KANSAN OIKEUS.

Kirj. L. Letonmäki.

Saa hautaan jo luut tahot siirtää tuon rikkaitten oikeuden. Punakaartien pistimet piirtää lain uuden nyt Suomellen.

    Pois hautahan oikeus rikkaan
    ja kirous kiveksi sen!
    Ajan uuden ja toivehikkaan
    luo kumous köyhillen.

Laki uus, ole sorretun suoja ja siunaus köyhien, ole ihmisyys-viestin tuoja säde kärjessä pistinten!

*

Kiristystä tulossa.

Väkivaltaisuus ja kaikkinainen pakotus yhä laajenee. Ei näy enää olevan rahaa tilausten maksamiseen, koska tavaroita aletaan rekviroida väkisin. Niinpä uhataan kauppaliikkeiltä, jotka kieltävät liikeluoton Helsingin kaupungin sähkö-, kaasu- ja vesijohtolaitoksilta, kieltää sähkö, kaasu ja vesi. Samoinhan voidaan ja kai tullaankin tekemään yksityisillekin. Otetaan pois välttämättömimmät elämisen ehdot, mikä on samaa kuin panna kidutuspenkille se, joka ei hyvällä suostu. Kaikessa taistelutaktiikassa, sekä ulkoisella että sisäisellä rintamalla, näkyy venäläiset menettelytavat. Eläkäämme siis pimeässä ja kantakaamme vettä naapurin kaivosta, niin kauan kuin sitä siellä on. Aurinkoa he eivät sentään voine sulkea kivimäkeen.

*

Mieli pyrkii kuohahtamaan ja kauhistumaan jokaisesta uudesta väkivallan ilmauksesta, niinkuin se joka kerta olisi jotain uutta. Se on oikeastaan turhaa itsensä kiusaamista, turhaa lisäsyiden kasaamista, sillä onhan itse pääfaktumi, koko tämä kaappaus, jo semmoisenaan tarpeeksi suuri rikos.

*

"Mitä varten?"

"Mitä varten?" Ne kysyvät lehdissään yhtä mittaa, udellen ja ihmetellen kaikenlaista, etupäässä sitä, mitä varten se ja se ei ole mukana, ei ole kutsua noudattanut, vaikka uudet taivaat ja uudet maat häämöittävät aivan piha-aidan takana, ei muuta kuin tulee ja ottaa. Tänään kysytään (eräs "Jukka —la"), miksi toinen köyhä taistelee toista köyhää vastaan.

Mitä etuja tavoittelee köyhä talonpoika, muutaman lehmän velkainen isäntä, jolla pienen, huonosti viljellyn maatilkkunsa päällä on lahonut asuntorähjä ja sen nurkissa joukko puolirääsyisiä, raihnaita lapsia nälkäänsä parkumassa ja odottamassa sitä aikaa, jolloin he kykenevät kulkemaan nokisten tehtaitten porteille työvoimaansa kaupalle, isän ja äidin vääntyessä vaivaistalolle? Mitä etuja tavoittelee hän, liittyessään taistelemaan kapitalistiluokan elostelijoin luokkaetujen puolesta, joista eduista ei hän eikä hänen lapsensa koskaan saa vähääkään nauttia?

Itsensä uhraaminen taistelutantereella vaatisi vissejä edellytyksiä. Mutta mitään sellaisia edellytyksiä ei köyhällä talonpojalla tähän taisteluun lähtiessään ole ollut, eikä tule olemaan.

Kun taisto lakkaa, — jos ne voittaa, joiden etujen puolesta hän taistelee, riistää kapitalisti talonpojan putipuhtaiksi, vie metsät, pellot, kaikki mitä hänellä on ja ajaa hänet perheineen maantielle. Se käy sitä helpommin, mitä loistavamman voiton he riistäjilleen taistelevat. Mitä varten siis he taistelevat?

Siihen ei tuon mukaan kylläkään näyttäisi pitävän olla mitään syytä. Ja kuitenkin he taistelevat siellä, ei vain pikkutilalliset, vaan myöskin torpparit, mäkitupalaiset, itselliset, joilla on senkään verran maata, että ovat saaneet mahtumaan siihen neljä kiveä pirtin neljän nurkan alle. Olisivatko ne kaikki vain harhaan johdettuja ja yllytetyitä? Nähtävästi niillä on joku hämärä, vaistomainen aavistus ja tunne siitä, että suomalainen kapitalismi sittenkin voi tarjota heille etuja, joita venäläis-suomalainen bolshevismi ei voi. Ja olisiko niin, että heillä on jotain tunnetta siitäkin, mitä sanotaan isänmaaksi, Suomeksi, ja että heillä sen etujen valvomisesta on myöskin itselleen etua?

*

Tuhatvuotinen valtakunta.

Oli minullakin nuoruudessani ja on välistä vieläkin romahtaneista ihanteista huolimatta haaveita ikuisesta rauhasta ja tuhatvuotisesta valtakunnasta. Niitä on kaikilla. Niitä oli keisari Nikolaillakin, keisari Wilhelmillä, Wilsonilla y.m., y.m. On aivan ihmeellisesti pinttynyt ja ihmiskunnan veriin syöpynyt se haave. Siihen pyritään kaikkia teitä. Tämän maailmansodan, tämän meidän pikku sodankin saavutusten päämääränä on se uusi Jerusalemi. Sen ihanuuksia ylistelee tänään eräs kirjoittaja "Työmiehessä" kirjoituksessa "Vanha ja uusi maailma". Annan hänen haaveilla ja haaveilen hänen kanssaan:

Uuden mullistuksen mukana muuttuu myös koko maailmanjärjestys. Orjuuden kahleet katkotaan. Kaikkialla pääsevät vapauden tuulet nyt esteettä puhaltelemaan.

Entinen kurjuus häviää. Vastakohdat tasoittuvat. Ei nähdä enää yltäkylläisyyttä ja loistoa ja sen rinnalla mitä kurjinta köyhyyttä. Jokaisessa kodissa vallitsee hyvinvointi ja kodin sulous. Vanhuksetkin saavat elämänsä loppuun asti yhteiskunnan varoilla nauttia lastensa parissa kodin viehätyksestä, eikä niinkuin vanhassa maailmassa elää elämänsä surulliset loppupäivät vaivaistalon kurjuudessa.

Työläinen ei saavu, kuten entiset kapitalistien "koneet", työstään kotia toivottomana, allapäin ja uupuneena, vaan reippaana ja ilomielin, tietoisena, että hän ei luo enää rikkauksia yksityisille, vaan että hänen työnsä tulokset tulevat kaikkien hyödyksi. Tunnuslauseena on "kaikki kaikkien hyväksi".

Nälästä ei ole pelkoa, sillä maata eivät omista enää mahtavat kartanonherrat ja talonisännät, jotka vain omiksi tarpeikseen maata viljelevät. Maa on jaettu tuhansille köyhille, jotka innolla sitä viljelevät. Entisistä soistakin on siten tehty lainehtivia viljavainioita.

Rauha vallitsee myös tässä uudessa maailmassa. Kansat ovat lyöneet toisilleen veljenkättä. Aseet, ja varustukset ovat ikuisesti tuhotut. Kauhulla muistellaan entisen maailman sotia, jolloin kruunupäiden käskystä kansat syöksyivät repimään, raastamaan, tappamaan toisiaan. Nyt vasta ovat silmät täydelleen auenneet näkemään senkin hulluuden.

Tasa-arvoisuus vallitsee yhteiskunnassa. Kukaan ei ole toista mahtavampi, eikä kykene häntä sortamaan. Kenkään ei nauti etuoikeuksia. Kaikki ovat vastuunalaisia teoistaan yhteiskunnalle.

Korkealla liehuu uudessa maailmassa lippu, johon on kirjoitettu sanat:
Vapaus! Veljeys! Tasa-arvoisuus! — — —

Hymni ei pääty tähän. Siinä on loppusäe, joka murskaa tunnelman ja painaa sen tavallisen yllytysartikkelin tasalle.

