VI.

Shemeikka oli herännyt, reväissyt silmiltään huivin—missä olen? mitä on tapahtunut?—Silloin muistaa hän kaiken…

Olenko taas ollut mieletön? Olenko taas tehnyt järjettömän teon? Tästä vielä sodat syttyy, vainot nousee. Roskajuttu. Mitä minä siitä toisen akasta? Olisin antanut olla. Minnekä minä sen nyt panen? Kotiinko vien—vai takaisinko käännytän? Tarrautuu kiinni ja alkaa ulista ja itkeä. Kun oman etunsa ymmärtäisi, niin itse pyytäisi sauvomaan maihin. Kyllä se siitä rantaa myöten vielä kotiinsa osaisi. Sanoisi olleensa lehmän haussa ja eksyneensä, niin eivät mitään tietäisi. Ei siellä kukaan meidän lähtöämme nähnyt.

Ei ole sentään kukaan minua niin halunnut kuin tämä; ei kukaan niin kuollakseen puristanut. Ei ole ennen tiennyt miestä halanneensa. En hennoisi hänestä ihan vielä erotakaan. Vaan olisi kuitenkin parempi, kun palaisi kotiinsa. Siellä taas syksyllä tavattaisiin ja aina vastakin kulkiessa.

Shemeikka on noussut ja istuutunut tuhdolle. Siinä huomaa hän lehvät, joilla venhe on koristettu. Semmoisia joutavia ne aina. Olisi edes jotakin syömistä.

Shemeikalla on nälkä, ja ruumis on maatessa kuoleutunut. Hän katselee raukeasti ja kyllästyneesti etensä ja sylkäisee happamesti venheen pohjaan.

Tulen on tehnyt—mitä varten se on tehnyt tulen? Eihän tässä kuitenkaan ole mitään keittämistä tai paistamista. Sitä vartenko, että huomaisivat takaa-ajajat? Saattavat hyvin olla kintereillä milloin hyvänsä. Vaikka olisivat jo maatessa laskeneet ohitsekin ja pysähtyneet kosken alle väijymään.

Hän nousi ja potkaisi tulen sammuksiin ja kekäleen koskeen. Meni taas venheelleen etsimään eväskonttiaan ja repi sitä tehdessään irti lehvät venheen laidasta. Löysi kontin ja istahti kivelle. Kontissa näkyi olevan ruuan tähteitä kova kannikka ja suolakalan pyrstö.

Marja seisoi vähän matkan päässä pensaassa ja seurasi Shemeikan toimia… Aikoi ensin yllättää hänet, tulla takaa, sulkea hänet syliinsä. Mutta yhtäkkiä hän vavahti nähdessään ilmeen Shemeikan kasvoilla. Oliko se vihainen? Mistä se oli vihainen? Kenelle? Minulleko? Miksi se repi lehvät pois? Ilme sen silmissä oli kylmä, melkein julma.

Sillä on nälkä! ihastui Marja samassa nähdessään, miten Shemeikka tyytymätönnä ja happamena kävi kannikkaan käsiksi. Sillä poloisellahan on nälkä! Se raukka järsii kovaa kannikkaa eikä tiedä … eikä tiedä, että minulla on sille kalakeitto ja helmassa tuohinen marjoja täynnä. Ja kuta enemmän Shemeikan muoto synkistyi, sitä hauskempi oli Marjan.

—Eikö maita? kuuli Shemeikka naurun hyrähdyksen jostakin läheltä. Samassa hän huomasi Marjan pensaassa. Ärtyneeseen silmään hän näytti vanhalta, rumalta, isomahaiselta.

—Kah, mitä naurat?

Marja nauroi vielä hartaammin, ajatellen iloista yllätystä, jonka hän sille tekee.

—Sinun eväitäsi, mies parka, nauran. Eikö sinulla ole muuta kuin tuo…?

Shemeikka ei vastannut, haukkasi vihaisesti palan suuhunsa ja sylki samassa toisen puolen ulos.

—Olisi tässä, jos et vähyyttä katsone, niiasi Marja kiven luota ja nosti keittotuohisen piilostaan.

—Mitä sinulla siinä on?

—Vähän keitettyjä mullosia olisi.

—Mistä sinä olet niitä saanut?

—Sainpahan, mistä sain, kunhan koetat, miltä maistuvat.

