V.

Kun Marja—sydän täynnä kiukkua ja kyllästystä ja elämänsä äitelyyttä—tuli kosken rannalle puoleksi juoksujalassa, ajattelematta minne juoksi, kunhan vain pääsi pois, näki hän venheen kiitävän niskasta alas, ja venheen perässä Shemeikan ikäänkuin vihaisin liikkein sauvoimella pohjasta vielä vauhtia lisäten. Vaan tuskin Shemeikka oli huomannut Marjan, kun sauvoin pyörähti kaarena pään yli toiselle puolelle, viitaten niinkuin olisi viitannut: tule! Ja Marjalta pääsi sydämestä sanaton huudahdus ja häneltä kohosi käsi, niinkuin olisi sanonut: et ottanutkaan! Ota minut! Vie minut minne hyvänsä! Elä jätä!

Marja lähti juoksemaan rantaa, ei enää mukaan päästäkseen, vaan ainoastaan nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen, ennenkuin oli joutuva isoon koskeen. Hän riensi ehtiäkseen niemeen, jonka ympäri koski teki polven ja josta näki alas asti. Shemeikan venhe oli kadonnut. Marja riensi yhä kiireemmin, huivi tarttui leppään ja jäi siihen. Ei joutanut sitä ottamaan. »Miksi annoin hänen mennä? Miksi en lähtenyt, kun pyysi?» Mutta kun hän syöksähti lepikon läpi ja niemekkeen poikki takaisin kosken rantaan, näki hän Shemeikan hyppäävän venheestään maihin, kiskaisevan sen nokkaa kivien väliin, heittävän sauvoimensa venheeseen ja juoksevan avosylin vastaan. Marja pysähtyi, hoipertui taapäin juoksunsa vauhdista, häntä tartuttiin vyötäisiin, hän lyykähti maahan, häntä nostettiin, kannettiin, heitettiin venheeseen, joka ensin karahti kiviin ja sitten nytkähti ja kallistui ja hetken päästä keinui kuohujen välissä.

Marja ei liikahda kokasta, johon hänet on heitetty. Hän ei näe siinä muuta kuin taivasta ja joskus vilahtavan puun, jonka alitse kiidähtää. Toisen kerran kokka kohoo, toisen kerran se painuu. Shemeikka seisoo venheen perässä, milloin ylhäällä milloin alhaalla, takanaan kuohut ja takanaan taivas, keikkuen ylös ja alas, välistä viillettäen tyynesti, välistä tehden äkkinäisiä, voimakkaita, tempovia liikkeitä. Marja koettaa nousta, kohottaa päätään, mutta vaipuu takaisin. Hän on keskellä kuohujen ryöppyä, venhe kiitää niin, ettei hän erota muuta kuin epäselvän, vilisevän rannan, ja vettä pirskahtaa hänen kasvoilleen. Yhä vinhemmin kiitää venhe. »Voi, hyvä Isä sentään!» Pauhu yltyy, venheen laidat rutisevat, on kuin se hajoisi hänen allaan. Se on ihan kuohujen sisässä. Shemeikka on kaukana, näyttää seisovan, ei venheessä, vaan kuohuissa. Samassa hän taas on ylhäällä, suurena, jättiläisenä, tukka hajallaan, parta hulmuten kahden puolen kaulaa. Ei ole maailmassa muuta kuin Shemeikka seisomassa, hyrskyt palamassa hänen jalkainsa alla kahden puolen venhettä. Ei näy maata, ei puita, kuohut kiitävät kilpaa Shemeikan kanssa häntä takaa ajaen, mutta eivät saavuta. Yhtäkkiä sattuu sieltä häneen Shemeikan silmä, se hymähtää kiireessä, mutta on samassa taas toisaalla; on otsa rypyssä, huulet tuimassa pinnistyksessä. Marja koettaa hiukan kohottaa päätään laidan yli, suuri kivi kiitää ohi ja raapaisee venheen perää. Toinen on toisella puolen ja karahtaa kokkaan. Mutta välitse laskee Shemeikka. Marja vaipuu takaisin. »Voi, hyvä Isä sentään!»

Hän on vetänyt esiliinansa silmilleen. Mutta silloin tuntuu menon vauhti hiljenevän.

—Aa! Elä pelkää, ei hätää mitään! kuulee hän Shemeikan sanovan.

Ollaan suvannossa, Shemeikka seisoo ja meloo, ja vartalo notkuu. Hän on suuri ja komea. Ei häntä kärsi katsoa palaviin silmiin ja hehkuviin kasvoihin. Voi, jos se sentään laskisi rantaan! Mutta se ohjaa uusia kuohuja kohti.

—Päästä minut pois! Mennään maihin!

—Tahdotko? kysyy Shemeikka, ja venhe on lähellä rantaa.—Hyppää!

Vaan Marja vaipuu takaisin tuhdolle. Ei hän uskalla eikä ehdi … eikä tahdokaan. Ja samassa on suvanto lopussa, niska nielee, venhe on uudessa koskessa.

