*

Maailman suurin vallankumous ja sen pienin.

"Tiedonantajalla" on tänään omalaisensa juhlasaarna silläkin päivän merkityksen johdosta, tekstinä oppi-isän Karl Marxin lauselma, joka kuuluu näin:

"Vallankumouksellinen toiminta on ainoa keino, jolla voidaan lyhentää vanhan yhteiskuntajärjestyksen kuolinkamppailua ja huojentaa uuden yhteiskunnan verisiä synnytystuskia."

Ja sen mukaisesti lehti koettaa todistaa, että tämän ainoan keinon välttämättömyys meilläkin oli olemassa.

Aseihin eivät Suomen työläiset tarttuneet kevytmielisesti ja tarkoin ajattelematta, ei hetken harkitsemattoman päätöksen nojalla, vaan koko kansan ja sen tulevan sukupolven onnea varten.

Tunnustus, että kapinaan siis käytiin pitkällisen harkinnan ja kauan kypsytetyn päätöksen jälkeen, eikä, niinkuin tähän saakka aina ja aina on uskoteltu ja väitetty, siitä syystä, että porvarit aseistautumisenaan ja alkamalla hyökkäyksen pakottivat työväen tarttumaan aseihin? — todettakoon mielihyvällä. Kansanvaltuuskunnan virallinen äänenkannattaja sen nyt itse myöntää, vihdoinkin, peittelemättä. Kapina oli siltä taholta ainakin johdon puolelta päätetty ja valmistettu oppi-isän ohjeita seuraten.

Tämä välttämättömyys perustellaankin. Heille, joita vastaan kapinaan käytiin, sanotaan: "Te olitte kuuroja ja sokeita siihen aikaan, kun työläisluokka kärsivällisesti, joskin vakavasti, viimeiseen asti koetti rauhallisin keinoin saavuttaa oikeuksiaan. Te silloin ylimielisesti pilkkasitte sen ponnistuksia ja uhkasitte virkavaltaisella väkivallalla masentaa tyytymättömyyden ilmaukset. Työläisluokka rukoili: Kumotkaa meitä niin raskaasti painavat orjalait, esim. torpparilaki. Valtaluokka vastasi: Ei ainakaan ensi kiireessä. — Työläisluokka anoi edelleen: Vapauttakaa meidät valtiokirkon ikeestä. Vastattiin: Vielä me tarvitsemme kirkkoa eräitä vuosikymmeniä. — Kun nälänhätä ahdisti, pyysi kansa: Jakakaa meidän kanssamme leipänne, jonka te olette meidän avullamme saaneet, sillä mehän olemme kyntäneet ja kylväneet pellot! — Silloin tuotiin ruutia ja helvetinkoneita: näistä saatte, mutta ette leipää."

Siis torpparilaki, valtiokirkko ja lyijy ja helvetinkoneet elintarpeiden sijasta — niiden tähdenkö kaikki tämä? Syiden suunnaton heikkous osoittaa, että mitään pakottavaa välttämättömyyttä sittenkään ei ole voinut olla olemassa, sillä kuka täällä antoi lyijyä, ennenkuin sillä täytyi puolustaa omaa henkeään. Ja milloin on käytetty helvetinkoneita? Kumousta valmistettiin, muut esitetyt syyt ovat tekosyitä.

Mutta kuinka minä kimmastunkin heihin — kuitenkaan minä en voi itseäni silmästä silmään katsoen kieltää, että syitä sittenkin on, joskaan ei tähän vallankumoukseen, niin ainakin vähää vaille tähän, ja että Marx saattaa olla oikeassa. Vallankumous ei ollut meillä ainoa keino, ei ainakaan tällä kertaa, mutta kuka tietää, eikö se joskus olisi voinut tulla sitä olemaan, sillä miksipä meillä valtaluokat pohjaltaan olisivat toisenlaiset kuin muuallakaan maailmassa, jossa kaikkialla ja kaikkina aikoina lopulta on paaduttu ja päädytty sälyttämään alaluokan niskaan niin paljon kannettavaa, että sen on täytynyt voimanponnistuksin karistaa se hartioiltaan, katkoa köytensä teräaseella, kun solmut ja silmukat eivät ole mitenkään muuten auenneet. Eihän kukaan meistä valkoisimmistakaan ja yhteiskuntaa säilyttävimmistäkään kiellä, että Ranskan vallankumous oli välttämätön koko sen kansan pelastamiseksi, ja olemmehan täällä laillisimmatkin pitäneet selviönä, että vallankumouksen Venäjälläkin täytyi tapahtua verisesti, muuten ei siellä olisi päästy alkuunkaan. Ja me olemme tyytyväiset, iloitsemme, että se tapahtui siellä niin meidänkin hyväksemme. Säälimmehän tosin meriupseerien murhia, mutta kohautimme samalla olkapäitämme: niiden joukossa oli luultavasti montakin kohtalonsa ansainnutta. Ja kuka tässä maassa ei iloinnut, kun Bobrikoff kaatui ja Plehve murhattiin — sanokaamme teloitettiin — koko vapauteensa pyrkivän Suomen ja Venäjän nimessä ja puolesta ja hyväksi.

