Maanantaina 25 p:nä maaliskuuta.

Tämä on myös uskonsota.

Jonossa seisoo vanha, hyvissä vaatteissa oleva työmies, jossa ei ole vähimmässäkään määrässä huligaanimaisuutta eikä yllyttajämäistä, vaan joka kaikesta päättäen on vain sellainen valveutunut, yhteisiä asioita seuraava ja harrastava n.s. rehellinen työmies. Hän ei nähtävästi ole kapinassa aktiivisesti mukana, tuskinpa niin vanhaa miestä pantaisiin vahtiinkaan. Mutta kun tuulee ja rätkii räntää kolealta taivaalta ja toinen huomauttaa, että ei niillä nyt ole hyvä olla tämmöisellä ilmalla siellä rintamallakaan, huokaa hän: "ei ole; kun voisin, menisin heittiä avustamaan, vaikka ma vain heitin hevosiaan ruokkoisin."

Tuo heidän vilpittömyytensä, hartautensa ja yhteenkuuluvaisuuden tunteensa se minua aina järkyttää ja kammottaa tulevaisuuteen nähden. Ne ovat niin tosissaan, niin hirvittävän tosissaan, ne uskovat, tämä on heille uskonsotaa, taistelua enemmän uskon ja vakaumuksen kuin aineen ja etujen puolesta. Kuunnelkaa vain äänen värähdystä, kun hän lausuu sanat: "tämä työväen asia", "tämä köyhälistön asia". Se on muuttumassa heille, osalle heistä, juuri yksinkertaisimmille, pyhäksi sodaksi, ja vaikka heidät kukistetaan ja sitten heidän tilaansa parannetaan, jää se polvesta polveen heidän, tällaisten, veriin ja muistotieto sitä ylläpitää ja heidän runoutensa — jota on — sitä ihannoi. Ja kuta huonommin heidän käy, sitä enemmän se siksi muuttuu, — ja kuta enemmän me teemme virheitä, sitä enemmän saapi se virikettä.

Jonossa kerrotaan, että Haapalainen on vangittu. Muuan nainen silloin huudahtaa auton perään, joka ajaa ohi: — Tuossa sitä nyt viedään. Se on maailman suurin roisto! — Mistä te sen tiedätte? — Miksen sitä tiedä, kun olin kymmenen vuotta naimisissa hänen kanssaan.