*

Inhimillisiäkin tunteita.

Annan taas vastapuolen purkaa tunteitaan, kun ne tunteet ovat inhimillisiä. Semmoisia on kummallakin puolella rintaman, kaikilla maailman rintamilla. Eikä niihin voi kuitenkaan mitään rakentaa. Sääli ja ymmärtämys ovat vain hetkellisiä tunnelmaperhoja, jotka ilmojen, ylä- ja alailmojen, raa'at intohimo-tuulet pyyhkäisevät olemattomiin. Hänkin, joka sairaalassa tunnelmoi näin, voi huomenna jossain kokouksessa kiihoittaa kimein äänin, hurjin liikkein, kiihkein elein jatkettavaan taisteluun ja verenvuodatukseen aatteensa ja asiansa, "ihmiskunnan tulevan onnen" puolesta. Mutta saakoon hänen parempi minänsä sentään sananvuoron.

Aatteen uhrit.

Siinä he nukkuvat, nuoret, lapselliset kasvot, ja vanhat, aatteen ja työn uurtamat keski-ikäisten miesten piirteet valkoisilla patjoilla.

Minulla on yövuoro haavoittuneiden sairaalassa.

Punaisen paperin ympäröimänä sähkölamppu valaisee himmeästi sairaalan salia.

Ensi vuoteella lepää tuon tuostakin hieman valittaen vaaleakiharainen suomalainen. Hänen suuria sinisiä silmiään peittävät tummenneet silmäluomet. Hän on ollut ensimäisenä ryntäämässä, hän on vaikeasti haavoittunut ja vaikean taistelun, vilustumisen, valvomisen ja syömättömyyden aiheuttama väsymys on nostanut kuumeen punan hänen nuorille, kauniille poskilleen.

Hänen vieressään makaa tyynenä keski-ikäinen työmies. Suomalainen sitkeys ja pelottomuus kuvastuu hänen vakavissa, vaaleissa kasvoissaan. Hänen käsivartensa on pahoin ruhjottu, vaan hän ei koskaan valita. Hänellä on vaimo ja lapset, mutta köyhälistön onni on ollut hänelle heitä vielä rakkaampi ja hän on hetkeä miettimättä pannut henkensä alttiiksi yhteisen kansansa edun vuoksi.

Minä seison kauan hänen vuoteensa ääressä ja ihailen suurenmoisinta puolta kansani luonteessa, tyyneyttä, rehellisyyttä ja kestävyyttä.

Hänen vieressään lepää ihan lapsellinen poika. Muistan, miten hän nauraen sanoi päivällä: "Äitimuori kielsi minua menemästä Savon rintamalle, vaan minä karkasin."

Herttainen, aurinkoinen hymy valaisi hänen tätä sanoessaan noita pyöreän pehmeitä poikamaisia piirteitä.

Tuon lapsen rinnalla nukkuu iloinen hymy huulilla reipas keski-ikäinen mies. Hän on salin ilopilleri ja politikoitsija. Sauvansa varassa hän kulkee kaiket päivät viereisissä huoneissa synnyttäen hauskoilla sanasutkauksillaan kaikkien kasvoilla leveän hymyn.

Minun täytyy hymyillä, kun katselen hänen hauskoja kasvojaan, hänen nukkuessaan siinä rauhallisena.

Salin toisessa päässä voihkii kaunis kalpea, tumma nuorukainen. Hänellä on hirveä haavakuume, hän hourailee. Vähän välistä hän mutisee: "ruutia on, kaikki on kunnossa, ampukaa noita vietävän valkokaartilaisia!"

Hän on kolme viikkoa ollut yhtämittaa rintamalla. Hänen käsivartensa on ihan mäsäksi ammuttu. Se täytyy leikata poikki. Hoitajat seisovat ääneti hänen vuoteensa ääressä. He eivät voi hänen tuskiaan lieventää. Kyyneleet nousevat kuumina silmiini. Tuo nuorukainen on minusta kuin pyhä. Hän on uhrannut itsensä elämän hymyillessä kauniimpana hänen verevillä nuorilla poskillaan. Nyt on hän kalpea ja laiha, mutta minusta hän on entistä kauniimpi. Kärsimykset ovat jalostuttaneet hänen kasvonsa.

Yhä edelleen kuljen vuoteen äärestä vuoteen ääreen. Näen samat tyynet, kärsivät kasvot, samat nuoret, tuskien uurtamat piirteet. Toiset hikoilevat poltoissaan, sähkövalossa näkyy kimmeltäviä hikipisaroita heidän otsallaan. Ne ovat kuin aatteen välkkyviä jalokivikoristeita heidän ylevillä kasvoillaan. He ovat taistelun kruunaamia ylimyksiä, nuo ihmiskunnan tulevaisuuden onnen puolesta uhrautuneet työmiehet.

    Toisessa salissa nukkuvat suomalaisen köyhälistön avuksi
    rientäneet lättiläiset.

    Peitteiden alta näkyvät pitkät komeat vartalot, valkoista patjaa
    vastaan välkkyy heidän tuuhea, tumma tukkansa.

Tuossa lepää haavoittunut nuorukainen, jonka kasvot ovat kauniit kuin kreikkalaisen jumalan kuvapatsaan. Tuossa on pyöreäpiirteinen veikeä kuularuiskunhoitaja, tuossa solakka tarkk'ampuja ihanine huulineen. Tuossa on välkkyvän ruskea kiharatukka, tuossa pieni, laihahko ukrainalainen, panssarijunan hoitaja, jonka mustat kulmakarvat ovat tuskaisina yhteen puristetut. Hänellä on haava päässä ja se vaivaa häntä kovin.