Työläinen, sinä olet tarttunut aseeseen luodaksesi uuden maailman. Tiedä, että jos aseesi lasket ennen kuin voitto on saavutettu, niin se merkitsee vaipumista vielä kurjempaan vanhaan kapitalistiseen maailmaan.

Lopun olisi pitänyt kuulua jotenkin näin: "Työläinen, sinä olet tarttunut aseeseen luodaksesi uuden maailman. Tiedä, että jos aseesi lasket etkä siihen enää koskaan tartu, niin se merkitsee, että olet astunut ensi askeleen vanhan kapitalistisen maailman kukistamista kohti."

*

Kuulen automobiilin porhaltavan ikkunani ohitse. Mihin pysähtynee, kenet vienee? Kuuluu laukaus meren jäältä. Joku kaupunkiin tai täältä pois pyrkiväkö siellä sai surmansa?

Lauantaina 16 p:nä helmikuuta.

Muuan päivä.

Päiväni kuluvat jotakuinkin tähän tapaan, ja samoin luultavasti hyvin monen muun. Heti herättyäni menen ulos saadakseni käsiini "Tiedonantajan". Kun on tottunut saamaan aamulla sanomalehtensä, täytyy se olla, kunhan on. Sen saan Eiran kulmasta, raitioteiden risteyksestä, missä värisevä poika kuuluttaa sitä haikean surullisella äänellä. Ei ole siinä mitään vallankumouksen riemua, ei edes tavallista sanomalehtipojan tyrkyttelyintoa. Joka aamu odotan, etten enää saisi lehteä; se olisi merkki siitä, että jotain on mennyt epäkuntoon; joskus on poika poissa, mutta löytyy tavallisesti jo Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmasta. Vallankumous siis jatkuu.

Avaan lehden ja silmäilen otsakkeita, varsinkin sotatietoja. Niistä ei tule hullua hurskaammaksi, niinkuin yleensä ei suuren sodankaan sähkösanomista. Omituista muuten, kuinka vähän tätä nykyä välittää siitä, mitä suurilla rintamilla tapahtuu. Varsinkin nyt, kun itäisellä rintamalla ei enää taistella. Yhtä ja toista voi kuitenkin lukea rivien välistä. Tehotakseen täytyy valheellisissakin tiedonannoissa olla jotain totta, ainakin siteeksi. Eikä ole niin viisasta valehtelijaa, että hän voisi yhtämittaa johdonmukaisesti valehdella. Vaikka ne eivät puhukaan tappioistaan, eivät ne myöskään voi lakkaamatta tiedottaa olemattomista voitoistaan.

Lehden saatuani palaan kotiin ja luen sen alusta loppuun kaikkine ilmoituksineen ja kuulutuksineen ja teen niistä lyhyitä merkintöjä laajentaakseni niitä sitten illan tullen, jolloin on hyvää aikaa, kun ei saa liikkua ulkona. Olisi nyt aikaa totisempaankin kirjalliseen työhön, mutta mieli on näissä niin kiinni, ettei voi tehdä mitään luovaa työtä, irrottautua mihinkään mielikuvitukselliseen. Ainoastaan koneellinen työ sujuu, minkä sujuu. Muiden laita näyttää olevan sama. Tapasin tiedemiehen, joka ei sanonut osaavansa muuta kuin tehdä merkintöjä ja muistiinpanoja kirjallisuudesta.

Päivät menevät sitten suurimmaksi osaksi käynteihin tuttavien luona. En ole koskaan juossut niin paljon kylää kuin tätä nykyä. Valitsen milloin minkin tuttavan "uhrikseni". Liikun enimmäkseen omassa kaupunginosassa ja välttelen keskikaupunkia ja pääkatuja. Ihmiset tietävät yleensä verrattain vähän semmoista, jota voisi pitää täysin varmana. Huhuja tietysti on liikkeessä mitä hurjimpia, melkein aina meille porvareille edullisia, jotka sitten osoittautuvat perättömiksi ja ovat tuottaneet vain pettymystä. Silkkipaperisanomat, "Vapaat Sanat", ovat sentään jotenkin luotettavia. Tavallisesti ovat niiden tiedot ehtineet levitä jo suullisesti. Ne tulevat iltahämyssä pudoten kirjelaatikkoon ties mistä. Levittäjät eivät kuulu tietävän toisistaan eivätkä monistuspaikoista, joita nähtävästi on useampia. Seuraavana aamuna, joskus samana iltana, vien jo saamani johonkin toiseen paikkaan, jossa ne kiertävät perheestä perheeseen. Lehtisiä tulee kahdenlaisia: "Vapaat Sanat" ja eräs toinen julkaisu, jossa etupäässä selostetaan venäläisten lehtien tietoja. Näitä saa ihme kyllä ostaa, vaikkeivät tiedot suinkaan aina ole vallankumoukselle ystävällisiä. Itäänpäin ei näy olevan sensuuria, ennenkuin Valkoset sen panevat toimeen. Niin pian kuin venäläiset lehdet eivät saavu, on se kai merkki siitä, että yhteys on katkaistu. Toistaiseksi ne ikävä kyllä nekin saapuvat säännöllisesti.

Illalla tulee sitten "Työmies". On melkein fyysillisesti vastenmielistä ottaa se käteensäkään. Kysyn usein itseltäni:

Kuinka on mahdollista tietoisesti, päivästä toiseen, viikosta viikkoon, lakkaamatta pääkirjoituksissa, alakerroissa, uutisissa, valehdella ja vääristellä, peittää ja pimittää? Miten jaksavat ihmisten aivot alinomaa pysyä vihan vireessä, niin ettei edes oman henkensä virkistykseksi joskuskaan sano tunnustuksen, ymmärtämyksen ja sovinnollisuuden sanaa vihollisesta? Semmoinen "sisu" on minulle sielullinen arvoitus.

Joskus täytyy irtautua tästä kaikesta ja koettaa lukemalla saada viedyksi ajatuksensa muuanne. Olen m.m. lukenut Romain Rollandin Jean Christophea. Nyt vasta oikein ymmärrän, mikä verraton ystävä on hyvä kirja, joka niinkuin sairaanhoitaja varovasti kulettaa potilasta sairaalan puutarhassa, häntä kainalosta tukien ja osoitellen näköaloja tuolla tuonnempana. Tämä teos on kyllä pitkä, mutta kun ei se vain loppuisi ennen kuin tämä kapina.

Hyvä uni kestää hetken, sitten herää taas tähän pahaan todellisuuteen. Täytyisi koettaa keksiä itselleen jotain käsityötä. Otin kalastusvehkeeni esille ryhtyäkseni niitä korjailemaan. Ei ollut tarmoa siihenkään, avasin laatikon kannen ja painoin kiinni. Mistä minä tiedän, tulenko niitä enää tarvitsemaan, perhojani ja uistimiani?

Ilta kuluu miten kuten, enimmäkseen näitä yksitoikkoisia mietteitä paperille pannessa.

Kiertomatkoillaan toisten luona tapaa siellä toisia, jotka liikkuvat samoilla asioilla, tuomassa ja hankkimassa tietoja ja niitä vertailemassa toisiinsa. Usein kuulee hauskoja, hullunkurisia juttuja punaisten hölmöläisyyksistä, mutta yhtä usein myöskin järkyttäviä ja jännittäviä kertomuksia murhista, kotitarkastuksista, pakoretkistä, vältetyistä vaaroista. Olen pannut merkille, kuinka vähän ihmiset purkavat tunteitaan, osoittavat kauhistustaan tai inhoaan, olkoonpa tapaus kuinka pöyristyttävä tahansa. Kuinka pian ihminen mukautuu ja jaksaa sulattaa melkein mitä tahansa! Oli ennen suuri tapaus, jos auto tai raitiovaunu ajoi jonkun kuoliaaksi. Nyt otetaan, ellei se koske lähintä tuttavapiiriä, tieto murhasta tavallisena kuolemantapauksena. Mutta kyllä kai viha ja kosto jää jäytämään ja puhkeamaan aikanaan. Hampaat pureutuvat yhteen. Tyyneyden takana on sitkeää päättäväisyyttä kestää loppuun asti. Meilläkin on paljon saksalaista "durchhalten"-henkeä. Kunhan olisi myöskin heidän "maulhalten"-henkeään — mutta siinä suhteessa emme ole saksalaisen hengen läpitunkemia. Jos punaisilla olisi tiedustelutoimi vähänkään järjestetty, kyllä porvarillisten hankkeet helposti olisivat heidän tiedossaan. On aivan uskomatonta, miten nimiäkin mainiten puhutaan toimihenkilöistä, asekätköistä, siellä ja siellä piilevistä senaattoreista, suojeluskuntalaisten varustuksista ja semmoisista. Ihmiset tekeytyvät pikkutärkeiksi, kehuvat itse toimillaan ja tiedoillaan toisten toimista.

