*

Jokapäiväinen kohtaus.

Olin tänään läsnä kohtauksessa, jollaisia luultavasti tapahtuu eri haaroilla harva se päivä, harva se perhe, jossa ei olisi sattunut jotain samantapaista. Istuimme, rouva, herra ja minä jutellen tapahtumista, sekaan filosofoiden, arvostellen ja tulevia aavistellen. Heillä on sukulaisia, rouvan sisaren mies ja tämän poika, maatilanomistajia punaisimmalla Uudenmaan maaseudulla. He ovat päässeet kotoaan pakenemaan ja ovat piileskelleet milloin missäkin. Toivottavasti he ovat turvassa. Silloin soi ja rouva kutsutaan puhelimeen. Kuulemme vaihdettavan muutamia sanoja ja kuulotorvi rasahtaa paikoilleen. Rouva horjuu sisään, vaipuu tuolille, vaikeroi vähän, nousee ja horjuu ja vaipuu toiselle tuolille käsiään kouristaen, koettaen tointua. Hänen sukulaisensa ovat löydetyt, vangitut ja viedyt, ei tiedetä minne. On hyvin pelättävää, että he tulevat saamaan surmansa, sillä punaiset vihaavat heitä m.m. siitä, että he ovat olleet mukana suojeluskuntaliikkeessä, sitä avustamassa sekä rahalla että toiminnalla.

Sunnuntaina 17 p:nä maaliskuuta.

Ei tirise tippaakaan.

Nyt siis ruvetaan takavarikoimaan rahaakin. Helsingin Työväen Toimeenpaneva Komitea käskee, että kaikkien Helsingin kaupungin liikkeenharjoittajien on tuotava rahansa Suomen pankkiin. Niitä ei saa pitää kirstun pohjalla, missä komitea kyllä tietää niitä olevan kuinka paljon tahansa, vaan ne ovat välttämättä talletettavat pankkiin.

Sama ankara määräys koskee myöskin pikkuliikkeitä. "Vaikka heidän hallussaan onkin vain pienempiä rahamääriä, merkitsee pikkuliikkeiden lukuisuus kuitenkin niin paljon, että jos hekään eivät käytä pankkia rahaliikkeessään, käteisen rahan liikkeestä häviäminen lisääntyy sen kautta." Sen vuoksi käsketään pikkuliikkeitäkin sijoittamaan käteiset varansa Suomen pankkiin.

Komitea on vielä tehnyt sen hämmästyttävän huomion, toisin sanoen todennut, että myöskin yksityiset ihmiset pyrkivät "vastavallankumouksellisessa tarkoituksessa" pitämään omat rahansa omana takanaan. Semmoinenkin sopimaton menettely on heti lopetettava. "Pidätetyt" rahat ovat päästettävät irti muutoin ne — pidätetään.

Tämä pidättäminen tulee tapahtumaan seuraavalla tavalla: "jos Suomen pankilta saamme tiedusteluumme vastauksen, ettei tätä käskyämme ole toteltu suosiolla, tulemme jättämään Helsingin Kaupunginpäällikölle, jolle Suomen Kansanvaltuuskunta on antanut ylimmän järjestyksenpito vallan kaupungissa, tehtäväksi ryhtyä kaikella vallankumouksellisen järjestyksenpidon ankaruudella toimenpiteisiin asianomaisten liikkeenharjoittajain ja yksityisten saattamiseksi noudattamaan tätä käskyämme."

Kai siis pian saamme nähdä miliisimiehet "lypsyllä", joka ilta rahatakavarikolla liikkeiden ja yksityisten luona. Päivän maito kaadetaan korvoon ja ajetaan autolla meijeriin Nikolainkadun varrelle. Menomatkalla käydään ehkä tiinua tullauttamassa Oikarisen osastolla Vuorimiehenkadun 1:ssä. Pelkään, että suuretkin karjat yhtäkkiä ehtyvät niin, ettei tirise tippaakaan. Yksityisten lehmät tietenkin tulevat olemaan vielä vaikeammat lypsää. Tullaan taloon, kysytään: "Missä Raha-Muurikki?" — "Olkaa hyvä ja etsikää." Etsitään elukkaa. Suinataan lahvit, ettitään loorat, mutta ei mistään löyretä.

