Tiistaina 12 p:nä maaliskuuta.
Elämäni ihanimpia näkyjä.
Venäläiset sotalaivat pakenevat parhaallaan Pietaria kohti ja niiden jättämä savupilvi leijailee vielä horisontissa. Tämä on elämäni ihanimpia näkyjä ja tulee syöpymään lähtemättömäksi kuvaksi silmäaivokalvooni.
Olen yli puolikymmentä vuotta asunut tässä Engel-aukean merenpuoleisella liepeellä, näköala pöytäni äärestä etelään, niin kauas kuin silmä kantaa. Idässä on Viapori ja sen ulkosatama, lännessä häämöittävät saariston ulapat aina Porkkalaan saakka. Sotavuosina on näillä vesillä ollut alinomaista Venäjän laivaston liikehtimistä. Siinä on häärinyt pieniä torpedovenheitä, tullut ja mennyt miinain laskijoita ja nostajoita, uiskennellut panssarihirviöitä, dreadnoughteja ja minkänimellisiä ne lienevätkin kaikki olleet, onpa pyllyillyt vedenalaisiakin ja räpistellyt vesitasoja. Niitä on tullut, mereltä ja mennyt merelle, milloin hiljaa hiipien iltamyöhällä ja aamulla ani varahin kuin vaanivat sudet saaliinsa etsintään, milloin ne ovat näyttäneet rientävän toistensa apuun, peräkkäin, täyttä karkua. Ne ovat astuneet yksiin jälkiinsä, niillä on ollut omat salapolkunsa, tarkoin määrätyt väylänsä miinaporttien läpi. Joskus ne ovat perkkailleet, luultavasti vihollisen pelossa, pois merkkipoijujansa, toisen kerran taas munineet niitä peräpuolistaan karien väliin. Se on ollut hyvin tärkeän näköistä touhua, maailmansotaa kai olevinaan, mutta todellisuudessa leikkisotaa. On tosin joskus kuulunut vimmattua ammuntaa mereltä ja minä olen luullut, että nyt, nyt siellä jo viimeinkin repesi, kun rupesi, jo soipi sota meidänkin rannoillamme ja ehkä ratkaisee kohtalomme. Mutta koeammuntaa se kai vain oli, kurkun kakistelemista, joutilaiden jäsenten verryttelemistä. Jotain siellä sentään joskus tapahtuukin. Retuutetaan sairasta laivaa, kahden toisen välissä kuin kainaloista kanaa, Hietalahden laivasaunaan sidottavaksi, kupattavaksi, korjattavaksi, mikä kalu heistä sitten lie siellä tullut. Olipa kerran muutamalla kokkapuoli murskattuna, mutta mene tiedä, millaisessa tappeluksessa, vaikka olisi ollut jossain keskenäisessäänkin, ne lienevät vammansa saaneet. On ehkä vain ajettu toinen toisensa päälle tai miinaan tai miksikäpä ei vaikkapa vain laituriin paremman puskettavan puutteessa. Oikean vihollisen kanssa en luule heidän olleen tekemisissä enemmän kuin muutkaan sotaveikot täkäläisillä rintamilla.
Olen kuitenkin silloin tällöin laskenut, montako niitä menee ja tulee, varsinkin suurempia panssarilaivoja. Kerran niitä Riianlahden taistelujen aikoina meni viisi, mutta ei palannut kuin neljä. Hihkasin tässä pöytäni ääressä hiljaisen hurraan — liika hätäisen, sillä tuo viides ei ollutkaan uponnut, vaan päinvastoin noussut maihin, kiivennyt litteälle kalliolle keskellä reimattua väylää Mikonsaarten luona Porkkalassa. Siellä se savusi, tännekin hyvin näkyen, useita aikoja, kunnes sen jotenkuten saivat karilta, mikä oli yhtä suuri ihme kuin se, että se oli sille ajanut. Sitten se on ollut muiden miesten mukana näöltään ainakin yhtä taistelukuntoisena kuin toveritkin. Tuolla nyt sekin menee!