Mutta yleensä on porvarillisten ryhti ja kuri ja solidaarisuus hyvä, Heissä piilee ominaisuuksia, pelottomuutta, päättäväisyyttä, uhrautuvaisuutta, jotka tavallisina aikoina tuskin ollenkaan tulevat esiin. Suomen kansassa oleva teräs nähtävästi jalostuu ja karaistuu, luvaten hyvää.

Vähä väliä saa kuulla kertomuksia, kuinka tyynesti ja rauhallisesti ihmiset esiintyvät vaikeimmissakin tilanteissa. Niistä selvittyään kertovat he niistä lystimäisesti, hirtehishumoristisesti tai välinpitämättömästi, niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut, vaikka henki usein on vaappunut puukon kärellä. On jouduttu punaisten vangiksi ja heidän tuomioistuimensa eteen, on kohdeltu heitä ylpeästi ja halveksivasti, tehty heistä homeerista pilaa. Toiset ovat pyytäneet kotitarkastajia istumaan ja tarjonneet tupakkaa, jopa kahviakin, ja jutelleet ja pitäneet heille pitkiä esitelmiä tämän vallankumouksen järjettömyydestä. Kun kuolema on ollut edessä, ovat monet antaneet ampua itsensä silmää räpäyttämättä, armoa anomatta. Kun Thomén veljekset teloitettiin — on joku näkijä lausunut — kuolivat he kuin kuninkaat, seisoen jäykkinä kuin patsaat, ainoastaan ystävällisellä hymyllä toisiaan rohkaisten.

Mikä suunnaton aihevarasto tämä aika tuleville runoilijoille ja kirjailijoille jännittäviä tapauksia, kauniita ja draamallisesti järkyttäviä tapauksia! Kun täälläkin niin, mitä sitten rintamilla, kun sieltä kerran viestit vierivät. Mikä heikompiakin luonteita lujentavasti kasvattava merkitys tällä taistelulla ei ainoastaan nyt eläviin ja mukana oleviin, vaan myöskin vastaisiin polviin, jotka saavat siitä vaikutelmansa sitä kuvaavan kirjallisuuden valossa!

Enkä minä, jos muuten siihen kykenisinkin, kuitenkaan usko, että voisin tämän ajan sankaruuksia intomielin ylistää. Kuka voittaneekin, aina on se veli, joka veljeä vastaan taistelee, veli, joka veljen tuhoo. Ei ole kansalaissodasta, ei luokkasodasta ylevän ja ylentävän eepoksen aiheeksi.

Tässä ei sittenkään ole, ainakaan vielä näin läheltä katsoen, mitään traagillisesti suurta ja sovittavaa. Ei ymmärretä, ei kunnioiteta, ei säälitä vastustajaa. Ei nähdä toinen toisessa muuta kuin kapinoitsijoita, maanpettureja, roistoja, ryöväreitä, sortajia. Nyt vasta luokkaviha alkaakin. Nyt se kytee porvareissakin, jotka ennen ovat olleet siitä vapaammat. Suomen kansa on auttamattomasti halennut kahtia. En ole saanut — varsinkaan tavallisilta, keskinkertaisilta ihmisiltä molemmissa leireissä — juuri mitään vastakaikua yrityksilleni koettaa selittää, etsiä lieventäviä asianhaaroja, en tavannut mitään valkoisen ja punaisen intohimon välitunnetta, joka säälisi, ymmärtäisi ja antaisi anteeksi. Ei se tunne pääse itsessänikään kuin poikkeustiloissa vallalle, silloin vain, kun olen varma voitostamme. Viha ja katkeruus kihelmöi minussakin, niin pian kuin vähänkään epäilen, ettemme selviä tästä voittajina. Ainoastaan silloin huomaan voivani olla "jalomielinen", kun luulen itselläni olevan siihen varaa voittajana. Mutta voittajan jalomielisyyttä en ole koskaan voinut pitää minään eetillisesti ylevänä ominaisuutena.

*

Sotarunoudesta.

Tällä taistelulla on jo runoilijansa. Olen nähnyt näytteitä punaisten purkauksista. Luultavasti on valkoisellakin puolella Tyrtaionsa. Mutta ei sodan aikainen sotarunous ole muuta kuin pamflettirunoutta. Se kyllä yllyttää ja innostaa, mutta ei jalosta. Se on sotahuutoa, se on vain yhden rintaman runoutta. Täytyy peräytyä kauas nykyhetkestä, ajan pitkän perspektiivin taa kuvatakseen sotaa Vänrikki Stoolin henkeen. "Kulneffia" ei nyt kukaan voisi kirjoittaa, "Viaporia" kyllä. "Tag allt hvad mörker finns i graf och allt hvad kval i lif och bilda dig ett namn däraf och det åt honom gif" — Kaikk' ota haudan synkeys ja tuska elämän, tee niistä hälle nimitys. Häväistys, patto maan, niin nimi kurjan olkohon. Se on toistaiseksi meidän voimakkain, meitä hallitsevin tunteemme tästä sodasta.

Runebergkin rakensi samantapaiselle kiro-paatokselle "vänrikeistään" ainoastaan — yhden.

*

Eräs tuttavani on käynyt katsomassa ruumiita koleraparakilla. Punaisten uhreilta ovat monelta päät murskatut ja ruumiit ovat alastomiksi ryöstetyt.

*

Muuan seikkailu.

Tapasin erään valtiopäivämiehen, joka oli venäläiseksi meriupseeriksi puettuna päättänyt eräiden toisten kanssa koettaa päästä kotipuoleensa. Jostain syystä oli lähtö häneltä jäänyt, mutta toiset olivat lähteneet. Venäläisen upseerin saattamana he olivat onnistuneetkin pääsemään määräpaikka-asemalle. Siellä he jossain asemahuoneessa uutimien suojassa riisuivat sotilaspukunsa ja saivat ne kätketyksi, paitsi erästä lakkia, joka kiireessä oli tullut heitetyksi uunin päälle ja huomattiin asemasillalta. Miehet joutuivat kiinni ja paikallinen vartio tuomitsi heidät vakoojina ammuttaviksi. Valtiomiesten joukossa oli kuitenkin inhimillisempi mies, joka tahtoi pelastaa heidät ja sai aikaan, että vangitut lähetettiin Viipuriin, saattajana sama mies, joka edelleen halusi pelastaa heidät. Se onnistuikin, vaikka suurien vaikeuksien jälkeen. Kun saattaja vei vankinsa miliisiin ja pyysi passitusta Helsinkiin, antoi miliisimies hänelle kolme kiväärinpatruunaa, yhden kutakin vankia kohti, ärjäisten: "Siin' on passi lahtareille!" Saattaja otti patruunat, mutta ei niitä käyttänyt. Vihdoin onnistuttiin vangit saada siirretyiksi Helsinkiin. Viipurissa olivat he vankilasta toiseen kuletettuina tavanneet m.m. vangituita kaupunginvaltuusmiehiä, m.m. arkkitehti L. Ikosen. Jotka sittemmin surmattiin.

*

"Naputtaa vain!"