Hehän olivat syyllisiä, mutta tässä meidän kapinassa teurastetaan syyttömiä. Mutta niitä syyttömiä on mennyt kaikissa vallankumouksissa, persoonallisesti syyttömiä, mutta ei suinkaan Ranskan, vielä vähemmän Venäjän vallankumouksen sen tähden mielestämme suinkaan olisi pitänyt jäädä tekemättä.

Oikeastaan emme me, tai ne, jotka eivät hyväksy tätä aseellista kumousta, lopulta sittenkään vallankumouksiin nähden valita muuta kuin tapaa, sitä tapaa, millä tapetaan, ja myös ketä tapetaan, ei itse tappamista. Mutta niin pian kuin kerran ollaan tappamisen oikeutuksen kannalla, on verrattain toisarvoista, miten ja missä mitassa se suoritetaan ja käytetään keinona sen takana olevan ja sitä elähyttävän aatteen puolesta. Se, joka ei sitä yleensä, periaatteellisesti, tuomitse, ei voi tuomita sitä sen hairahdustenkaan vuoksi. Siitä ei pääse millään vikuroimisella. Ei siitä voi vikuroida pois edes koettamalla osoittaa, että se aseellinen vallankumous — niin no, se tietysti! — oli oikeutettu, mutta tämä — totta kai! — tämähän on ihan toista!

Ne on aina ja kaikkialla yhtä tuomittavia, samoin kuin sota. Ja jos yhden ymmärtää ja antaa anteeksi, niin täytyy suhtautua samalla tavalla toiseenkin. Ne ovat molemmat historian kulkua, visseistä edellytyksistä ja välttämättömyyksistä johtuneita. On tyhmä se kyntäjä, joka kiroo kiven, joka katkaisee hänen auransa kären. Ja niin on sen, joka joutuu lähemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa langettamaan tuomiota tästä meikäläisestä, tehtävä se aivan toisessa mielessä ja mielentilassa, kuin mihin meillä näytään valmistauduttavan. Kapina on tietysti kukistettava, s.o. paha kivi kaivettava maasta ja siirrettävä pois, mutta tapa, millä se tehdään —? En enää epäilekään, että suorituksemme tulee tapahtumaan kiukun ja koston ja äärimmilleen ärtyneen hermostuneisuuden merkeissä, niinkuin Ranskassa 1871. Sillä miten me valkoiset olisimme enkelimpiä kuin ihmiset yleensä, samoinkuin punaisetkaan tuskin ovat olleet perkeleempiä kuin muutkaan maailmanhistorian punaiset.

Tätäkö minä uskallan ajatella, jopa panna paperille osaksi viholliseni hyväksi — juuri nyt? Mutta minä tunnen kuin vaipuisi pohja jalkojeni alta, ellen sitä sano ainakin itselleni.

Niin, nythän on, huomaan, vallankumouksen vuosipäivä, sen, joka alkoi palmusunnuntaina vähää vaille kaksituhatta vuotta sitten. Se suuri kumousmies ajoi silloin aasin selässä pääkaupunkiin, kansan huutaessa hoosiannaa sille, joka tulee Herran nimeen. Hän suoritti sen omalla tavallaan — uhrasi ainoastaan oman henkensä, mutta suoritti sen sittenkin, historian ainoan, oikean, suurimman. Täällä suoritetaan yhtä sen pienintä, sekä tarkoitukseen että tapaan nähden.