*

Venäjä ja me ja muu maailma.

Turhaan — mutta kuitenkin alinomaa — herää, oikeastaan seisoo, aina edessä kysymys, mitä varten tämä kaikki?

Historiahan on tehdessään lopputilejä ja lopputuomioita lausuessaan aina todennut, että se ja se sota oli välttämätön, että muuten ei olisi selvitty siitä ja siitä, ja tavallaan se sitten antaa, joskaan ei aina siunaustaan, niin kuitenkin ymmärtämyksensä sille, mikä tapahtui. Antaneeko se tälle meidänkin sodallemme, punaisten kannalta katsottuna? Tekisi mieli elää niin kauan, että saisi nähdä sen "puolueettoman" tuomion, sen viimeisen sanan, miten se perustelisi esim. tämmöisen päätelmän: "Vaikka ei voikaan kieltää, että Suomen kapina tuotti tälle maalle ja varsinkin tämän maan köyhälistölle näennäisesti paljon vahinkoa j.n.e., niin täytyy kuitenkin myöntää, että siitä sen maan köyhälistöllä ja köyhälistön asialla yleensä oli hyötyä siihen nähden, että j.n.e."

Venäjä on mahtavuudellaan, suuruudellaan ja voimallaan kauan huumannut maailmaa ja varsinkin meitä. Se on ollut sellainen suuri tuntematon, joka aina on pitänyt ottaa laskuissa huomioon, vaikkei ole tiennyt, miten se oikeastaan niihin vaikutti. Se on ollut kuin suunnaton korpi viljellyn alueen rajalla. Eurooppa ei oikeastaan ole päässyt siihen käsiksi enemmän kuin Tiibettiin ja Kiinaan. Mutta siellä on aina mylvinyt, ryskänyt, ainakin hautunut, sieltä ovat tulleet rutot ja rotat ja hirmukuolemat. Sieltä päin ovat kautta kaikkien historian aikojen vaeltaneet kansat ja vallanneet niiden asuinsijoja, jotka ovat sieltä ennen heitä tulleet. Rakennetaan tokeita, jotka aina lopulta murtuvat. Milloin sitä vastaan taistellaan, milloin koetetaan rakentaa hyviä välejä. Sen taivaalla seisoo aina ukkospilvi, sieltä on aina minimipyörre uhkaamassa. Täytyy aina olla valmiina reivaamaan purjeita, rakentaa purtensa sen puhkeamisen varalta eikä koskaan unohtaa, että se tulee, vaikka ei tiedäkään milloin. Euroopan täytyy aina olla valmiina seisomaan uhkaavassa idän ilmassa, mutta ei kukaan saa yksin käyttää sitä hyödykseen toista vastaan, sillä vaara on yhteinen, nyt enemmän kuin koskaan ennen; nyt kun sen pelon uhkapilvi näyttää kadonneen ja taivas on Eurooppaan kohdistuvaan venäläisvaaraan nähden kirkas, nyt on syytä olla kaikkein eniten varuillaan, sillä nyt Venäjä bolshevistisessa muodossaan, joka on vain uusi muoto, mutta ei uusi sisältö, näyttää, mitä se oikein on. Sen muunlaiset ainekset eivät merkitse mitään. Eivätpä meihin nähden merkinneet mitään Kerenskit ja Miljukovit, "ystävät" muka. Olkoonpa sen kulttuuri eräillä aloilla kuinkakin korkea, se on helyä, joka karisee, koruompelusta, joka putoaa pois, ja musikka puseroineen on siinä, herrashetaleet heitettyään. Sen itämaisten vaistojen vaara on sitä suurempi nyt, kun sota on näyttänyt, että venäläistä henkeä on sen maantieteellisiä rajoja paljon lännempänäkin. Koko Eurooppa on tätä nykyä raakalaistilassa ja Venäjältä tuleva lisä siihen on sen lopullista venäläistyttämistä, aasialaistuttamista, turkkilaistuttamista. Niinkuin koko Eurooppa monta kertaa lyötyään sulttaanit takaisin, sai lopulta vavista turkkilaistuhon edessä, joka vasta Wienin porttien edessä padottiin, samoin tulee käymään nytkin Venäjän suhteen, jahka Länsi-Eurooppa oikein taistelee itsensä uuvuksiin. Aavikkojen myrsky on hetkeksi vaimentunut, mutta ilmanvireet liikuskelevat ja hankkivat rumaa. Meillä siitä on parhaallaan tuntua, täällä se jo vingahtelee ensi vinkumistaan nurkissa. Mutta "vetoa" siitä jo tuntuu Skandinaviassa ja kai se jo tunnetaan Saksassakin, vaikka bolshevismin vaikutuksista sieltä ei saavukaan mitään luotettavia säätietoja.