Juttu, jonka eri muunnoksissa ja erilailla höystettynä, olen kuullut usealta taholta:

Erään rouvan palvelijatar ilmoittaa lähtevänsä, sillä hän oli vastaanottanut viran senaatissa. "Mitäs Manda siellä tekee?" — "Minä kirjoitan koneella puhtaaksi." — "Onko Manda ennen kirjoittanut koneella puhtaaksi?" — "En ole." — "Eikö se ole vähän vaikeaa ja outoa?" — "Naputtaa vain." — "Entä oikeinkirjoitus ja niin poispäin?" — "Naputtaa vain."

Tämmöisiä kaskuja kiertää loppumattomasti.

*

Entinen senaatin puhtaaksikirjoittaja, vanha neiti, tapaa vahtimestarin, joka vielä on toimessaan: "Onko minun liivejäni näkynyt siellä kammarissani?" — Vahtimestari: "Liivit on poissa ja kello on myös poissa ja neidin huoneessa keitetään priimuksella sekä puuroa että potaattia ja niihin hienoihin papereihin kääritään voileipiä ja muuta ruokaa."

*

Punainen idylli.

Näin aika nätin kohtauksen tänään Pohjoismaiden pankin edustalla. Nuori, kaunis vartijamies joi kahvia, jota hänelle oli tuonut hienoon turkkiin, silkkisukkiin ja ruskeihin uusiin kenkiin puettu punatyttö. Sillaikaa kun poika myhäillen joi kahvia, piteli neiti keikaillen hänen kivääriänsä toisella kädellä, toisessa tarjotin.

*

Pikkueläjät.

Yrjö Mäkelin luo tänään tulevaisuuden kuvan siitä, mitä olisi odotettavissa, jos porvaristo voittaisi. Kysymys tehdään puolueettomille pikkueläjille, jotka tahtovat pysyä erillään kansalaissodasta ja joiden sympatiiat kallistuvat porvarillisten puolelle. Jos porvaristo voittaisi, tulisi maamme heti saamaan kannettavakseen vakinaisen sotalaitoksen: armeijan ja laivaston, ja kaiket siitä johtuvat rasitukset: köyhyyttä, kirousta, siveellistä rappeutumista, hirvittäviä veroja j.n.e.

Kun sotalaitoksella ja sen kauhuilla näin pelotetaan, ei tietysti samassa henkäyksessä käy kehottaminen liittymään omaan jo olemassa olevaan punakaarti-armeijaan, vaikka nähtävästi olisi hyvä halu. Se olisi vähän liiaksi kouraantuntuvaa. Mutta jos ei voi näitä pikkueläjiä kehottaa tarttumaan aseihin, niin voivat he kuitenkin tehdä palveluksen asialle toisella tavalla.

Te, puolueettomat pikku eläjät, mahdollisesti kysytte, mitä teidän tulisi tehdä. No hyvä! Emme vaadi teitä astumaan rintamaan. Ne paikat täytetään luokkatietoisilla sankareilla, jotka tahtovat uhrata oikean asian puolesta kaikkensa, henkensäkin. Ja sellaisia sankareita on meillä tarpeeksi asti, joten emme tarvitse lisää väkeä. Te siis, joille tässä puhutaan, te saatte kernaasti jäädä rauhan toimiin ja jatkaa jokapäiväistä, hiljaista, ahertelevaa elämäänne. Ainoa, mitä teiltä odotetaan ja toivotaan, on se, että kaikkialla ilmaisisitte siveellisesti kannattavanne niitä, jotka nyt ovat nousseet taisteluun kansan vapauden polkijoita, vähäväkisten orjuuttajia vastaan. Jos eri paikkakunnilta maassamme alkaisi voimakkaana kuulua rauhallisten pikkueläjien vaatimus, että vastavallankumouksellisten tulee laskea aseensa, kävisi näille mahdottomaksi jatkaa taistelua. Nyt ne käyvät sitä muka teidänkin nimissänne, teidänkin valtuuttaminanne, vaikkakaan ette ole heille mitään valtuuksia antaneet. Lopettakaa se heidän valehtelemisensa, te puolueettomat pikkueläjät. Sanokaa julki, että vastavallankumouksellisilla ei ole lupa vedota teidän kannatukseenne.

Taktiikka ja tekniikka on tässä sodassa aivan sama kuin suuressa sodassa. Sielläkin koetetaan saada puolueettomilta valloilta ainakin siveellistä kannatusta. Saa nähdä, kuinka kauan nuo pikkueläjät todella pysyvät puolueettomina tällä puolella rintaman. Tuolla puolella sen he jo aikoja sitten lienevät puolueettomuudestaan luopuneet.

*

Seynin tapaan.

Seyn aikoinaan muistaakseni lopetti partiopoikaliikkeen jotenkin samantapaisella julistuksella kuin millä Suomen kouluneuvosto nyt sen tekee:

Koska on lasten vanhempia, jotka ovat sallineet lastensa liittyä partiojärjestöihin aavistamatta näiden joutuvan täten vedettäviksi luokkasodan liekkeihin, on kouluissa tarkoin varottava, ettei partioliikkeen puolelta enään voida jatkaa mainittua kiihoitustyötä. Koulujen opettajistoa varotetaan ehdottomasti ja edesvastuun uhalla pysymään erossa puuhista, jotka tarkoittavat oppilaiden yllyttämistä muodossa tai toisessa vallankumousta vastaan. Koulujen oppilaita kehoitetaan valvomaan, ettei vastavallankumouksellinen kiihoitustyö saa jalansijaa koulun rauhoitetulla alueella.

Uudenaikaista on, että Kouluneuvosto kääntyy suoraan oppilaiden puoleen vaatien heitä valvomaan (s.o. tovereitaan vakoilemaan), ettei kiihoitustyö saa heidän keskuudessaan jalansijaa.

*

Sulussa olevien ja työväestön haltuunsa ottamien liikkeiden lakossa olleita virkailijoita uhataan saattaa syytteeseen ja rangaistukseen vallankumoustuomioistuimista annetun lain kaikella ankaruudella.

*

Trotski onnittelee.

Venäjän Brest-Litovskin rauhanneuvottelulähetystön nimessä lähettää ulkoasiain kansankomisario Trotski onnittelunsa Suomen vallankumoukselliselle työväelle, jossa m.m. sanotaan:

Me onnittelemme Suomen sankarillista työväen luokkaa, joka riisti valtiollisen vallan porvariston käsistä. Tämä nuori pohjoinen tasavalta, sen sivistynyt ja järjestynyt proletariaatti tulee muodostamaan sosialistisen taloudellisen mallivaltion. — — — Uudet työläisten yksimielisyyden siteet yhdistävät tästä lähtien vapaan Suomen vapaan Venäjän kanssa. Meillä on yhteiset vihollisemme ja yhteiset ystävämme; yhteiset periaatteet ja yhteinen tie. Sama voima panee sydämemme sykkimään. Eläköön vapaa, sosialistinen, veljellinen Suomi!

*

Ei tule apua.

Täällä näin eristettynä ollessa on vaikea tietää mitään varmaa, kuinka suuressa määrin työväki oikeastaan kannattaa kapinaa. Ei innostus aseelliseen toimintaan sentään mahtane olla aivan yleinen, koska "Tiedonantajakin" myöntää olevan puolueen jäseniä, jotka "suhtautuvat vastenmielisesti koko nykyiseen vallankumoukseen". Se on helposti ymmärrettävissä — sanotaan — joskaan ei hyväksyttävissä. Kun kerran on lähdetty vallankumouksen tielle, niin on jokaisen tehtävä voitavansa, ettei asiain hoito joutuisi rempalleen ja auttamattoman sekamelskan valtaan. Sentähden olisi kaikki kunnalliset laitokset, koko yhteiskunnallinen koneisto saatavat käyntiin.

Olisihan ne… pitäisihän tässä, — mutta mikä ihme siinä on, että kangertelee ja äksyilee? Lähetetään kiertokirjeitä, ukaaseja kaikille tahoille venäläiseen tapaan, mutta ei tule apua…

*

Punakaartin raportteja.

Taavetin asemalla on ollut taistelu, jossa valkoisia on kaatunut 10 ja haavoittunut useita. Punakaartilaisia haavoittui — 1.

