*

Kevät saapuu — eikä saavu.

Kevät saapuu, kevään kevät. Aurinko jo lämmittää. Taivas kaareilee korkeana, horisontti siintää. Muistuvat mieleen ajat, kun kadut olivat sulaneet, rattaat rätisivät, huusin ajurin, nostin matkalaukkuni toisen viereeni, toisen hänen jalkainsa alle ja lähdin ajamaan asemalle, matkustaakseni Hankoon ja Hangosta ulkomaille — valoisiin, iloisiin maihin, virkistymään, oppimaan, tekemään työtä akaasiain alla, helppoa, vaivatonta, kaikki mennen kuin myötätuulta lehtipurjeessa viiletellen. Pää oli täynnä aurinkoisia aatteita, verissä oli joka aamu uudistuneen elimistön tuntu — ei tulle minulle enää se aika. Siellä on kai vieläkin painostavampi harmaus kuin täällä, aurinko paistanee ihmiskuntaa ivaten siellä niinkuin täällä. Miten mahtaisi olla jossain valtameren saaressa? Ei ollutkaan maailma vain minun ilokseni luotu, niinkuin luulin. Pommilinnut liitelevät Pariisin yllä ja akaasiain alta korjataan verinen koulutyttö ja katuoja kurahtaa punaisena likaviemärin nieluun.