*

Vielä autolla ajajista (ks. I: 53).

"Pois eestä talonpoika, päästä herra helvettiin!" — ivaa kansanhuumori köyhän puolesta ylpeätä rikasta. Huutaja on varma siitä, että ajahan aikasi, kyllä tiedän, mihin lopulta päädyt. Minä väistyn ja jään tiepuoleen, sinä ajat ohi ja — perille. Siitäkö lie syöpynyt veriini taikauskomainen pelko kaikkien kellossa ja selkäkenossa ajavien lopullisesta kohtalosta. Enkä minä ole, ainakaan omasta kohdastani, onnistunut kokoamaan montakaan poikkeusta säännöstä, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Tunsin nuoruudessani virkamiehen sitä vanhaa ratsupiiskakantaa, jonka edessä talonpojan vielä 1870—80-luvullakin piti seista hatuttomin päin ulkonakin. Se herra ajoi aina kellossa, karkuutti edelle, otti hevoset majataloista, vaikka tuli myöhemmin, oli sanalla sanoen mahtava mies, jonka edessä kaikkien täytyi tietää huutia, mutta ei hoitanut asioitaan sen paremmin kuin että vaillingin vuoksi menetti virkansa ja elättelihe vanhoilla päivillään kalastuksella — muuten kylläkin lievä helvetti, kun kalavesi oli hyvä.

Kun autot alkoivat tässä maassa riehua ihmisten kauhuna ja talonpoika hevosineen ja rattaineen tuon tuostakin löysihe ojan takaa männiköstä, kirahti varmaan moni hammas ja kuului kitkerä manaus. En ole voinut oikein koskaan sietää autoja, en silloinkaan, kun itse selkäkenoherrana olen kiitänyt ohi hullaantuneiden hevosten ja huutavien ja huitovien eukkojen. Jos minulla olisi ollut oma auto, olen varma siitä, että jo aikoja sitten olisin — perillä. Ryssät olivat tuonnoisna vuonna eräällä kalaretkellä vähällä takavarikoida sekä automme että meidät. Ja niin on minussa yhä kasvanut taipumus pudistaa epäilevää ja varoittavaa päätä kaikille, jotka mahtavoivat voimavaunun notkuvilla patjoilla ja kietovat pölyhajuunsa pikkueläjät.

Kun Seyn pönäkkänä loistoautossaan pyyhkieli Helsingin katuja, niin tapasimme ilkkumasta: aja, mitä ajat, on sinullakin vielä matkasi määrä! Ja tuli hänenkin tielleen se, joka otti omansa. Niin otti Borovitinowinkin, ja kaikki ne ylen ylpeät kenraalit ja amiraalit. Otti keisarinkin, jonka hänenkin näin autossa ajavan, kuitenkin niin surkeana, kuin olisi jo jotain pelännyt.

Takavuosina ajoivat autoissa humalaiset ylioppilaat, nuorukaiset ja neidot niin, että oli ilkeä nähdä. Se oli sitä aikaansa, ylen kevytmielistä ilonpitoa Suomen surullisimpina päivinä.

Sitten alkoivat matruusit ja muut tavaritsit pistimet tanassa pitää tämän kaupungin katuja kilpa-ajo- ja ampumaratanaan. Missä nyt ajanevat, ei niitä ainakaan näy niinkuin ennen.

Svinhufvudkin ajoi jonkun aikaa. Se oli kai se sama pahan onnen auto, jolla Seyn ja Borovitinov olivat ajaneet. Ei hänellä tosin ollut sitä uhmaavaa ärsyttävää ryhtiä, mikä yleensä autossa ajavilla suurilla herroilla. Hänet näki vain vilahdukselta, kuomista lasin läpi. Auto muistutti vähän vankivaunua. Kun hän astui ulos senaatin rappujen edessä, hän hymyili hyväntahtoisesti ja nyökäytti päätään, mutta näytti olevan hiukan hämillään. Ajattelin: kunhan ei mitään tapahtuisi hyvälle miehelle tuossa pirun kelkassa. Mutta tapahtuipa kuin tapahtuikin. Ajakoon hän kuitenkin kernaasti taas autolla, kun palaa. Autolla ajo on nyt vähän siinäkin, kuinka ajaa ja kuka ajaa.

Nyt ajavat punaiset aivan niinkuin matruusit ennen, pyssyineen ja pistimineen retkuen pitkin ja poikin sekä sisä- että ulkopuolella, edessä ja takana, likasuojustenkin päällä vatsallaan. En luule, että hekään hyvänsä edellä ajavat.

Älkööt vain valkoiset kerran tänne tultuaan ajako niinkuin punaiset.
[Lisäys jälkeenpäin: Ne ajoivat melkein niinkuin punaiset.]

Share on Twitter Share on Facebook