Pohjois-Satakunnassa on ollut useita tunteja kestänyt taistelu.
Mannerheimiläisiä kuuluu olleen 2000 ja punakaartilaisia ainoastaan
muutamia satoja. Punakaartilaisia kaatui 26 ja haavoittui "jokunen".
Punakaartilaisten täytyi "hieman" perääntyä.

Nämä ovat tyypillisiä punakaartilaisraportteja. Heiltä kaatuu yhä edelleenkin, useita tunteja kestäneissä taisteluissakin, vain enintään kaksi ja haavoittuu "jokunen". Ei sentään aina; huomaan vielä raportin, jonka mukaan Vilppulan rintamalla kaatui 1 ja haavoittui "muutamia". Valkoiset pakenivat silloin Ruoveden Pekkalaan, jota vastaan hyökätessä kaatui kokonaista 3 punakaartilaista, mutta haavoittui taaskin vain "jokunen". — Vielä yksi sotatieto, sitten riittäköön toistaiseksi: Loviisan ympäristössä olevien talojen isännät ovat "ruoskan kanssa ajaneet renkiään tappeluun punakaartia vastaan".

*

Miksen antaisi runoilija-haaveilijan taas vaihteeksi puhua ja purkaa mieltään:

Päivän noustessa.

Päivä nousee…

Kimmeltävät vuorten huiput kohouvat auringon hehkussa kylpein.
Punertavat jättihonkien latvat…

On hätä yön pimeillä peikoilla. He tahtovat auringon mustiin pilviinsä peittää ja yhä yön valtiaita olla…

Vaan ei! Ei mikään sen nousua voi estää!

Se kultaa synkät pilvet purppurapunallaan ja mahtavana, voittoisana kohoaa niiden yli…

Haa!… Jo on hetkenne tullut, te yön mustat peikot! Nyt tuomiolle käykää… Me tahdomme kärsimyksemme kostaa vapaina tuhatöisen pimeytenne kahleista…

Terve, sinä nouseva säihkyvä päivä!

Terve, sä nousevan päivän kansa!

Lohtua tuo'os miljooniin murtuneisiin mieliin…

Parantaos syvät, vertavuotavat haavat…

Leppoisana paistaos siellä missä inehmo auransa kurjessa astuu…

Suuri, odotettu ikuisuuden päivä… Me pyydämme sulta paljon… paljon… Rauhaa… leipää… ja elämänarvoa. Me pyydämme kärsimystemme loppua ja vapauden kultaista kesää.

Siksi siunaamme sua, suuren kaivatun päivän nousu!

Eino Launis.

*

En kernaasti uskoisi.

Tämmöisenä kiihkon aikana on yleistä, ehkä ymmärrettävääkin, että tahdotaan painaa villaisella kaikkia omia hairahduksia, jopa rikoksiakin. Me olemme enkeleitä, he ovat perkeleitä, he tekevät kaikkea mahdollista pahaa, me emme voi menetellä muutoin kuin niinkuin hyvä ja oikein on. Meidän puolellamme ei tahdota kuulla puhuttavankaan mistään meikäläisten tekemistä julmuuksista, kaikki sellainen on heidän lehtiensä keksimää valhetta. En ole niitä, jotka tahtovat painaa villasella, en usko että valkoiset ovat enkeleitä. Heidän seurakuntansa on kai sekin sekalaista niinkuin kaikki muutkin seurakunnat. Punaisten levittämissä jutuissa voi olla joissakin jotain perää. Vapauttaakseni itseni yksipuolisuuden syytöksestä panen tähän niistä muutamia; jo siksikin, että lehden lukijakunta ne uskoo tosiksi ja että ne luultavasti tulevat olemaan monen yllytyksen pohjana. Omasta puolestani en tietysti voi uskoa niitä, ennenkuin on varmoja todistuksia niistä tai samantapaisista. Mutta jos ne ovat osaksikaan tosia, olen yhtä ihannetta köyhempi. Jos se olisi siellä usein uudistuva ilmiö, olisin keppikerjäläinen.

"Työmies" kertoo:

Viime tiistaina oli Länsi-Pohjassa kahakkaa punakaartilaisten ja valkokaartilaisten välillä. Tällöin oli eräs punakaartilainen joutunut valkokaartilaisten vangiksi, mutta sittemmin päässyt vapaaksi. Hän on kertonut, että kun hän joutui valkokaartilaisten käsiin, olivat ne sitoneet hänen kätensä selän taakse ja alkaneet lyödä häntä kiväärillä päähän sekä lausuneet: "emme me sinua tapa, mutta kidutamme." Hänen tilansa on arveluttava. Eräältä punakaartilaiselta olivat valkokaartilaiset ryöstäneet 400 mk rahaa ja vaatteet.

Kokemäeltä lähti porilaisten edellä tiedustelumatkalle Lauttakylään kokemäkeläinen työmies Kalle Kantanen. Hän kuitenkin joutui lahtarien vangiksi. Lahtarit panivat hänet rautoihin ja pieksivät sitten uhriaan sekä muutoinkin rääkkäsivät mitä petomaisimmalla tavalla. Mutta silloin vasta saavutti heidän julmuutensa huippukohdan, kun he huomasivat porilaisten joukkojen tulon ja käsittivät jäävänsä näiden kanssa taistelussa alakynteen. Raudoissa oleva ja muutoinkin liikuntakyvyttömäksi saatettu vanki jätettiin erääseen toht. Engdahlin huoneeseen, jonka ovi pantiin kiinni ja sen päälle lippu, jonka mukaan huoneessa piti olla säilytettävänä vihainen koira. Eikä tässä vielä kyllin, vaan he lisäksi suunnittelivat sellaisen pirullisen juonen, että sen täyttyessä heidän laskelmainsa mukaisesti vangitun auttajat olisivat tulleet tämän teloittajiksi. Lahtarit nimittäin asettivat voimakkain panoksin ladatun kaksipiippuisen haulikon kiinteään asentoon, tähtäys vankia kohti, ja sitoivat liipasimista narut oveen niin, että kun sitä avattiin, molempain piippujen täytyi ehdottomasti laueta ja panosten surmata vangitun. Jokainen voi käsittää, millaisia kauhun ja jännityksen hetkiä tämä sai viettää katsoessaan kuolemaa silmiin, jonka omat ystävät olisivat voineet tuottaa apua tuodessaan. Onneksi kuitenkin nämä tunkeutuivatkin sisälle kokonaan toista tietä kuin ihmispedot olivat laskeneet ja vapauttivat vangitun, joka saatiin raudoista irti vasta sepän luo vietynä. Raudat ovat tuodut muistoksi Poriin.

Otaksuttuna, että täntapaisia tekoja on tehty, on muistettava, että ne voivat olla punaisten vastaavien tekojen aiheuttamia. Mutta siinäkin tapauksessa —?

*

Kaivopuistossa.

Talvinen aamupäivä viehätti minut kävelylle. Lähdin Kaivopuistoon päin. Siellähän on sentään hiukan luontoa ja puita ja lumihankea. Tämmöisinä päivinä oltiin ennen Seurasaarella päin hiihtelemässä. Kaivopuistossa liikkuu sunnuntairouvia lapsineen ja kelkkoineen. Kuulen, kuinka he kiukuttelevat sitä, että pikkutytötkään eivät saa siellä käyttää suksia. Semmoinen kielto on todella olemassa. Voihan vielä "strategiselta" kannalta katsoen ymmärtää, että hiihtäminen kaupungin ympäristössä on kiellettävä, mutta lasten pikku-urheilun estäminen on pikkumaista kiusantekoa.

Pistäysin erään tuttavan luo, hänen kauniiseen uuteen kotiinsa, jonka hän äsken on sisustanut. Pidettiin pieni "kotitarkastus". Kaikki oli hienoa ja uutta. Onnittelin häntä, että hän oli saanut kotinsa tähän kuntoon.

