*

Harakiri.

Vihdoinkin alkaa tapahtua enemmän ja enemmän. Pitkään aikaan ei ole mitään tapahtunut. Kaduillakaan ei näy mitään. Mitä seinäin sisässä ja vartioiduilla alueilla toimitetaan, ei kukaan tiedä. Vallankumouksesta ei näe juuri muuta kuin vartiat pankkien y.m. virallisten talojen edustalla; ne näyttävät ikävystyneiltä ja tehtäviinsä kyllästyneiltä, useimmat nuoria poikia tai vanhempia miehiä. Luultavasti eräissä porvarillisissa piireissä toimitaan, järjestetään, kenties hiljaisuudessa harjoitetaankin. Kasvojen ilmeistä näkyy, että eletään varman voiton toivossa. Ryhti on toinen ja tervehdykset kaduilla reippaat. Naiset ompelevat pusseja, joihin mahtuu muonaa kolmeksi vuorokaudeksi suojeluskaartilaiselle, kun hänen aikansa on astua piilostaan esiin. Ei kuulu enää laukauksiakaan öisin, ainakaan tällä puolen kaupunkia Eiran kaupunginosassa, kaukana keskustasta meren rannalla. Mutta anna ajan kulua vielä vähän, niin juuri tämä tienoo kai muuttuu yhdeksi Helsingin valloituksen päänäyttämöksi. Sillä jos saksalaiset tulevat laivoineen, niin tuohon ne kai tulevat, niin että mukavasti näen heidät ikkunastani. Ei ole näkynyt sieltä tulevia, paitsi kahta "kyyhkystä", jotka taas leijailivat useita kierroksia kaupungin yllä — mutta meneviä olen nähnyt, ja se on tämän päivän suuri jännittävä elämys.

Vihdoinkin jotain!

Ilmaantui taas pitkästä ajasta liikettä merelle. Viaporin salmesta matelee jääsohjussa ulos pieni hinaaja kihnuttaen perässään pitkää soikulaista esinettä, merikäärmettä, jolla on keskellä koroke ja jonka pian älysin vedenalaiseksi. Sitten tulee niitä samanlaisia kaikkiaan neljä suurempaa ja pienempää. Ne kasaantuvat jotenkin yhteen ryhmään Groohaaran sisäpuolelle. Siitä niitä päivän pitkään siirretään ulomma ja ulomma. Luulin ensin, että ne vietäneen nekin Kronstadtiin saksalaisten tieltä, mutta niin pitkäksi niiden viimeinen matka ei tullut. Ne asetettiin rykelmään lähelle toisiaan ja siinä touhussa kului päivä noin klo 6:11 tienoille. Hinaajat palasivat pois ja jättivät vedenalaiset sinne.

Oli kokoontunut yhä enemmän väkeä kadulle meidän talomme edustalle, josta on vapaa näköala merelle yli Ursinin kallioiden ja uimahuoneiden. Ehkä ne tietävät jotain siitä, mitä on tekeillä. Lähden alas. Rappuja laskeutuessani heilahtaa yhtäkkiä koko talo, ovet lyövät loukkua ja samassa kuuluu kova pamaus. Kun pääsen ulos, seisoo suuri musta savupatsas sillä kohdalla, missä vedenalaiset olivat. Kun pilvi on häipynyt, on kaksi laivaa kadonnut. Seisomme siinä ja kiikaroimme ja odotamme, että toistenkin on käyvä samoin. Välähtää, pamahtaa niin, että tuntuu ruumiissakin, seuraa musta savupilvi, se haihtuu ja jälellä on vain kaksi laivaa. Pian kai nekin menee samaa tietä. Mutta ei menekään. Jotain on nähtävästi joutunut epäkuntoon, helvetinkone ei olekaan toiminut. Ja siihen ne jää. Hinaajat eivät näytä uskaltavan mennä apuun. Sytytyslankahan voisi sittenkin kyteä hiljalleen. Kuinka lie? Ihmiset odottavat turhaan ja poistuvat vähitellen pimeän tultua. Vasta klo 10:n tienoissa kuuluu kolmas räjähdys mereltä ja hinaajan lyhty kiiltää Groohaaran luona. Se oli sittenkin uskaltanut mennä puhaltamaan hiillokseen ja saanut sen uudelleen syttymään. Oli mennyt kolmas ja neljäskin englantilainen vedenalainen meren pohjaan saksalaisia pakoon, upotettu monien miljoonain aarre. Ihmiset olivat tavattoman hyvätuulisia, sillä kun englantilaiset kerran ryhtyvät tällaisiin varokeinoihin, silloin he tietävät, että heidän laivansa muussa tapauksessa varmasti joutuisivat vihollisen käsiin. Tyhjää ne eivät säikähtäisi. Liekit, jotka loimahtivat mereltä, olivat kuin merkkitulia vuorilta, ilotulia meille, tietotulia vapauttajan pikaisesta saapumisesta.