Hän hymyilee väsyneesti päivisin tummien viiksiensä alta. Hän on kuin suuri haaveksiva lapsi, itämaalaisine mustine silmineen, raskaine pitkine silmäripsineen.

Minä muistan persialaisia kuunvalaisemia hiekka-aavikkoja, loppumattomine taivaanrantoineen, kuulen kumeata barbaarista soittoa ja salaperäistä aavikon tuulen huminaa. Minä kuvittelen rajattomia asioita, kun katselen häntä valkoisten haavasiteitten ympäröidessä hänen norsunluun väristä otsaansa ja kalpeita poskiaan.

Siinä on ihmeisiin uskova itämaa, satuihin luottava lapsi, mielikuvitus ja usko, marttyyrisuus ja itämaalaisen fakiirin kuolemaa pelkäämättömyyttä! Venäjä on jo itämaata, arvaamattomien tapahtumien ja mahdollisuuksien maa, suurenmoinen kiihkossaan, peloittava vaihtelumahdollisuuksissaan, kiehtova, houkutteleva, puistattava kuin öinen aavikko jalopeuroineen, tukahuttavine, hiekkapilviä nostattavine etelätuulineen, ihmeitten yrttien ja huumaavien kukkien maa, mustimman taantumuksen ja äärimmäisimmän vallankumouksen kehto! Oi, sinä Venäjä, jota Länsimaa ei koskaan täysin tajua, sillä Länsimaa on järjen. Venäjä on tunnekuohujen tyyssija.

Venäjällä versoo epäluotettavin hyötypolitiikka, vehkeily ja itsekkyys, Venäjällä ovat kuolleet historian suurenmoisimmat urhot, jaloimmat ihmisystävät ja loistavimmat älyniekat!

    Tätä kaikkea aattelen katsellessani ukrainalaisen, aromaanlapsen,
    tummia säännöllisiä kasvoja. — — —

    Hänen kasvonsa ovat tuskan hiessä: Minä pyyhin niitä. Se liike
    näkyy rauhoittavan häntä ja hän sulkee silmänsä.

    Katselen hänen sulkeutuneita silmiään. Minä tiedän, että hänestä
    on tuleva täydellinen rampa. Liikkumishermo on pilaantunut.

Hän on tullut vieraalta maalta, vieraalle maalle, sen maan vapautta puolustamaan. Hänen kansallisuuttaan ovat vuosisatoja venäläiset taantumukselliset yrittäneet hävittää pois maailmasta asettaen sen viimeisessäkin maailmansodassa Riian rintamalle tahallaan kuolemaan ilman ampumatarpeita, ilman muonaa. — — —

    Kuljen pitkän tyhjän salin läpi eteisen poikki yksityiseen
    huoneeseen.

    Nuori kaksikymmentäkolme vuotta vasta täyttänyt lättiläinen viruu
    siinä tautivuoteella.

Hänen säärihermonsa on poikki ammuttu. Näen hänen korkean otsansa kastanjanruskeine suortuvineen. Hänen nenänsä on voimakkaan kaareva, suu ilmaisee miehekkyyttä ja mielenlujuutta. Päivällä, kun tuskat joskus lauhtuvat, muistan hänen rohkean hymynsä ruskeitten, sirojen viiksien alta, kun hän sanoo: "Ei mitään hätää."

Hän ei voi tuskiltaan nukkua öisin. Nytkin hän valvoo. Kumarrun hänen ylitsensä ja kysyn venäjäksi:

"Särkeekö jalkaa paljon."

"Hieman", hän vastaa huoaten.

"Koettakaa nukkua!"

"En voi."

Hieron hänen kipeää jalkaansa.

Hänen rinnastaan nousee helpoituksen huokaus.

Minä sivelen viileällä kädelläni viihdyttäen hänen kuumaa otsaansa. Hän sulkee silmänsä.

"Pitää nukkua", sanon minä hyväillen kuin pienelle lapselle.

"En voi." — — —

Uneksin sanoin kuvaamattomia kauniita unelmia tuon jalopiirteisen lättiläisen vapaustaistelijan vuoteen ääressä. Venäjän ihanimpia ilmiöitä näen ruhjoutuneena ja miten monta tuhatta ja miljoonaa on tuota ihanaa kansaa sorrettu ja tapettu vuosina 1905—1918!

Lättiläisten verilöylyt ovat maailman kuuluisat julmuudessaan.

Oi, sinä elämän kuningatar, sinun sydämettömyytesi on ollut rajaton. Miksi sinä haaskaat ihmiskunnan hyvettä ja autat eloon vain rumuutta ja alhaisuutta?

Haavoittunut lättiläinen nukkuu kuin hyvä lapsi.

Minä irroitan käteni hänen kädestään ja hiivin hiljaa pois.

Eteisen penkille istahdan ja itken, itken ääneti ja ahdistavasti.

Kauhea on ihmiselämä!

Ei mitään kaunista, ei mitään uutta synny ilman hirveitä tuskia ja verenvuodatusta.

Istun kauan kasvot käsien varassa.

Välskäri tulee tohveleineen suuresta salista eteiseen.

"Mitä mietitte?"

"En mitään", sanon minä ja tukahutan tunnelmani.

Se on minulle liian kaunis, etten voi sitä jokaiselle kertoa.

Kotkassa 14.2.1918.

Elvira Villman-Eloranta.