Shemeikka otti tuohisen Marjan kädestä, ryyppäsi lientä ja seivästi hämmennystikulla suunsa mullosta täyteen.

—Mutta millä keinolla sinä olet saanut mullosia?

—Löysin hatustasi ongen siiman ja vavan taitoin tuolta rannalta.

Shemeikka söi, ahneesti hörppien. Marja odotti, että hän kutsuisi hänetkin toverikseen. Ei siksi, että hänellä olisi ollut nälkä, vaan että olisi kutsunut toverikseen—niinkuin Juha, joka aina kutsui toverikseen, joka ei olisi milloinkaan syönyt, ennenkuin toinen söi, vaikka olisi ollut kuinka nälkä itsellään. Ja yhä on sillä se kylmä, melkein vihainen katse. Ja miksi repi lehvät venheestä, vaikka eiväthän ne olleet tiellä? Eikö ehkä tahdokaan enää mukaansa, tästä edemmäksi?

Hän kuuli Shemeikan nousevan, ja nousi itsekin. Mutta kun hän silloin katsahti Shemeikkaan, oli se muuttunut. Pyyhkieli partaansa, kasvoilla syöneen tyytyväinen ilme. Samassa uskoi Marja erehtyneensä. Se oli ollut uuvuksissaan, ja sillä oli ollut nälkä. Ja Marja heltyi niin, että olisi tahtonut kaulaan käydä. Sanoi kuitenkin vain, marjatuohista tarjoten:

—Tässä olisi vielä vähän…

—Onko sinulla vielä marjojakin? Milloinka sinä ne poimit?

—Sinun nukkuessasi.

—Nukuinko kauankin?

—Ethän kauemmin kuin että hyvästi ennätin poimia.

—Ovat makeita marjasi, ja mainiotapa oli keittosikin.

Shemeikka söi, Marjan pitäessä tuohista hänen edessään. Eikä ollutkaan Marja hänestä enää ruma, eikä vartalo muodoton, kun oli laskenut esiliinansa alas.

—Syö sinäkin … en jaksa kaikkia.

—Minä söin jo poimiessani. Jos mitä jää…

Marjan koko olento vavahti, hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanotuksi—ponnisti sitten viimeiset voimansa ja sai sanotuksi:

— … ja jos mitä jää, niin saatathan ne tarvita toistenkin.

—Entäs sinä?

Shemeikka oli kiertänyt kätensä hänen vartalonsa ympäri.

—Minähän en tarvitse.

—Etkö? Mikset?

—Minulla on lyhyempi taival täältä pois kuin sinulla.

Marja koetti irroittautua. Mutta hänen hento, pehmoinen ja samalla jäntevä ruumiinsa oli hurmannut Shemeikan veriä, eikä hän päästänyt.

—Etkö tulekaan mukaan?

Marja ei voinut Shemeikan silmistä päättää, mitä vastausta hän odotti. Eikä Shemeikka enää itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi. Marja ei vastannut.

—Minnekäs sitten? Takaisin kotiisiko?

—En ikinä sinne! huudahti Marja, hänestä irti tempautuen.

—Mutta minnekä sitten?

—Mihin hyvänsä! Lasket maihin, ehkä jonnekin osun.

Itku puristi rintaa, mutta ei vielä päässyt.

—Saitko sitten jo tarpeeksesi matkasta minun kanssani? kysyi Shemeikka tehden äänensä moittivaksi.

Marjan kasvot kiinnittyivät, niissä oli kuin hurmahenkisen, niinkuin näkyjä näkevän ilme.

—Vaikka tähän matkani päättyköön, sain sittenkin mitä elämäni kaiken toivoin!

Shemeikan silmä syttyi tuleen, veret kiehahtivat viimeisiä suoniaan myöten. Paljon oli hän naisia nähnyt, ja monta heidän tunteidensa purkausta, mutta ei koskaan ilmettä semmoista kuin minkä nyt Marjan kasvoissa. Paljon oli kuullut naisten hänelle sanovan, mutta ei kenenkään mitä tämä ja niinkuin tämä. Ei aio palata kotiinsa, vaikka se hänellä on! Lähtee ennemmin menemään, tietämättä minne! Hänestä on minulle vielä paljon iloa.

—Tulet toki mukaani, Marja!

—Ethän tahdo?

—Minä tahdon.

