*

Rahat pakoretkillä.

Kun kapina puhkesi, säikähti siitä ensimmäiseksi tuo ylen arka elukka raha ja pistäytyi, mikä sitä oli vapaalla jalalla, oitis paikalla piiloon eikä tullut sieltä esiin houkuttelemallakaan. Kapinalliset koettivat se-setellä ja kiss-kissitellä ja panivat esiin syöttejä ja voileipiä ja maitokupposia, suositellen, maanitellen: tule hyvä raha Suomen pankkiin, tule, kiltti kapitaali, meille korkoa kantamaan. Ei, kapitaali oli hiljaa kuin sirkka seinän raossa päivällä, ja yöllä se hiipi hiirenä taskusta taskuun, kiertäen omia teitään. Oli muutamia miljoonia setelihiiriä Suomen pankin holveissa vankina, saapui vapauttaja, Gylling mursi ristikot ja hiiret päästettiin menemään siinä toivossa, että ainakin ne, hyvin kesytetyt, tulisivat takaisin tuttuun taloon. Mutta tulikos ne? Puitivat sosialistisetelitkin porvarisetelien luo piiloihin ja sinne hävisivät.

Niinkuin ainakin sota-aikana kaivautuivat aarteet maahan. Eikä ainoastaan maahan, vaan sosialistien omiin, jopa itse punakaartilaistenkin omiin taskuihin. Sinne päästyään ei raha palaakaan luonnollista latuaan takaisin pankkiin, vaan jää teille tietymättömille. Punakaartilaiset ompelevat palkkansa paitaan kiinni ja vievät sen mukanaan yksin rintamillekin. Mistäkö minä sen tiedän? Kansanvaltuuskunnan ja Punaisen kaartin yleisesikunnan omasta julistuksesta kaartilaisille ja vetoomuksesta heihin. "Rintamalla olevat tai sinne menevät pitävät rahoja mukanaan suurempia määriä" — sanotaan julistuksessa. Mutta niin ei suinkaan pidä tehdä, sillä siitä on se vaara, että "mies jouduttuaan vihollisen käsiin joko kaatuneena, haavoittuneena tai vankina, puhdistetaan perinpohjin kaikesta, etenkin rahasta. Meidän tulee muistaa, että jokainen markka, mikä näin joutuu vihollisen käytettäväksi, tulee auttamaan sen vastustuskykyä ja siten meidän vahingoksemme."

Sielläkin ne siis piileksivät, rintamilla punakaartilaisten omilla povillakin, kansanvaltuuskunnan hiellä ja vaivalla esiinmurtamat tai painattamat markat, viisaat porvariveitikat, valmiina livahtamaan ruumiidenkin taskuteitä rintaman yli valkoiselle puolelle. Se on mutkainen paikka, mutta jos on kovia, niin on keinojakin. Kansanvaltuuskunnan raha-asiain osasto ilmoittaa ("kautta" Jalo Kohonen), ettei punakaartin palkkoja nyt enää maksetakaan rahassa, vaan kupongeissa, maksumääräys-shekeissä. Jos niitä joutuisikin vihollisen haltuun, "ovat ne sille arvottomia, sillä tällainen shekki on asetettu asianomaisen kaartilaisen nimelle ja voi sen muuttaa rahaksi ainoastaan osoitetuissa paikoissa ainoastaan hän itse tahi hänen vaimonsa tai rintaperillisensä."

Tämä kansanvaltuuskunnan viimeinen finanssioperatsio on sikälikin veikeästi keksitty, että hallitus kaartilaisen kaatuessa tai joutuessa vangiksi ei joudu suorittamaan sitä osaa hänen palkastaan, minkä hän on vastaanottanut noissa shekeissä; kaartilainen saa shekin, mutta valtio pitää sen arvon. Jokainen kaatunut shekkikaartilainen on valtiolle puhdasta voittoa. Kuta enemmän kaatuneita, sitä vähemmän jää rahapalkkaa perittäväksi.

Valtuuskunta vakuuttelee, että ei suinkaan pidä kenenkään epäillä, että tuollainen maksukuitti olisi arvoton paperi. Ei, se on talletustodistus, yhtä arvokas asianomaiselle kuin Suomen pankin setelikin. Tietysti on tähän palkan maksutapaan ollut pakottavana syynä se, että valtuuskunnalla ei enää ole muuta keinoa sitoumustensa suorittamiseen; kassa on tyyten tyhjä. Setelit ovat lopussa ja täytyy työntää paperia kouraan. Mutta näinköhän punakaartilainen sittenkin on niinkuin ennen Iisalmessa Hupsu-Aapeli, joka ei osannut erottaa olutpullon etikettiä viisimarkkasesta.