Tietäisin ainakin eräässä paikassa neuvoa, missä Muurikki makaa. Tarvitsin rahaa, menin tuttavan luo. "Saathan toki, tulehan tänne." Odotin, että pankkiirini kalistelisi avaimiaan ja avaisi kassakirstunsa. Hän myhähteli, hyrähteli. "Paljonko tarvitset?" — "Jos saisin aluksi viisisatasen, silakkakin maksaa 7 mk. kilo." Hänellä on paperi pöydällään. Siinä on tännäköinen muistiinpano.

1,000 — s. 35 500 — s. 47 100 — s. 66 j.n.e.

"Jahah, 500 sivu 47."

Ja edelleen hyrähdellen meni hän kirjakaapilleen, otti sieltä oikein kaikkein ikävimmän näköisen vanhan volyymin "Suomi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia", ja löysi kahden leikkaamattoman lehden välistä minulle viisisatasen.

Ystäväni oli järkähtämättömän varma siitä, ettei tarkkavainuisimmankaan punikin päähän koskaan pälkähtäisi etsiä hänen kapitaaliaan niin ikävän ja kuivan näköisen kirjan sisästä. Siltä varalta, että hänet itsensä veisivät, oli hän tallettanut kopion kassakirjastaan erään tuttavan luo.

*

Eräs suurtilallinen ja eräs toinen.

Erään suurtilallisen talot ja tavarat, karja ja kaikki muu ovat joutuneet hänen alustalaistensa haltuun, takavarikoituina vallankumouksen tarpeisiin. Sieltä viedään karjaa punaiselle armeijalle, maito myödään ja syödään ja myöskin viljavarat käytetään yhteiseksi hyväksi. Torpparit tekevät välttämättömiä töitä, milloin viitsivät, ja ovat tekemättä, milloin pistää päähän. Työpäivä on, lepohetket poistettuina, viisi tuntia, neljä tuntia, kolme tuntia, kuinka säät sallivat. Kesällä ei kerkiä, talvella ei tarkene, syksyllä on j.n.e. Se on nyt sitä yhteiskunnallistuttamista. Pehtori on kadonnut ja löytyy sulan tultua luultavasti jostain männiköstä. Herra itse pääsi työläisen valepukuun puettuna pakenemaan. Tapasin hänet naamioituna valepartaan ja tummiin lasisilmiin, kun hän iltahämärässä oli kävelemässä syrjäkadulla. Olemme hiukan tuttuja.

Hänen kohtalonsa tietenkin säälittää. Mitä hän lieneekin tehnyt — ja hän on tehnyt, tai jättänyt tekemättä, kaikenlaista, jota minä hänen sijassaan en olisi — mutta eihän rangaistus, jos sitä siksi tahtoisikin nimittää, ole missään suhteessa siihen, mitä hän olisi saattanut ja voinutkin olla tekemättä. Väkivallan tekijän tuomio on aina väärä tuomio, luokkatuomari on aina puolueellinen ja epäoikeudenmukainen.

Mutta johtuu kuitenkin väkisinkin mieleeni yhtä ja toista miehestä ja siitä, miten hän on leiviskäänsä hoitanut, hänen suhteestaan alustalaisiinsa, mikä, joskaan ei puolusta, niin kuitenkin selittää sitä, mitä hänelle on tapahtunut. Se rupesi kai johtumaan mieleen etupäässä sen jälkeen, mitä hän lausui erotessamme ja mistä ilmeni, ettei hänellä ole etäisintäkään aavistusta siitä, että hän, että me porvarit yleensä, olisimme vähimmässäkään määrin vastuussa siitä, mitä on tapahtunut.

Hän on tyyppi suomenmaalaisesta maalaisjunkkerista, sanoisinko baltilaisesta paroonista, sikäli kuin semmoiseen on edellytyksiä meikäläisissä oloissa ja maaperässä. Sitä henkeä on kyllä muuten enemmän kuin ehkä luullaankaan ja se puhkeaisi nähtävästi kauniiseen kukkaan sille suotuisassa, vähemmän karussa maaperässä. Sitä on liikemiehissä, virkamiehissä, on sanomalehtimiehissä, jopa runoilijoissakin. Hän on rutiruotsikko. Vaikka kaikki hänen maatilansa ovat suomalaisella asutusalueella, on hän lämmin "ruotsalaisen maan" mies. Hänen pehtorinsa, kuskinsa, jopa pikettinsä ja piikansakin ovat ruotsalaisia. Suomalainen kansanaines on hänelle alempaa rotua, hän ei tosin sano alustalaisestaan "Unmenschen", niinkuin Viron saksalainen omistaan, mutta suomalaiset ovat aina haisseet hänen nenäänsä, siksi että ovat suomalaisia. Hän salaisessa sydämessään heitä inhoo ja hän katsoo, että nykyinen punainen liike on suomalainen liike, josta fennomanit osaksi ovat vastuussa. Houkuttelin sen helposti hänestä esille. Hän ei suomalaisista ja suomenmielisistä puhuessaan koskaan muista, että minäkin olen suomalainen ja suomenmielinen ja että sekin veri on vettä sakeampaa.

Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että hän olisi mitenkään syypää siihen, mitä rahvaan ja työväen sivistämisessä ja kohottamisessa on laiminlyöty. Kansan valistamiseksi hän ei ole tehnyt mitään muuta kuin mitä hänen asemassaan on juuri ja juuri ollut virallisesti välttämätöntä, etupäässä kunnan miehenä. Kansakoululle omassa piirissään hän kyllä aikoinaan antoi tonttimaan ja jotain muutakin, ylläpitikin sitä alussa, mutta lykkäsi sen sitten kunnan niskaan, vaikka suurin osa koulun oppilaita on hänen alustalaisiaan. Pitäjänsä ruotsalaisella alueella asuvan suomalaisen työväen tarpeeksi perustettavia kouluja on hän kynsin hampain vastustanut. Vuositutkinnoissa hovin naisten puolelta jaetaan jonkun verran avustusta oman koulun köyhille oppilaille. Telefooni perustettiin hänen alotteestaan, samoin palokunta. Mutta kun tuli kysymys läheisimmän kansanopiston avustamisesta, ei penniäkään, koska se oli syntynyt suometarlaisten alotteesta ja johtaja kuului vanhaan suomalaiseen puolueeseen. Papit hän valitsee sen mukaan, minkä mielisiä ne ovat kielipuolueellisesti. Ei mikään suomalainen, koko isänmaata tarkoittava valistustyö ole saanut häneltä kannatusta, jota vastoin "kulturfonden" kylläkin aulista. Eivät ole monet ne tikut, jotka hän on pannut ristiin sen joukon valistamiseksi ja kohottamiseksi, joka nyt lypsää hänen lehmiään omaan kiuluunsa.

Sosialismia hän, niinkuin sanoin, vihaa erityisellä ruotsalaisella lisävihalla siksi, että se, totta kylläkin, on suomalainen liike. Punaisistahan kaikkein suurin osa puhuu suomea. Se, mikä sitä on ruotsalaisilla seuduilla, on muka toisenlaista, sivistyneempää, "mera hyfsadt". Bolshevismi ei tule menemään Ruotsiin, puhumattakaan Saksasta. — "Man vet aldrig", sanoin. — "Nej, aldrig". Suomalaisella rodulla ei ole ollut eikä ole valtiota muodostavaa kykyä. Se on historiallinen tosiasia, joka nyt taas toteutuu. Tämä on hänen mielilauseitaan.

Suku on tietysti ruotsalaista, germaanista juurta s.o. luulee ainakin sitä olevansa. Hänen seinillään on vanhoja muotokuvia, kuinka paljon taapäin niitä lieneekään. Siellä on sotilaita, korkeita pystykauluksisia virkamiesvainajia, on vanhoja ruotsalaisia kenraaleja, on myös venäläisiä univormuja. Hän näyttelee niitä ylpeillen ja syystä kylläkin, sillä ne ovat kaikki palvelleet maataan, en tiedä tarkoin kuinka suurella kunnialla, maalauttaneet ainakin sen muistoksi itsensä säilymään jälkimaailmalle siinä paraatikomeudessa, jonka he kai luulivat itsellään olevan. (Siinä salissa, missä heitä on seinän täysi, on nyt kuulema tanssittu ja kemuiltu, omat alustalaiset ja muut, helsinkiläiset matruusit vieraina noiden ylevien katseiden ja siristettyjen silmien alla.) Yhteisenä perhepiirteenä tässä, niinkuin muuten monessa muussa vanhassa aatelissuvussa, on suuri nenä ja ulkoneva alaleuka, joka suvun nykyistä, hiukan degeneroitunutta edustajaa lähetessä ulkonee ulkonemistaan.