—Tahdotko? Sano, Shemeikka, ihanko totta tahdot? kuiskasi Marja hänen kaulaansa ripustautuen.

—En väkisin vie … mutta jos mielelläsi tulet.

—Mielellänihän minä äskenkin tulin—vai luulitko väkisin vieneesi?—
Sinä! Sano!

Silloin Shemeikka veti hänet vierelleen. Marja purskahti itkuun sitä iloaan, ettei tarvinnut koskeen hypätä—jonka olisi tehnyt, jos Shemeikka olisi hänet siihen hylännyt.

Yhtä ainoata huumausta ja sen hurmausta oli ollut lähtö kotoa, koski ja suvantosaari—kuin unta oli nyt taas soutelu pitkin polveilevia virtoja, keskitse milloin kalliorantojen, milloin veteen kaatuneiden kelohonkien—viilettely lehtipurjeessa halki soikulaisten selkien, joiden nimiä ei tiennyt eikä kysynyt. Milloin oli Marja kokassa soutamassa, milloin Shemeikka, mutta aina silmä silmässä, katse katseessa, hymy hymyä houkuttelemassa, hellä sana aina päättämässä iloiset puheet:—»Oletko minun?»—»Elä kysy!»—»Onko hyvä?»—»Kysyt, vaikka tiedät.»—Ja kun ei puhuttu, vaan äänettöminä soudettiin, ei Marja päästänyt ajatuksiaan edemmä laineen viriä, jonka venhe teki veteen: missä se jälleen haihtui, siinä haihtui entinen elämä, missä se kokassa kohahteli, siinä kohahteli uusi, eikä hän tahtonut koettaakaan sitä edempää kuunnella.—»Oletko minun, Marja?»—»Elä kysy.»—»Sanohan kuitenkin.»—»Tiedäthän sen, Shemeikka.»—Ja samaa unta oli yhä maihin nousut, kulku soiden poikki ja kävely pitkin hiekkaisia harjuja honkien alla uusiin vesiin, missä oli lahdelmissa aina uusia venheitä kuin matkanhaltijain heille varta vasten kätkemiä. Oli heille nuotiopuu hakattu ja lehdesvuode havumajan katon alla valmis, mihin sattuivatkin yöpymään… Kuka lie ne tehnyt? Shemeikka vain hymähti, kun Marja sitä kysyi.

—Heitäte kokkaan lepäämään, sanoi Shemeikka kuohuvan pitkän kosken alla, monennenko, siitä ei ollut Marja enää osannut pitää lukua.— Heitäte nyt! Vedä silmillesi liina.

Ja Marja tunsi venheen nytkähtelevän huoparien voimakkaista työntelyistä, kuuli kokan loksattavan heikon vastatuulen virilaineita vastaan—huopaus hiljeni, venhe suhahti pehmoiseen hiekkaan, mutta ennenkuin Marja ehti vetää liinan pois silmiltään ja nousta, tunsi hän käden häntä nostavan polvien taipeesta ja selän takaa toisen käden, ja seisovansa rannalla.

—Jotta tulisit, niinkuin lähdit, sanoi Shemeikka.

—Missä me ollaan?

—Perillä.

Marja näki valoisan, hiekkaisen rannan, vähän ylempänä vihreän nurmen, nurmen takana solkisen koivumetsän, koivumetsän takana korkean kallioisen vaaran. Nurmikon laidassa, riippuoksaisen, kyhmyisen koivun alla oli huone, pyöreistä hongista kyhätty.

—Uskottelin sinua—ei ollutkaan taloni tätä isompi.

Ei saanut Marja sanotuksi muuta kuin hellän ihastuneen:

—Voi sinua, Shemeikka!

Hänen mieltään huikaisi, veti kyyneleen silmään, harsoon maailman ja elämän. Silmä itki, sydän iloitsi tietämättä kumpikaan mistä. Sillä somempaa, sievempää ei voinut missään olla.

—Uskottelin sinua, Marja, on vainenkin minulla talo toinenkin kuin tämä. Jos sinne halunnet, menemme? Jos tähän tyytynet, jäämme?

—Jäämme.

—Mutta minun täytyy kotonakin käydä.

—Käynet.

—Uskaltanetko yksin jäädä?

—Vaikka vuoden viipynet, vaikka kaksi, kunhan kolmantena tulet.