*

"Jokainen jumalien luota pois astuttu askel vie ihmistä ylöspäin."

Irmari Rantamala on valinnut tämän päivän selvittääkseen välinsä itsensä ja jumalan kanssa. Kirjoitus, jonka nimenä on "Oman itsensä edessä", on valaiseva tämän miehen samoinkuin monen muunkin sikäläisen sisäisen minän ymmärtämiseksi. Se opettaa samalla, mihin perustuu se kirkon ja sen opin viha, joka ei-kristillisissä sosialisteissa on tunnusmerkillistä. Pitkästä kirjoituksesta lainaan näytteeksi vain joitain otteita.

"Johdun tätä kirjoittamaan tietämättä miksi. En tiedä koskaan tahtoneeni heittää jumalia kivillä, mikäli olen jaksanut hitusenkaan uskoa niiden olemassaoloon. Mutta sitä uskon voimaa minulla ei ole koskaan ollut. Jokainen hetki on vain synnyttänyt minuun yhä syvemmälle sen vakaumuksen, että tarut jumalista on ihmiskunnan suurin ja taikauskoisin petos. Olen tuhannesti koetellut kuunnella pääsiäiskellojen soittoa elämän lakkaamattomasta syvyydestä, mutta aina on niistä kelloista kantanut korviini se surullinen todistus, että kristinusko ei ole jaksanut jalostaa ihmiskuntaa rahdunkaan vertaa, ei Kristus-jumalan veri pestä ja puhdistaa ainoaakaan ihmissydämen nurkkaa. Pakanamaailman syvyydestä voin poimia lukemattomia nimiä, jotka edustavat korkeampaa moraalia kuin ainoakaan kristinuskon pappi. — Pakanamaailma ei ole polkenut ihmistä koskaan niin syvään orjuuteen kuin on polkenut nykyinen, kristinuskon merkeissä vaeltava yhteiskunta, ja kuvaavaa on, että sitä orjuutta, jonka on luonut juuri kristinuskon ja nimenomaan Kristuksen uskon hegemonian alainen yhteiskunta, sitä orjuutta hävittämään, orjia vapauttamaan ovat astuneet ne ja ainoastaan ne miehet, jotka ovat tehneet kynnyksensä niin korkeiksi, että jumalat eivät voi heidän huoneeseensa tulla. Onhan suorastaan vihlovan hädän ja häpeän huuto sekin näky, että esim. Suomen orjien hartioilla on samainen Kristus-jumala tuhansine pappeinensa tullut milteipä raskaimmaksi kuormakiveksi. Hänet ristiinnaulittiin ryövärien keskelle. Olisiko siinä elämän verinen, vihlova ja syvä ironia lausunut tuskallistakin tuskallisimman ennustuksensa? Hänen pappinsako, Kristuksen papit, ovat aina ylinnä elostelleet orjien hartioilla, ryöväten ja riistäen nyt kuten muinoin? Olisiko todellakin Jeesus Joosefinpojan elämän tragiikka ollut niin syvä, että hän elämänsä päättyessä naulittiin ikuisiksi ajoiksi ristinpuuhun — ryövärien seuraan, riistäjien herraksi ja jumalaksi?"