—Nyt on horna! huudahtaa Shemeikka. Hän tekee tuimia liikkeitä, venhe ryyppää itsensä vettä puolilleen, vesi kuohuu ulkona ja sisässä, pohja kolahtaa kiveen, laidat ruskaa, venhe pysähtyy.

—Souda! huutaa Shemeikka.

Mutta ennenkuin Marja pääsee airoihin, irtautuu venhe.

—Ei tarvita!

Marja on noussut istumaan. On tultu alas miltei kohtisuorasta putouksesta ja taas ollaan suvannossa.

—Päästä minut pois, rukoilee Marja. Hukutaan.

—Pane pitkäksesi, on vielä yksi nikama—sitten pääset.

Se hymähtää sieltä salaperäisesti, veitikkamaisesti. Marja tottelee. Tulkoon mitä tulee! Ei se minua enää päästä. Ja olkoon päästämättä … vieköön mihin vie!

Nyt tuntuu koski olevan tyynempi, ei kohise niin, ei tule vettä, mutta venhe tuntuu kiitävän vielä nopeammin kuin äsken, menevän kuin irtautunut suksi vaaran rinnettä sileällä lumella, kiihtyy, hyppää kuin kohona kerran pari—sitten hiljenee, kuin olisi tasaisella maalla—Marjaa pyörryttää, sydänalaa etoo, hänen on paha olla—silloin tekee kokka äkkikäänteen, Shemeikka hyppää veteen, kiskaisee venhettä keskitullosta, ja kokka karahtaa soraan. Marja aikoo nousta, mutta ennenkuin ehtii, nostaa Shemeikka hänet ylös ja kantaa maihin.

—Elä Shemeikka, elä, anna minun olla, pyytää Marja, mutta puristau samalla hänen kaulaansa ja irtauttaa siitä kätensä vasta, kun Shemeikka on laskenut hänet maahan, mättäälle, sammalen päälle. Mutta Shemeikka ei irtauta käsiään, Marjan vieressä polvillaan.

—Missä me ollaan? kysyy Marja silmänsä sulkien.

—Saaressa, sanoo Shemeikka vitkalleen… Kosken saaressa, toistaa hän.
Ja nyt sinä olet minun.

—En minä ole sinun … minä olen toisen.

—Sinä olet minun.

—Minkä tähden minä olisin sinun?

—Sentähden, että tahdot olla.

—Sinunko?

—Minun.

—Minä olen toisen … anna minun mennä…

—Olit toisen, kuiskaa Shemeikka silmissä ja äänessä riemua—olit toisen, Niin kauan kuin olit Ruotsissa, nyt olet Karjalassa.

—Karjalassako?—Miksi veit minut väkisin?

—Tulithan mielelläsi!

—Tulinko?

Eikä Marja tiennyt, oliko hän tullut, vai oliko hänet viety.

Koski lakkasi kohisemasta Marjan korvissa. Sitten se taas kohisi, mutta hyvin kaukana.

—Kanna minut koskeen, sanoo Marja.

—Lepää siinä, sanoo Shemeikka.

—Lepää sinäkin, pyytää Marja.—Elä mene.

Shemeikka kuitenkin irroittihe hänen syleilystään, ja silmä hymyili.

—Miksi sinun silmäsi minulle nauraa? kysyi Marja

—Ei se naura, vaan iloitsee.

—Miksi? Sano, miksi?

—On, kuin et olisi koskaan ennen ketään halannut.

—En olekaan … en ole koskaan ennen tiennyt…

—Mitä et ole tiennyt?

—Että tämmöistä on.

—En minäkään.

Mutta hän valehteli. Ei ollut Marja hänen ensimmäisensä. Tuntui jo kovalta Marjan käsivarsi hänen päänsä alla. Hän olisi tahtonut olla yksin.

—Olet väsynyt, sanoi Marja hellästi.

—En ole.

—Sinulla oli, rakas, kova ottelu koskessa … minä vain mukavasti venheen pohjalla viruin. Laitan sinulle vuoteen venheen kokkaan.

—Laitatko?—Laita samalla itsellesikin.

—En kuin sinulle … että oikein saisit levätä rauhassa, rakas.

—Laitahan sitten.

* * * * *

Shemeikka nukkuu venheen kokassa. Marja on koristanut sen kuin häävuoteeksi, pistellyt lehviä laidan ja varppeen väliin. Shemeikka nukkuu kuin lehtimajassa. Itse istuu Marja rannan kivellä ja ajattelee: kun olisi vesillä Shemeikan vene, niin keinuttaisin häntä kuin lasta.

Hän on tehnyt tulen kahden kiven väliin. Hänellä on tuohinen tulella ja tuon tuostakin hän kohentaa tulta ja varvuilla hämmentää.