"Niin, mutta eihän tiedä, kuinka kauan tämän saa pitää. Tuntuu kuin ei se olisi vielä omani." — "No, kolmen viikon päästä se on omasi." En uskonut itsekään, että meillä vielä kolmen viikon päästä oltaisiin siinä, että yksityinen omistusoikeus olisi turvattu. Saattaa siihen mennä kolme kuukauttakin.

*

Tuppurainen ja tappurainen.

Mielenkiintoisin puoli tässä touhussa on minusta yhä se, miten he koettavat järjestää sen yhteiskunnan hoitoa, jonka he ovat ottaneet haltuunsa. Sodallahan ei voi olla mitään itsetarkoitusta, sen tarkoituksenahan on päästä hoitamaan otettavaa saalista. Ovathan ne julistaneet koko joukon asetuksia milloin minkin laitoksen haltuun ottamisesta ja uudestijärjestämisestä. Nyt on taas ilmestynyt pitkä "ohjesääntö" tehtaiden ja liikkeiden hoidosta ja valvonnasta, kun ne ovat saatetut käyntiin kansanvaltuuskunnan suostumuksella. Tehtaiden sekä teknillinen että rahallinen valvonta tulee jonkunlaisen tehdaskomitean valvonnan alaiseksi. Se valvoo yksin raaka-aineiden ja tilauksienkin hankintaa. Ohjesäännöissä on parikymmentä pykälää, jotka kaikki tarkoittavat työväen etujen turvaamista, mutta ei ainoatakaan, johon kapitaali, osakkeenomistajat, voisivat turvautua. Tehtaiden ja liikkeiden hoidossa ja valvonnassa ei sillä, joka on pannut niihin rahansa, näytä olevan mitään sanomista. On vain määrätty, että konttoripäällikkö "on vastuussa" liikkeen rahavaroista ja tehtaan omaisuudesta ja on hänen sitä varten esitettävä — takuu. Mistä tuo satoihinkin tuhansiin nouseva takuu saadaan? Kuka sen punaisten konttoripäällikölle antaa? Kelvanneeko siksi toveri tuppurainen toveri tappuraiselle? Muita ei liene saatavissa.

*

Vankien toivo.

En ole muistaakseni koskaan ennen huomannut kuritushuonevankien esiintyvän sanomalehdissä etujaan valvomassa. Tänään sen tekevät Turun kuritushuonevangit in corpore. He ilmituovat riemunsa sen johdosta, että heidät on luvattu vapauttaa. Se kuitenkin on tapahtunut eräillä ehdoilla ja niissä on jotain, "joka on saattanut kovin surulliseksi useita vankeja. Se on se, että vain sellaiset vangit päästetään vapaiksi, joita ei katsota yhteiskunnalle vaarallisiksi. Huomautamme tähän, että jos meitä vankeja lasketaan vain sen perusteella vapaaksi, miten vanhan keisarivallan virkailijat ovat puolueellisuudessaan meitä raporteissaan mustanneet, niin ei meillä ole monellakaan toivoa vapauteen päästä heti."

*

Juttuja esimerkin miehistä.

Eräs pohjalainen saaristolais-vanhus, seitsemättä vuosikymmentä käyvä ukko, joutui poikansa kanssa kiistaan siitä, kumpi heistä lähtee Vaasaan ryssiä vastaan. Ukko oli taipumaton ja sanoi: "Minä olen 50 vuotta odottanut tilaisuutta saadakseni ajaa ryssät maasta. Kun se nyt vihdoin tapahtuu, menen minä nyt. Mutta jos minä kuolen, tule sinä sitten ja maksa ryssälle minunkin puolestani."

Ylistarosta kerrotaan (V. Sanoille) seuraava tapaus: Kun tammik. 20 p:nä oli taistelu kuumimmillaan, mutta pappilan piharakennuksesta oli jo saatu ryssät pois, meni 78-vuotias ukko Iisakki Leppälahti sulkemaan sanotun rakennuksen ovia. Silloin äkkäsi Iisakki ylikamarin välikaton päälle piiloutuneen ryssän, joka ojensi kiväärinsä vanhusta kohti ampuakseen hänet. Ukko oli kuitenkin ryssää nopeampi, sieppasi halon ja iski sillä ryssää käsivarteen, niin että kivääri tuli kolinkolia alas. Mutta solttu oli varannut toisenkin kiväärin ja pesuvadillisen patruunia. Sen huomattuaan iski ukko toisen kerran, jolloin ryssä alkoi puhua bohusta ja antautui. Tultuaan alas antoi hän ukolle kiväärinsä ja patruunansa. Ne ottikin ukko huostaansa ja kuletti vangin yhteiseen vankileiriin.

*

Antonius Caesarin ruumiin ääressä.

Joku päivä sitten oletin, että kuvaukset valkoisten muka harjoittamista julmuuksista luultavasti piankin tulisivat antamaan tekstiä agitatsio-artikkeleihin. Tänään onkin "Tiedonantajassa" jo ensimäinen näyte siitä, miten tätä ainehistoa tullaan käyttämään. Yrjö Mäkelin alkaa pääartikkelina olevan kirjoituksensa "Pysähdy, kuuntele, mieti!" näin: "Pöyristyttävät ovat olleet sanomalehtien kertomukset lahtarikaartilaisten julmuuksista. Ja vielä niitäkin hirvittävämpiä kertomuksia kulkee kansan keskuudessa suusta suuhun." Ja sitten seuraa kirjoitus, joka tarkoitukseltaan ja sävyltään muistuttaa Antoniuksen puhetta Caesarin ruumiin ääressä. Sen näennäisenä tarkoituksena on hillitä kansan koston vimmaa. Kun en tunne miestä, menen niin pitkälle, että myönnän hänen ehkä olevan vilpittömän ja todella tarkoittavan rauhoittamista. Mutta mikä kirjoituksen tarkoitus liekin, sen vaikutus on varmaan oleva päinvastainen, omansa viemään vastatekoihin, kun kirjoittaja yhtä mittaa uudistaa kuvaukset valkoisten julmuuksista ja uskoo ne ilman muuta tosiksi. Pari näytettä:

Muuan toverimme oli kaatunut taistelussa lahtareita vastaan. Hänen ruumiinsa jäi virumaan lahtarien hallussa olleelle alueelle. Lahtarit katkasivat ruumiin kaulan kirveellä ja potkivat irtonaista päätä. Siten kertovat lehdet. Se kertomus on omansa kuohuttamaan mieltä. Ja kostonajatus kihoaa aivoihin. Mutta sittenkin: eihän tässä taistelussa nyt ole kysymys kuolleen miehen päästä.

Ei ole! Revittäkööt lahtarit kaatuneiden toveriemme ruumiita vaikkapa koirillaan. Se ei enää kuulu meille siinä mielessä, että sen seikan takia pitäisi ryhtyä joihinkin vastatoimenpiteisiin. Ruumiiden häpäiseminen ei ratkaise sitä asiaa, josta taistelua käydään. Tapaus on vain surullinen sivuilmiö. Ja meidän tulee varoa, ettemme omasta puolestamme aiheuta sellaisia sivuilmiöitä. Rikolliset saatettakoot tuomioistuimen eteen. Mutta pois yksityinen kosto.

Ehkä hän sittenkin on vilpitön. Sillä samalla hän jälleen vaipuu haaveilemaan tuhatvuotisesta valtakunnasta toteutettuna, mitä meihin tulee, tämän kansalaissodan kautta. Eikä sen saavuttamiseen hänen mielestään vaadita muuta kuin että tuohon valtakuntaan astuvien täytyy olla yleviä ja hyviä.

Mutta olemmeko ja tulemmeko sitä olemaan? Valmistaako Y.M. omiaan siihen yhä puhaltamalla sodan intohimojen liekkiin? Hän tuntee huonosti — vaiko liiankin hyvin? — ihmisten heimot, jotka väräjävät vain vaistojen mukaan. Kun hän loihtii esille vihollisen kaikki pahat teot, poistaa manttelin ja osoittaa Caesarin haavoja, ei auta enää vallalle päässyttä raivoa vaimentaa sanomalla: elkäähän sentään raivostuko, elkää kostako pahaa pahalla.