Hänen voimakkaimpia vaistojaan on hänen perityn maaomaisuutensa koossapitäminen ja laajentaminen, ja siinähän ei oikeastaan ole mitään kummeksittavaa. Mutta maa on siinä määrin, niin periaatteellisesti hänen, ettei hänelle luultavasti ole koskaan juolahtanut mieleenkään, että sen arvon nousuun ja myös sen omistamisen oikeuteen olisivat vähimmässäkään määrin vaikuttaneet ne työläiset, muonamiehet ja torpparit, jotka ovat raivanneet hänelle uudismaata ja kuokkineet, kyntäneet ja muokanneet sen kamaraa. Hän on maksanut heille palkan ja täyttänyt heitä kohtaan kaiken vanhurskauden — jos lienee sitäkään, sillä resuiselta ja risaiselta hänen työväkensä näyttää; vaan en nyt jouda siihen tässä yhteydessä syventymään. Maa on siihen määrin hänen omansa, että jos joku takapalstalainen oikaistakseen kilometrin väärän käy itselleen polun hänen niittynsä poikki, sakottaa hän sen, ei vahingon tähden, vaan sen periaatteen juurruttamiseksi ja voimassa pitämiseksi, että niitty on hänen. Eikä vain maa ole hänen, vaan vesikin. Tietystikin kalavesi, — mutta kun kylän lapset eivät saa uida siltä sillalta, mistä hänen hevosiaan uitetaan. Se on kai nyt sekin, niinkuin ollakin pitää, järjestyksen vuoksi tarpeellista, minä sen kyllä ymmärrän, mutta on niitä, jotka sitä eivät ymmärrä ja joita se on ärsyttänyt. Hän on sitä, mitä tähän aikaan ei enää pitäisi olla tai ei ainakaan näyttää olevansa: herra, aina herra, liiaksi herra ja isäntä ja parooni ja patruuna. Hän on "ylpeä", sana, jota vastenmielisempää suomalainen talonpoika ja työmies ei tunne. Häntä kohdatessaan alustalaisella ei ole mitään tunnetta yhdenvertaisuudesta, yhteisihmisyydestä, samarotuisuudesta, samakansaisuudesta. Toinen on ja tulee olemaan "parempi ihminen" kuin toinen. Ei mitään persoonallista, perheellistä suhdetta hänen ja alustalaisten välillä. Ei seurustelua edes varakkaampien ja siistimpien lampuotien kanssa, ei koskaan pyydetä verontuojaa astumaan konttoria sisemmä. Sama, kuin jos pappi ei koskaan tapaisi seurakuntalaisiaan muualla kuin palkanmaksussa. Tupakka ja kuppi kahvia sulattaisi usein ihmeesti jäykkiä välejä. "Se on rahvaan mies, annetaan armo" — olen kuullut, että monen vallankumousoikeuden vapauttava tuomio on ollut perustettu vain siten.

Hänen ja minunkin välille on kiinnitetty melkein ylitsepääsemätön luokka- ja rotujuopa, saati sitten hänen ja niiden, jotka nyt ovat herroina hänen tiloillaan ja matkivat huoneenhallituksessaan kaikkea, mikä hänen huoneenhallituksessaan oli moitittavinta. Ne ovat nyt vuorostaan "herroja", luokkatietoisia, pitävät röyhkeästi, niinkuin hän ennen ylpeästi, rajat selvinä, toteuttavat, mitä ovat oppineet, kieltävät, käskevät, säännöstelevät, rettelöivät passeilla joka karjakujalla. Olin siellä kerran kesällä, koetin luoda tuota juopaa umpeen, mutta se vain syveni joka kohtauksen jälkeen. Vaikkakin tahtoisi, ei hän osaa olla muuta kuin alentuvainen suomalaista kohtaan, olipa se kuka hyvänsä. Liikkeet ovat kohteliaat, hän voi auttaa takkiakin päällesi, mutta silmissä on ilme: näin minä olen kohtelias — ollakseni kohtelias. Koska yleensä olen kohtelias, en tahdo tehdä poikkeusta. Ja hän on saattanut sanoa minulle, minua muka erikoisesti kohottaakseen omalle tasolleen, mielitelläkseen, moittiessaan suomenmielisiä, eritoten suometarlaisia: "du är naturligtvis en hygglig fennoman" — jota se ja se, oliko se nyt Koskinen vai Meurman — eivät olleet. Hänen olennossaan on jotain, joka tekee, että jos pälkähtäisi päähäni puhutella häntä suomeksi, minun tuntuisi pitävän joko alkaessani tai lopettaessani pyytää sitä anteeksi tai puhua sitä ikäänkuin kurilla, leikin vuoksi, niinkuin hän itsekin joskus.

