*

"He ja me".

Sattuu "Tiedonantajasta" silmääni erään naiskirjailijan Lyyli Avannon näin kuuluva purkaus:

"Elkööt mainitko enää veljen nimeä. Sillä me emme enää tunne muun perheen jäseniä, emmekä muita sukulaisiksemme laske, kuin ne, jotka salaa ja julki meidät tunnustavat. Ja sen perheen isä on Tuska ja äiti Kärsimys. Niitä eivät he tunne, eivätkä siis voi, eivät tarvitse — eivät saa tuntea meitä. Enempää kuin me heitä."

"Olkoot he tästä alkaen he. Me olemme me. Kaksi erilaisuutta. Kaksi vennonvierasta heimoa, ilman minkäänlaista oikeutta tai velvollisuutta toisiensa suhteen. Siis, pesäero niin täydellinen, niin päivänselvä, ettei siinä ole enää parsimisen sijaa. Ei saa olla. Eikä tule koskaan olemaan!"

"Sillä me, mekin osaamme jo katsoa pitkin nenänvartta alas. Eikä katseemme enää ikinä nouse heitä kunnioittaen, ihaillen ihmettelemään."

"Mutta voi heitä nyt! Mistä nyt kantajan saavat, syöttäjän, juottajan, lämmittäjän, suojelijan, puolustajan —? Mistä orjan, sylkyastian —? Kenen nyt katuloakseen katsonevat —?"

Lyyli parka!