Joukot värähtävät vastaan omalla tavallaan, vaistomaisesti, vastustamatta. Ei mikään kuri voi, tai voi ainakin vain hyvin heikosti, sitä estää. Valkoistenkin puolella on, niinkuin kerrotaan, ollut vaikea hillitä sotilaita lynkkaamasta vankeja heidän nähtyään punaisten veritöitä tai niistä kuultuaan. Tämä sota tulee nähtävästi olemaan hyvin verinen ja katkera, ja raaka molemmin puolin. Meissä piilee vielä raakalaisheimojen verikostovaistoa. Meitä ei ole koskaan kasvatettu ritarillisuuteen. Eivätkähän suuret sivistyskansatkaan ole, Jumala paratkoon, näyttäneet meille esimerkkiä.

*

Venäläisten lähtö.

Y. Sirola ja E. Torniainen ovat äsken käyneet Venäjän työväenneuvoston kokouksessa Pietarissa viemässä täältä sinne terveisiä. Heidän puheessaan puhutaan useassa paikassa Suomen riippumattomuudesta ja itsenäisyydestä, jonka venäläisten toverien kautta olemme saaneet. Näyttää kuin sieltä päin olisi tahdottu saada jotain vakuutusta tästä riippumattomuudesta. Venäläisten vastauksessa ei anneta mitään sellaista vakuutusta, toivotaan vain menestystä molempien maiden köyhälistöjen yhteiselle taistelulle. Ehkä erehdyn, ehkä tervehdyskäynnin tarkoituksena olikin vain värvätä väkeä niiden venäläisten sijaan, jotka täältä joka päivä kuuluvat valuvan kotiinsa, tai vaikuttaa entisten tänne jäämiseen.

*

Nyt näinkin eräästä silkkipaperista, jossa selostetaan haastattelua, mikä N. Vjekillä on ollut Sirolan kanssa, millä asioilla hän siellä on liikkunut. "Suomalaiset työläiset eivät ollenkaan kiirehdi venäläisten joukkojen poistumista; sitä vaativat vain porvarit. Venäläiset lähtevät kyllä, kun katsovat sen tarpeelliseksi."

*

Punainen lippu on verilippu.

Tämä päivä toi tietoja uusista punamurhista. Arkkitehti V. Penttilä on viety asunnostaan Grankullassa ja ammuttu. Hän ei ollut millään tavalla ottanut osaa mihinkään "vastavallankumoukselliseen" toimintaan. — Lohjalla on surmattu useita henkilöitä, m.m. pappi Tuori, joka makasi sairaana vuoteessaan. — Eräs nuori ylioppilas Trygve Boldt on kadonnut matkalla, jolle hän jonain viestinviejänä lähti isoisänsä lehtori B. Nybergin asuntoon Hafsuddenissa lähellä Porvoota. Hän oli Topeliuksen tyttärentyttären poika, etevä, hieno nuorukainen. Hänestä ei ole toistaiseksi muuta tietoa kuin että hänet on nähty jossain siellä joutuneen punaisten vangiksi.

Punainen lippu on verilippu. Sen tahratulla pohjalla ei Suomen leijonavaakuna koskaan saa liehua. En koskaan voisi pitää sitä katollani. Lippukysymyksemme on ratkaistu.

Lippumme on oleva sinivalkoinen.

*

Onnellisia miehiä.

Olin tänään tohtori Z. Castrénin luona Siltasaarella. Hänen johtamansa Työväenopisto ei tietysti sekään voi toimia. Työväellä on nyt muuta tehtävää kuin vastaanottaa sivistyksellisiä herätyksiä. Teki virkistävän vaikutuksen tavata tämä tyyni filosoofi. Useiden muiden kanssa työskentelee hän komiteassa yhteiskunnallisten olojen parantamiseksi, joka pohtii edistysmielisiä alotteita tulevaisuuden varalta.

Onnellisia Arkimedeksiä, jotka kaikesta huolimatta voivat ajatella ympyröitään.

*

Veljeytymisestä ja sisartumisesta.

En ollenkaan ihmettele sitä vaikutusta, mikä venäläisillä tovereilla on ollut meidän työläisiin, sitä veljeytymistä ja sisartumista, mikä täällä vuosien kuluessa on niin lujaksi rakentunut. Venäläinen on suuri hypnotisoija ja erinomainen agitaattori. Hän kourasee sydämen pohjasta hyvätuulisuudellaan ja herttaisuudellaan ja lumoaa pian omalla uskollaan. Venäläiset "uskovat" tavattoman voimakkaasti, ovat enemmän kuin mitkään muut valmiit uhrautumaan uskonsa puolesta. He osaavat tavattomassa määrässä vakuuttaa, äänellä, silmillä, ilmeellä ja eleillä. Heidän jokapäiväinen "jej bohunsa" tulee, kaikkein tavallisimmassakin vakuutuksessa, ilmeisesti valehdellessakin, heidän sisimmästään syvänä rintaäänenä niinkuin urkujen sisälmyksistä, usein paksuna, voimakkaana bassona.

Kun ne tekevät propagandaansa milloin uhaten, milloin houkuttelevasti livertäen, paatoksin ja kyynelinkin, on vaikutusta vaikea torjua, vaikka olisi varuillaankin. Tiedän sen joistakin omistakin kokemuksistani.

Ajatella nyt meikäläistä työläistyttöä, aikana, jolloin kaikki hänen henkensä liitokset ovat lauenneet, joutuneena pulskan, puheliaan, joutilaan, politikoivan, lahjovan, halailevan, suutelevan matruusin käsiteltäväksi, vuosikausien kuluessa, joka-iltaisilla kävelyillä, tanssiaisissa, kulkueissa. Tarvitsee vain nähdä hänen täydellisen, autuaan antaumisensa, kun hän jollain esplanaadin sohvalla istuu ritarinsa vierellä, miltei lepää hänen sylissään. Eivät meidän omat jäykät nuorukaisemme koskaan olisi saaneet luoduksi sitä määrää punatyttöjä, minkä matruusit kesäisessä Helsingissä ovat värvänneet vallankumouksen armeijaan.

Tätä tietä on varmaan bolshevismi suuressa määrin tunkenut Sörnäisten työläiskoteihin. Ehkei aatteista ole paljoakaan puhuttu eikä niillä vaikutettu, mutta persoonallinen mieltymys sen aatteen ajajiin on rotuvastenmielisyyttä vähentäen tehnyt työtä aatteen hyväksi. On menty näiden hyvien ja herttaisten miesten mukana, minne ne ovat vieneet. Olen nähnyt sitä vaikutusta maaseudullakin, vallityöseuduilla, eivätkä sen alaisiksi joutuneet suinkaan ole olleet kaikki tavallisia sotaleirityttöjä. Turhaan ovat omat pojat tapelleet. Vaikka ovat antaneetkin ryssille selkään, on ryssä kuitenkin lopulta vienyt tytön. Naisilla, "morsiamilla", on varmaan suuri osuus kansallisessa luhistumisessa, roturaja-aitain repimisessä. Tehdastytöt ovat vieneet suosiollisuutensa koteihinsa, asuntokasarmeihin työläiskorttereissa ja valmistaneet maa-alaa yhteenliittymiselle, jonka hyväksi johtajat puolestaan ovat toimineet omalla propagandatyöllään. Tytöille on venäläinen sotilas sulhanen, pojille hän on veli, ja niin on entisestä vihollisesta tullut sukulainen, jonka kanssa käydään nujertamaan vihattua naapuria, omaa porvaria, ja valtaamaan hänen taloaan. Naisten kanssa kaulakkain, miesten kanssa käsikkäin, sormet sormien lomassa — on näky, jonka saattoi nähdä kaikissa kulkueissa Helsingin kaduilla, ja siitä on sitten siirrytty vallihautoihin rintamalle, toiset sairaanhoitajattarina, toiset sotilaina. Siinä olisi paljon ainehistoa vallankumouksen yksityis- ja luokkapsykologiaa harrastavalle tutkijalle, sekä tiedemiehelle että kaunokirjailijalle.