"Kysyt. Et saa vastausta. Kun puhelen itseni edessä, kun etsin itsestäni, minkä jalostavan vaikutuksen on kristinusko minuun itseeni tehnyt, niin on kuin vajoaisin johonkin syvään pimeyteen, josta kuuluu vain veristen pääsiäiskellojen etäinen ja salaperäinen sointi. Saat aavistuksen jostain taikauskosta ja hätäännyt, et tiedä minkä edessä. — Kuitenkin hiipivät joskus huoneeseen hetket, jolloin maailma tuntuu olevan entistäkin etäisempi. Mieleen virkoaa joku lapsuuden hellä muisto hiljaa kuin yksinäinen kaino kukka keväthankien alta. Kun tutkin itseäni ja monia mietteitäni, niin minun ylleni silloin leviää se rauhallinen usko, että olen jo syntyissäni ollut irti kaikista jumalista. Olen joskus yksinäisyydessä itkenyt yhtä ja toista siellä kaukaa muistellessani. Olin tuhannesti sydämelläni tuntenut, että jumalankieltämykseni, vaistomaisen halun tulla toimeen ilman jumala-usvia olen perinyt jo isäni verestä, suomalaisen talonpojan verestä, talonpojan, joka naivin lapsen hartaudella vähintäin kerran päivässä kiersi pientaria myöten peltonsa nähdäkseen sen viljan kasvun, toisten sille lapsen hartaudelle nauraessa. Muistan keväisen hiljaisen tou'onteonpäivien päivän, jolloin isäni kylvi, minun — olin noin kuusivuotias — tapani mukaan hänen edellään 'siemenellä kulkiessa' näyttääkseni kylvöksen nojaa. Isäni istahti hetkiseksi siemensäkille, mietti ja puheli sitten minulle: 'Kylvetään. Sanotaan jumalien lainaavan kasvun', alkoi hän ja lisäsi: 'Mutta jos, poika, kerran kylvät, niin kylvä semmoinen siemen, että pellostasi häviävät sekä jumalat että muut ohdakkeet.' Tämä on minulla sittenkin isäni jättämä suurin, oikeastaan ainoa perintö ja monesti minä olen tuntenut hiljaista rauhaa ja ylpeyttäkin siitä — että se on juuri talonpoikaisisän, suomalaisen talonpojan jättämä perintö. Vasta sitten, kun minulle lopullisesti lakkasivat kuulumasta kaikkien jumalien äänet, alkoivat minulle ennen autioon korvaani ilmestyä ja kuulua orjien ja kärsivien apua anovat äänet. Paljonhan, oikeastaan kaikki olisi pitänyt elämässäni olla toisin, mutta myöhä on syyttää itseänsä, ei sillä mikään parane. Lamppu vain kituen palaa, pääni köyhtyy hiuksista, mieli käy raajarikoksi. Isäni jättämä kylväjäperintö on jäänyt kylvämättä silloin, kun vielä käsissäni, oli miten oli, tuntui olevan kylväjän täysi voima. Nyt ovat kylvöaikani jo ohi, sillä kädet ovat jo aikoja rauenneet. Se perintö, jonka suomalainen talonpoika kerran jätti pojallensa, on jäänyt kuolleeksi peniksi, sillä nyt ovat päästäni hiukset lähteneet, sanani ovat köyhät ja maailmani on huvennut pieneksi hökkeliksi, jossa ei ole enää muuta kuin köyhyyden suuri rikkaus. Mutta hyvä niinkin. Kylväkööt rikkaat kylväjät."

"Ja miten paljon siihen isän perintöön sisältyikään! Pääsiäiskellojen varassa kulkenut ihmiskunta seisoo parastaikaa oman verisen vararikkonsa edessä. Jumalien ja niiden kirkon johdolla vaeltanut maailma seisoo syvimmän onnettomuutensa raunioilla. Inhimillinen moraali, joka oli laskettu Kristuksen veren varaan, on näinä päivinä lopullisesti vajonnut rikollisesti vuodattamansa ihmisveren mereen. Huone ei ollut siis kalliolle rakennettu. Nyt kauheimman hädän hetkellä oli ihmiskunnan pelastajiksi täytynyt astua juuri niiden, jotka ovat ainaiseksi ovensa jumalilta lukinneet. Näissä ja monissa muissa tuskallisen syvissä tosiasioissa on Suomenkin köyhälistölle vihjaus siitä, mitä teitä kulkien sen on lähdettävä vapauttaakseen henkensä ja vapautuakseen orjuudesta. Jokainen jumalien luota pois astuttu askel vie ihmistä ylöspäin."

"Niin uskon, uskon levollisesti enkä katkeruudella. Vaikeahan on seisoa sen tosiasian edessä, että jumalien vereen hukkuneen ihmiskunnan nyt täytyy etsiä pelastusta omasta verestänsä, mutta sen lujan ja raskaan tosiasian edessä ei auta enää muu kuin vaieta ja olin sen todistajana. Ehkä on niin, että ihmiskunta ei voinut enää peseytyä ja puhdistua muussa kuin omassa veressänsä. Sotaa, nykyistä syvää murhenäytelmäähän on kristinuskon vaikutuksen alainen porvarillinen moraali suositellut kansojen kasvattajana ja karkaisijana. Niin tekee esim. suomalainen Snellman valtio-oppinsa filosofiassa, jossa hän ihannoi sotaa ihmiskunnan ja kansojen fyysillisenä kasvattajana ja karkaisijana."

Ja samaan henkeen jatkuu tämä pääsiäissaarna palstamääriä.