Ei ole maailmassa koskaan ollut lyhytnäköisenpää liittoa kuin länsimaisten liittoutuneiden ja Venäjän. Yhtyäpäs nyt Venäjän avulla omaa rajavartiaansa Saksaa kukistamaan! Se on juuri sama kuin jos Hollannissa sisällisen sodan aikana toinen taistelevista liittoutuisi yhteisen vihollisen, meren kanssa, jotta meri tuhoisi sitä vastaan rakennetut padot. Sen sijaan, että Suomea kai nyt suuressa Euroopassa katsotaan syrjin karin siksi, että se pyysi Saksaa tänne, pitäisi Englannin, Ranskan ja Ameriikan iloita, että täällä Saksan avulla koetetaan korjata patoa, johon venäläisyys bolshevismin muodossa on juuri repimässä ensimmäistä aukkoa, päästäkseen aluksi sitä tietä tuhoamaan eurooppalaisia kulttuurivainioita. Mutta mitäs ne sitä ymmärtäisivät! Ei enempää kuin meikäläiset punikit. Mutta kyllä kai kerran ymmärtävät. Ja suotakoon meidän elää edes niin kauan, että saamme näyttää pitkää nenää suurvalloille, vaikkei meistä tulvan sisästä silloin enää näkyisikään muuta kuin pää hartioita myöten ja nenä.

Vanhat suomalaiset — ja monet muutkin meistä — huumautuivat Venäjän suuruudesta, viimeksi viimeisen keisarin kruunauksessa. Se on niin kauhean komeaa, mahtavaa, ei sille mitään mahda, on oltava ärsyttämättä, on alistuttava ja odotettava parempia aikoja. Ei, ei, ei tässä auta vastaan paneminen. Ehkä hyvä herra ei suutu, kun ollaan oikein siivolla ja totellaan ja sillä lailla ansaitaan suopeus ja joitain etuja suomalaisuudelle ja — myöskin vanhoillisuudelle. Ja on se ruotsalaisuuskin sieltä kantanut itselleen almuja kurottavaan käteensä. On, on, toinen ja toinen. Häpeä se on sanoa ja kipeä on ollut ja on oleva kärsiä.

Punaiset huumautuivat luultavasti nekin myöskin Venäjän suuruudesta. Ne hommasivat ja häärivät siellä, näkivät heidän vallankumouksensa suuruuden, sen suunnattoman, imponeeraavan kuohuilun ja panivat hekin myllynsä pyörimään siihen virtaan. Miksei se jauhaisi jotain heillekin! Sen turvissa ja sen liitossa oli elettävä — aivan niinkuin ennenkin oli eletty. Se on mahtava, se jaksaa auttaa. Heillä, venäläisillä veikoilla, oli niin repäisevä, esimerkiksi kelpaava meininki. Ne näkivät, kuinka polssit siellä kumosi, kukisti, otti haltuunsa. Kun ne niin nopeasti suoriutuivat omasta porvaristostaan, miksemme mekin omastamme? Me olemme täällä yhtä voimakkaita kuin he siellä. Ja sitten yhdessä heidän kanssaan koko maailman kimppuun. Kaikki yhtykäämme!

Mutta meillä eivät kaikki yhtyneetkään. Venäjällä ei porvaristo saanut tukea ja apua mistään, meillä se sai. Ja siinä se tuli se suuri laskuvirhe punaisille Venäjän mahtavuudesta. He unohtivat yhden tärkeän tekijän, jota ei näkynyt täällä Helsingissä eikä Pietarissa eikä muualla sosialismin pesäpaikoissa: Suomen talonpojan. Suomen talonpoika lähti tekemään ensimmäisiä tokeita mylvivää, sisäänmurtautuvaa merta vastaan. Pohjan poikiin ei Pietari eikä Moskova koskaan ole imponeerannut. Heillä tulee olemaan historiassa sama paikka kuin aikoinaan omasta ja maailman kansojen vapaudesta taistelevalla Hollannilla Espanjaa vastaan. On sentään huimaavaa ajatella, että Vilppulan voitto on lopulta voitto — Englanninkin hyväksi.