Sentapaista se on ollut se heidän merisotansa. Täällä ne ovat enimmäkseen haisseet satamassa, polttaneet, muka ollakseen aina lähtövalmiina, tuhottomasti englantilaisten hienoja hiiliä, vuosikausia melkein samoilla sijoillaan, Viaporin edustalla, koko sodan ajan. Kesäisin ne tosin tekivät huviretkiä Lappvikiin, jossa luovailin heidän lomitsensa sydän kurkussa. Siellä ei ollut siihen aikaan sianruuan puutetta, sitä haavittiin, mereen heitettyä liikaa leipää venelastittain. Joka talon lätin katolla oli limppumöhkäleitä kuivamassa ja possuilla oli lihavat päivät. Käytiin, matruusit, maissa, soudettiin saariin ja niemiin, poimittiin marjat, ammuttiin jäniksinä lampaat, kalastettiin dynamiitilla, tehtiin tulia ja sytytettiin ihmisten metsät. Sitä vaille, ettei palo kerran tullut meidänkin kyläämme hiekkakanervakangasta. Ainoastaan suo sen keskeytti. Olisi pian koko Hangon niemi muuttunut hiekkamereksi.
Mutta nyt, tänään ne haisivat siinä viimeisen kertansa. Lähtivät, jotka vain kynnelle kykenivät. Tarvittiin vain langattoman saksalaisen lennättimen sähköväräytys, että tulossa ollaan, korjatkaa itsenne rediltä, jotta meillä olisi väljemmin tilaa tulla, niin jo mättäämään kampsuja kokoon ja puita pesään ja saamaan höyryä päälle.
Kun näin lähtönä jutelman alkavan, nostin nojatuolin salin ovi-ikkunan eteen ja istuin siinä kuin aitiossa ylentävän hetken. "On hetkiä ihmiselämässä" j.n.e. sanotaan. On niin juhlallisia, että saakoon raamatun sanat herahtaa kielelleni: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan, sillä silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi kirkkaudeksi kansallesi Israelille."
Näin heidät, viisi suurta risteilijää, Viaporin sisäsatamasta työntävän rumat ruhonsa Gustavsvärnin salmesta, siirtyvän siitä Groohaaran majakalle, siitä valtavia savupilviä tupruttaen suoraan etelään niinkuin aina ennenkin. Ennen ne tavallisesti jatkoivat matkaansa suoraan Tallinnaan tai kääntyivät länteen. Nyt kääntyi kokka itään, ensin yhden, sitten toisen, kaikkien, pois täältä, lännestä, nuo entisen mahtavan Venäjän laivaston parhaat, kämpien sinne kotiinsa päin sairaina, kuulema taisteluun kykenemättöminä, kanuunat epäkunnossa, lukottomina, tähtäimettöminä, upseerit surmattuina tai karanneina, koneet vain sen verran toimien, että miehistöjensä ryöstösaaliin kuljetuslaivoina juuri ja juuri pääsevät nilkuttamaan jäänmurtajan vanavedessä. Itse on leijona kiskonut torahampaat suustaan ja silponut kyntensä. Ei kykene käymään saaliin kimppuun, täytyy vaania lampaita karsinoista, tappaa ihminen tiellä, niinkuin Kipling kertoo vanhasta tylsähampaisesta tiikeristä. Sic transit!
Käypä heitä melkein sääliksi nyt, kun ovat menneet, tulen miltei sovinnolliselle päälle, huolimatta siitä, miten vimmatusti olen heitä vihannut, tunnettuani heidän alinomaista uhkaansa ja vuosikausien painostusta. Laivasto ja Viapori, nehän ovat olleet vankilamme, kahleemme ja sen lukko, ja lukon avain on ollut viimeksi häilähtelevämielisen matruusijoukon takana. Ei milloinkaan mitään varmuutta siitä, mitä se joukko miettii ja aikoo tehdä. Kironnut heitä olen. Eivätkä meiltä ne kahleet kuitenkaan olisi katkenneet ilman heitä. Hyvästi jääkööt, kun sille tielleen jäänevät, mennäkseen eikä koskaan takaisin tullakseen. Ulos itä, sisään länsi!
Jako ehkä jo huomenna höyryää saksalainen armaada heidän ankkurisijoilleen?
Ja mitä tulee sitten?
Johtuu mieleeni Kramsun runon "Mustalaisen" säe:
— — — kukapa sen tietää? Tuskin tutkimistakaan asia tuo sietää. Kuihtuu kukka, kaatuu puu, Linnun laulu lakastuu, Niin käy elävitten, Mitä tulee sitten?
