voineet joutua tuon itämaisen vaikutuksen alaisiksi. Tietysti me sen kestämme, länsimaisuus kyllä kai kestää, mutta sairaita olimme, kovasti sairaita, koska meidän täytyi käydä läpi tällainen parannus, tällainen kriisi, hevoskuuri.