Hänen on hyvä olla, lämmin ja ihana; hän sulkee välistä silmänsä sitä paremmin tunteakseen. Hän tuntee lämpimästä väräjävänsä, ulkoa ja sisältä, ensi kerran elämässään. Missä lienen? Miten olen tänne joutunut? Kuka lienee tuo, joka minut tänne toi?—Vaan olinpa missä hyvänsä, olipa miten hyvänsä, kuka hyvänsä tuo—kunhan vain ei ole mitään sitä, mikä oli ennen. Eikä sitä olekaan. Se on kuin poikki, katkaistu, minä olen irti … ei mikään minua enää pidätä.

On, kuin ei milloinkaan olisi voinutkaan olla maailmassa muuta kuin tuohinen tuossa, jossa hänen Shemeikalle pyytämänsä kalat kiehuvat, ja tämä sari tässä koskessa. Se, mikä on siellä, missä lienee, se ei häneen kuulu. Syyttäkööt! En minä ole heille mitään velkaa. Olen minä heille elatukseni moninkertaisesti maksanut.

Saanko minäkin kerran maailmassa valvoa mieleiseni ääressä? Odottaa hänen heräämistään? Kun nukkuisi oikein levätäkseen. Kuinka oli koskessa kaunis, kuin suuri haltija usvaisena iltana! Tuli ottamaan, niinkuin ilmassa lennättäen tähän toi. Minne aikonee tästä viedä? Ottaako vielä edemmäkin, vai tähänkö jättää? Tehköön, mitä tekee! Vaikka tähän jättäköön, vaikka haihtukoon kuin haltija ilmaan! En sure, vaikka nyt samassa pitäisi koskeen menemäni.

Shemeikka liikahti venheessään, ei herännyt, käänsihe vain toiselle kyljelleen.

Vaan ehkäpä en tarvitsekaan enää koskeen? Ehkei olekaan tämä vielä lopussa? Nyt vasta ehkä oikein alkaakin. Häntä aina odotin, tulijata, ottajatani—tulipahan, ottipahan.

Tässäkö nyt keitän, missä keittänenkin—hänen vieressään valvoen? Tässä, ihan uudessa ja entistä kuitenkin niin lähellä, että jos tulen tuohon kuuseen panisin, ne sinne sen näkisivät. Sytyttäisinkö, että pitäisi tulla karkuria hakemaan, vaatimaan »omaansa» pois? Tulisipahan! koettaisipahan! »Ei se sinun omasi ole enää!» huutaisi sille Shemeikka. Syntyisi tappelu. Olisi tuota soma nähdä. Marjalle tuli kuin ilon raivo rintaan sitä kuvitellessa. Ei Shemeikka viitsisi siltä rähjältä henkeä ottaa, tarttuisi vain käsipuoleen ja pyörähyttäisi kenkkajalkaa niin, että koskeen singahtaisi. Se menisi alas, milloin selällään, milloin mahallaan—räpiköiden vuoroin käsillä, vuoroin jaloilla, toisessa kenkä, toinen paljaana—kolin kolia koskea alas.—Mutta olkoon siellä, mitä minä hänestä enää…

Marja nosti tulelta tuohisen, jossa kalakeitto oli valmis, peitti sen vaatteella ja hiipi venheelle, jossa Shemeikka nukkui. Kasvoja, joiden päälle Marja oli levittänyt liinasen sääskien suojaksi, hän ei nähnyt, mutta näki rinnan, leveän, korkean ja kaarevan, joka hiljaa nousi ja laski; näki solakat jäsenet—ja olisi tehnyt mielensä niitä kädellään hivellä, jos ei pelännyt unta häiritsevänsä. Hiveli niitä ajatuksissaan, kaukaa, kuvitelluin liikkein.

Löytäisinkö hänelle vielä jotakin hyvää kalakeiton mausteeksi, kun herää? Hän poistui syvemmäksi saarelle. Se oli keskellä koskea, kahden yhtä kovasti kuohuvan haaran välissä. Rantojaan myöten se kasvoi koivuja ja leppiä; keskeltä oli vähän korkeampi, siinä oli kallio, kallion päällä suopyörylä, joka oli keltaisenaan lakkoja. Kivien lomassa oli alempana vatukko. Saarta kierrellessään löysi Marja vielä herukkapensaan ihan lähellä tulisijaa… »Liekö täällä kukaan koskaan ennen meitä käynyt? Tänne se minut toi. Kai se on täällä ennenkin käynyt, koska tänne osasi laskea. Toi tuttuun paikkaan! Mutta että se minut otti! Että se minusta huoli! Mikä minä olen? Suvuton, nimetön mierolainen, joka en kelvannut muille kuin sille vanhalle, puolivaivaiselle. Olenko minäkin jotakin? Ensi kerralla kun näki, jo otti. Niin puhui, niin houkutteli, suuttui, kun kuuli, etten välitä. Enkö ole nyt kuin kuninkaanpojan, maankuulun, Karjalan komeimman! Uljaaseen taloonsa vie, hyvän anopin antaa.»

Marikkoja kierrellen kosken saaressa, kallioiden välissä, jonne pauhu ei välistä kuulunut ollenkaan, välistä kuului kaukaa kuin monien metsien takaa, hän vähitellen poimi tuokkosensa täyteen, rinnassa onnen rauha, huulilla sen hymy.