Nämähän ovat pikkuasioita nykyisten suurten rinnalla. Mutta joku aateyhteys nyt kai loihti esiin syy-yhteyden. Jotain tekemistä niillä on sen kanssa, miten on jouduttu tähän, missä ollaan. Se olisi muuten aihe, johon maksaisi vaivaa syventyä enemmänkin, nykyistä kapina-psykologiaa arvosteltaessa.

Näissä tämmöisissä piireissä täytyy tapahtua suuri herätys, tietoisuus muistakin kuin kaikkein välttämättömimmistä velvollisuuksista kansaa kohtaan. Mutta siitä ollaan nyt ja tullaan tämän kapinan kukistuttua näissä poloisissa piireissä olemaan vielä kauempana kuin koskaan. Erehdyin, en ymmärrä oikein kuinka, hahmottelemaan jotain tulevasta Suomesta, mainitsin, että tällaisten tapausten uusiutumisen estämiseksi meidän porvarillisten täytyy ryhtyä paljon voimaperäisemmin kansaa sivistämään, panemaan toimeen parannuksia, reformeja. — "Kiitoksia paljon", sanoi hän. "Lyijyä ne tarvitsevat ja tulevat myöskin sitä saamaan… Ammutan niistä roistoista joka kymmenennen." —

— Miksi vain joka kymmenennen?

— "Valitettavasti ei voi hävittää kaikkea työvoimaansa. Mutta oikein se olisi."

Oli ollut syntymässä silta juopamme yli yhteisessä onnettomuudessamme, kuunnellessani hänen kuvauksiaan väkivallan töistä hänen pitäjässään. Se silta suistui syntyessään. En pääse sellaisten luo, en yli enkä ympäri.

Muistuu mieleeni Ruoveden Aminoff, aatelismies liankin, suurtilallinen, sukukuulu, mutta aivan toista maata kuin tämä. Hänet ammuttiin. Kenen syntien sovitukseksi? Ja moni muu samanlainen kansan mies on ammuttu. Mutta en luule, että Aminoff olisi ammuttanut ketään, en luule, että se hänestä olisi ollut oikein.

Maanantaina 18 p:nä maaliskuuta.

Vallankumouksen vuosipäivä.

Nythän on vallankumouksen vuosipäivä, sen suuren venäläisen, jonka olisi pitänyt "vapauttaa" meidätkin. Lienemme jokainen niinä päivinä vähän käyskennelleet punainen tilkku napinlävessä, varsinkin liikkuessamme keskikaupungilla. Siihen aikaan ei ollut oikein turvallista liikkua ilman. Minä sain nauhani Matti Kivekkäältä ja kannoin sitä talismanina taskussani, sillä se oli pelastanut erään venäläisen meriupseerin hengen — ainakin sillä kertaa. Kivekäs oli ollut jossain kauppapuodissa. Sinne syöksyi upseeri ja pyysi kaikkien pyhien nimessä saada jotain punaista. Kivekäs tavallisella reippaudellaan ja nopeatuumaisuudellaan repäisi kahtia oman nauhansa ja kääräisi sen upseerin käsivarteen, ennenkuin takaa-ajajat ehtivät sisään. Matti luovutti sitten minulle puoliskon omasta puoliskostaan, ja nuo rimsut kyllä riittivät tehostamaan meidän silloista punaisuuttamme. Se oli sitä aikaansa.

Ja kannattihan kyllä vähän punaillakin Seynin ja Borovitinovin ja keisarin menoksi. Ne meni, mutta "tavaritsit" jäivät ja yhä niistä on vielä rippeitä jälellä. Silloin tuli vapaus idästä, nyt puhaltaa sen tuuli pohjoisesta ja lounaasta. Ehkä kerran lauletaan: "leyhytteli lounastuuli, pohjoinen kovin porotti". Eihän arvannut siitä vapaudesta tätä tulevan, vaikka hermojen tuntosarvet jo silloin kihelmöivät jonkin ilkeän ilman olevan tulossa. Tiesihän idän miehiä täällä olevan, mutta ei niin hirveän paljon kuin mitä heitä yhtäkkiä vyörähti kasarmeista kaduille ja toreille. Niitä tuli muuankin kaamea, loppumaton, lumettunut sinellijono pyryssä Viaporin jäitä, isoja, partaisia, rosoisia venäläisiä talonpoikia. "Auta armias", sanoi joku heitä katsellessaan, "jos nuo saavat votkaa ja rupeavat remuamaan ja ryöstämään." Ne pitivät pahanlaista meteliä, mutta jospa nyt pitivätkin, olivathan tehneet suuren historiallisen teon meidänkin hyväksemme. Hävetti tosin, nöyryytti, että ne yhä olivat suuna päänä näyttämöllä ja me saimme katsella kurkolla kauloin juhlakulkueita. Näinkö me siis saamme vapautemme kaupanpäälliseksi suuressa ryssäläisessä rytäkässä, ja jäämme ikuiseen kiitollisuuden velkaan niille, jotka tässä asiassa ovat vuodattaneet vertansa meidänkin hyväksemme?