*

Tyynnyttelyä.

Kun porvarillinen hallitus oli vallassa, käytiin sen kimppuun lakkaamatta siitä, ettei se voinut hankkia elintarpeita. Eivät mitkään sen ponnistukset saaneet tunnustusta, ei mitään vaikeuksia otettu huomioon. Nyt sitä syytetään siitäkin, että se tahallaan kärjisti elintarvepulaa muka kokoamalla varastoja Pohjois-Suomeen omiin sotilastarpeihinsa. Kavalampaa, ilkeämpää ja samalla tehovampaa syytöstä tuskin voi tehdä, ja miten se on vaikuttanut jonottaviin naisiin, sen olen omin korvin kuullut.

Nyt on toinen äänensävy. Nyt odotetaan kärsivällisesti ja uskotaan vilpittömästi, että Tokoi kyllä hankkii. Uskotaan kaikki, mitä hän uskottelee. Ensimäinen juna on jo lähtenyt Siperiaan hakemaan viljaa ja seuraavia on aikomus lähettää jo viikon lopulla. Ja että ne sieltä myöskin palaavat, siitä ei liene tällä haavaa epäilystä ainoallakaan oikeauskoisella sosialistilla, paitsi asianomaisilla johtajilla itsellään. Sillä he eivät suinkaan ole niin optimistisia, kuin miltä ovat näyttävinään. He näkyvät pelkäävän, että "työväki kyllästyy odotukseen ja kohdistaa tyytymättömyyden ja vihan omaa kansanvaltuuskuntaansa kohtaan". Siinä pelossa lausutaan harras toivomus, että "toverit käsittävät nykyisen ajan vakavuuden ja tilanteen merkityksen ja ymmärtävät menetellä tyynesti ja harkitusti ajan vaatimuksia vastaavalla tavalla". Usein toistuvasta mielten kuohun rauhoittamisesta päättäen sitä nähtävästi on siellä paljonkin olemassa.

*

Lohduttava tieto.

"On vain yksi vihollinen, jota talonpoika pitää vaarallisena — se on vihollinen, joka pyrkii uhkaamaan hänen kotinsa rauhaa. Kotinsa kynnyksellä taistelee talonpoika leijonan rohkeudella ja hänen vihansa kotinsa vihollista kohtaan on yhtä palava, kuin hänen rakkautensa isien turpeeseen on syvä."

Nämä rivit ovat tänpäiväisestä "Tiedonantajasta" — ihme kyllä siitä, sillä kun samalla myönnetään että porvaristo osaa näitä talonpojan sielunelämän vaistoja käyttää taitavasti hyväkseen, luulisi omillekin lukijoille käyvän ilmi, mikä voimakas vastustaja juuri näistä talonpojista kokoonpantu valkoinen armeija todella on. Kaikessa tapauksessa on lohdullista täällä, jossa ei mitään tiedä, saada viholliselta itseltään tietoja hengestä ja mielialasta siellä kaukana.

*

Punakaartilaisen palkka.

Vallankumouksellisten eduskunta s.o. Työväen Pääneuvosto on ollut koolla pari kertaa ja sen ensimäisenä ja tärkeimpänä tehtävänä on ollut punakaartilaisen palkan määrääminen. Vakinaisessa palveluksessa oleva saa 450 mk kuussa sekä ruuan. Sen lisäksi hän saa 100 mk kuussa vaimonsa elatukseksi ja 25 mk kuussa lasta kohden, joka tekee 450 + 100 — sanokaamme keskimäärin 4 lapsen osa yhteensä 100 mk = mk.

*

Valtiopäivämies voidaan panna viralta.

Eilisessä istunnossa hyväksyi Pääneuvosto heidän "valtiopäiväjärjestyksensä" perussäännöt. Se ei ole pituudella pilattu, vain 8 §:ää. Merkittävimpiä säännöksiä on siinä se, että asianomainen järjestö joka on edustajan valinnut, voi milloin hyvänsä katsoo syytä olevan panna viralta vanhan ja valita uuden, jos ennen valitun ei enää katsota ansaitsevan järjestön luottamusta.

*

Suomen Pankki avaa tästä puoleen pano- ja ottotilejä kaikissa konttoreissaan. Liekö ketään vallankumouksen pysyväisyyteen niin luottavaa kapitalistia, joka uskaltaisi uskoa rahansa laitoksen talletettavaksi, joka alkoi toimintansa sisäänmurrolla.

*

Tokoi on yhä enemmän helisemässä, minkä jälleen mielihyvällä merkitsen muistiin. Kuta "pahhee heille, sitä parree meille." Jostain syystä minulla on erityisen paha silmä sitä runnaria kohtaan. Tänään on hän tavallista hermostuneempi. Hänelle on tehty ilmoituksia, että erinäiset kaartin osastot ja muut elintarvelautakunnista riippumattomat ryhmät kaikista varoituksista huolimatta ovat tehneet omavaltaisia elintarpeiden takavarikoimisia ja kulettaneet pois muille paikkakunnille määrätyn viljan — usein suuriakin määriä. Suurin osa Venäjältä tänne saapuneista viljavaunuista on takavarikoitu ennen määräpaikkaansa saapumista. Helsinkiin osotetusta maidosta on osa matkalla takavarikoitu tai kokonaan kadonnut ja Helsingin pieniltä lapsilta, jotka aina ovat saaneet maitoa niukalti, uhkaa maito loppua kokonaan.

Tokoi tavallisuutensa mukaan "ymmärtää kyllä" — olisi jo aika siitä lakata — että elintarpeiden puute usein pakottaa omavaltaisiinkin toimiin, mutta toiselta puolen on muistettava, — sanoo hän — että jos näin alulle päässyt vallattomuus saa jatkua, joutuu eri paikkakuntien työläiset taistelemaan elintarpeista keskenään. Ellei järjestystä ja annettuja kehoituksia noudateta, käy Kansanvaltuuskunnan Elintarveasiain Osaston toiminta kokonaan mahdottomaksi ja sijaan astuu täydellinen anarkia. "Toverit, kaartilaiset ja työläiset! Me pyydämme (!) teitä vallankumouksen menestyksen nimessä säilyttämään järjestyksen. Ellette luota nykyisiin toimihenkilöihinne, niin valitkaa uudet, joihin luotatte, mutta säilyttäkää järjestys."

On kuin hän jo suunnittelisi jotain pakoretkeä, niinkuin rotta jo etsisi reikää, mistä putkahtaa pois uppoavasta laivasta.

*

Yliopiston vuoro.

"Nyt on tullut yliopiston vuoro", sanottiin ennen, kun Bobrikoff ja Seyn, tosin siinä ehtimättä onnistua, kurottivat kouransa yliopiston kurkkuun. Nyt voi sanoa saman vallankumouksellisista. Eräässä kirjoituksessa (joku, joka merkitsee itsensä "Yliopistomiehiä") esitetään vaatimus, että yliopiston henki, siinä vallinnut järjestelmä, on kokonaan muutettava ja että sitä varten on perustettava erityinen yliopistoneuvosto, joka hoitaisi sen asiat, samoinkuin kouluneuvosto tulee hoitamaan koulujen ja taideneuvosto taiteelliset asiat kansanvaltaiseen suuntaan. Kirjoituksessa koetetaan houkutella valtapaikkaisia dosentteja mukaan. Muuten on kirjoituksessa kylläkin asiallista se, mitä siinä on lainattua siitä kritiikistä, mikä jo kauan sitten on tullut yliopiston osaksi suomenmieliseltä taholta.

*

Koko hyvin.

Luen ilokseni "Tiedonantajan" uutisen, että valkokaartilaiset
Kuhmoisissa ovat olleet aseistetut "koko hyvin". Jos niin on ollut
Kuhmoisissa, niin kai myöskin on samoin rintaman muillakin osilla.

*

Senaattori taas runoilee.

Senaattori L. Letonmäki runoilee taas, tehneekö sitten jotain muutakin.