Onneksi — sanon kuin sanonkin: onneksi on "velka" nyt monin kerroin maksettu, kiitos punakapinan. Sanon kuin sanonkin: kiitos! Se kirottu olkoon samalla kiitetty. Siinä hengessä voimme nyt kaikessa hiljaisuudessa juhlia vallankumouksen vuosipäivää mekin. Olisipa ollut mukavaa, jos historian hengetär olisi jo täksi päiväksi veitikoinut tänne Mannerheimin. Mutta tässä vapautemme vuodessa on jo ollut niin monta kuukautta, että ei niin väliä, vaikka niitä tulee siihen kahdentoista sijasta kolmetoistakin.

En olisi muuten tainnut muistaa koko vuosipäivää, ellei "Tiedonantaja" olisi minua siitä muistuttanut. Sillä on tänään artikkeli päivän merkityksen johdosta, aika merkillinen. Lehti toteaa, että kaikki köyhälistön vallankumoukset tähän saakka ovat epäonnistuneet, s.o. onnistuneet kyllä, mutta ainoastaan — porvariston hyväksi. Niin Lassalien vallankumous Berliinissä 1848. Siitä on Engels v:na 1885 sanonut: "Merkillinen mies tuo saksalainen poroporvari. Hän ei koskaan ole tehnyt vallankumousta. V:n 1848 kumouksen suorittivat työmiehet hänen hyväkseen". Ja ranskalainen Proudhon kirjoitti: "V:n 1848 vallankumous, taloudellinen vallankumous, on porvarillisin, mitä olla voi. Meidän täytyy joko hyvällä tai pahalla suostua olemaan porvareita."

Ja tämän johdosta nyt "Tiedonantaja" omanakin mielipiteenään tekee seuraavan koko merkillisen myönnytyksen: "Historia on myöhemmin kaikille epäilijöille todistanut, että hän (Proudhon) oli ehdottomasti oikeassa". Lehti siteeraa itseään Karl Marxia, joka kirjoitti New York Tribunalessa v. 1852: "Käytännössä saadut kokemukset vuosien 1848-1849 vallankumouksesta vahvistavat teoriaa, että ensin täytyy pikku porvarien demokratian päästä valtaan, ennenkuin kommunistinen työväenluokka voi toivoa pysyvästi saavuttavansa vallan ja ennenkuin palkkaorjuuden järjestelmä voidaan tyhjäksi tehdä." Siinä siis lyhyesti sanottuna kokemuksen antama kallishintainen opetus 70 vuotta sitten tehdystä vallankumouksesta, sanoo "Tiedonantaja" edelleen, ja myöntää, että Pariisin kommunikapina antoi saman kokemuksen. Mihin tuloksiin nyt tämä kotoinen kommunikapina on johtava? Lehti ei tahdo enää ennustella, ei "arvioida edellytyksiä, ei seuloa syitä eikä seurauksia", ollakseen tällä hetkellä herättämättä eripuraisuutta ja epäilyjä. Raukeasti, miltei alistuvasti huokaa lehti: "suokoon historian hengetär käyvän niin, että Suomen työväenluokan aloittama vallankumous johtaisi köyhälistölle enemmän tuloksia tuottavaan päätökseen kuin edellä kerrotut vallankumoukset vuosikymmeniä sitten."

Seison tai oikeastaan istun — tässä hiukan hämmennyksissäni, sillä ei tämä sävy enää ole oikein siltasaarelaista. Onko tämä tyyntä myrskyn jälkeen vaiko sen edellä? Oltaisiinko siellä päin todella ottamassa — valitettavasti kyllä jo myöhäistä — vaaria siitä historian opetuksesta, että ainoastaan valtiolliset vallankumoukset onnistuvat, mutta että taloudelliset vallankumoukset epäonnistuvat, koska taloudellisia olotiloja ei voida maailman parantamiseksi yhtäkkiä kumota ja repiä, ainoastaan hiljalleen purkaa, parannella ja rakennella parlamentaarista ja muuta sensemmoista tietä.