VII.

Juha istuu tuvassaan puolihorroksissa, kyynärpäät polvia vasten, koettaen turhaan saada selville, onko ilta vai aamu ja onko vielä sama päivä kuin silloin, vai onko ollut välillä jo muita päiviä ja öitä. Joitakin hän muistaa siitä, mitä oli tapahtunut, toisia ei. On, kuin toinen puoli hänen olentoaan olisi turto ja tunteeton, niinkuin toinen puoli vasenta jalkaansa aina oli hiukan kuolluksissa sen karhun pureman jäleltä. Kun sitä kosketti, oli se aina kuin vierasta lihaa, vastasi kuin kaukaa jostakin toisesta ihmisestä.

Missä lienee ollut, mutta niin oli, kuin hän olisi yhtä paikkaa kiertänyt, vasemmalla vettä, oikealla matalaa korpea, jalan alla upottavaa suota. Sen hän muisti ja senkin, että oli kadottanut lakkinsa ja taas sen löytänyt. Oli jotakin muutakin, jota olisi tahtonut muistaa, josta ponnisteli pääsemään selville, niin että päätä särki, toista puolta heikosti särki, toinen oli turto ja tahmea, niinkuin olisi ollut täynnä vierasta, hyytynyttä verta.

Jotakin oli tapahtunut, mitä? Mikä siitä tuosta lattiasta on palkin murtanut? miksi on tupakkahakkuri sillan alla?

Silloin hän muisti sen.

Mutta minkä tähden hän oli semmoisen tehnyt? Äitiäkö aioin iskeä? Mutta minkä tähden?

Päätä pyörrytti, sydäntä etoi. Hän oli kuin tiedotonna hetken.

Sitten hän oli kuulevinaan kuin kaukaisen huudon: »Sinä valehtelet!» Hän itsehän sen oli huutanut. Ja nyt hän yhtäkkiä muisti kaiken: kuinka oli pihasta karannut, huutanut juostessaan: »Sinä valehtelet», huutanut sitä suolampea kiertäessään, kaatuessaan, juostessaan, niinkuin jotakin takaa-ajaen, saadakseen sen kiinni, nujertaakseen sen.

Mutta sehän ei ollut valetta. Tottahan se oli. Mennythän se oli. Sehän on poissa … koski koko ruumiiseen ja sieluun niin, että suu aukeni parkaisuun, vaikkei saanutkaan parkaistuksi. Samassa taas pimeni ja sekosi. Jos se oli tapahtunut, niin olisihan pitänyt tapahtua muutakin? Mutta kaikkihan on ennallaan. Siinä on uuni, ja sirkka sirittää. Marja ei ole mennyt. Ei, tämä on vain unta. Mutta miksi en herää? Enkö saa itseäni hereille, ennenkuin tukehdun? Häneltä pääsi parahdus, niinkuin siltä, joka koettaa vyöräyttää painajaista rintansa päältä. Hän seisoi keskellä lattiaa, kädet ylhäällä. Joku hyppäsi karsinan nurkasta penkiltä ja harppasi huutaen ulos, paitasillaan, valkea kuin jänis.—»Kaisa, elähän—en minä mitään!» lohdutteli Juha hänen jälkeensä.

Tyttö tuli takaisin.

—Säikähdin niin—menisitte toki, isäntä, aittaanne maata—kun olette ihan märkä ja ryvettynyt.

Juha on kokonaan selvinnyt. Hän seisoo rappusilla ja huomaa, että aamu sarastaa sihittävän sateen läpi. Koira tulee rappujen alta ja pyörähtelee jaloissa. Kuikka huutaa järvellä.

Hän on astellut rantaan. Siellä ovat verkot vielä virepuilla siltä jäleltään, kuin ne olivat silloin lahnan kudusta tultua siihen jääneet. Totta se oli, totta oli. Saadakseen jotakin tekemistä Juha alkoi pistää verkkoja puikkarille. Teki sitä nopeasti, tottuneesti. Ajatukset samoissa askelissa. Niin se on, niin se on. Poissa se on. Et tarvitse toivoakaan muuksi. Suotta sinä sentähden siltapalkin särjit. Koskapa Kaisa oli nähnyt, että se sen syliin heittäysi. Sinulle se on tapahtunut eikä kenellekään muulle.

Verkko oli puikkaroitu, ja hän heitti sen venheen kokkaan, niin että kivekset kalahtivat.

… Yhdessä tulivat tähän pihasta. Se mies seisoi tuossa aitaa vasten. Joko lienevät sen silloin päättäneet? Että kehtasi Marja vielä mairitella ja entisiä kalansaaliita muistella… He ovat nuoria ja kauniita. Minä olen vanha ja ruma. Mitäpä hän minusta, kun on semmoinen, joka ottaa. Ottakoon! Ottakoon! Pitäköön!

Toinen verkko oli puikkaroitu. Yhä ravakammin Juha liikkui, ei välittänyt, vaikka jokin silmä verkosta repesi.

Ottihan se siltä kihlat julki, peittelemättä. Sillehän se oli saunan lämmittänyt, sille oljet lauteille laittoi, ei minulle, ja omaan aittaansa tilan teki. Ei se äitiä pakoon lähtenyt—valehteli. Olisi sanonut suoraan, olisi sanonut: nyt lähden, nyt on minulla toinen parempi. En minä olisi kieltänyt. Enkö? En varmaan, en olisi, mutta kun salaa—varkain.

Yhtäkkiä häntä raukaisi, hengästytti niin, että vaivoin sai viimeisen verkon puikkarille. Vaivoin pääsi hän pihaan, hoippui aittaansa, jonka ovi oli auki, horjahti vuoteeseensa vaatteet päällä ja nukkui.

Juha nukkui koko päivän iltaan saakka.

Oli koleahko, kirkas, pohjatuulesta tyvenevä ilta. Äiti ja Kaisa olivat lypsyllä. Se on tapahtunut, eikä hän enää tahdo sitä muuksi kuvitella. Sille ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida. Olkoon, kun on mennyt, niin menköön.—Hänen aitassaan oli Marjan vaatteita. Hän otti ne ja vei Marjan omaan aittaan. Kun hän avasi sen oven, lemahti sieltä laukkulaisen haju. Hän paiskasi kiireesti oven kiinni ja pisti avaimen taskuunsa; meni rantaan ja heitti avaimen järveen. Niitti sitten yön ja aamun, kuumaan päivään saakka, kunnes uupumus paiskasi levolle. Päivät ja yöt menivät nyt Juhalta sekaisin.

Hän oli tullut huumaukseen, josta ei halunnutkaan selvitä. Silmät jäykkinä kuin unessakävijän hän liikkui ja toimi. Sanaakaan sanomatta hän antoi äidin olla omissa toimissaan.

Emännästä oli kaikki, niinkuin ollakin piti.

—Näyttäähän tässä tultavan toimeen, sanoi hän Kaisalle. Ei »sitä» enää sen enemmän kaivatakaan.

—Ei ole oikein asiat, kun ei puhu sanaakaan.

—Eihän tuo ole ennenkään puhunut.

—Ei ole oikein asiat, toisti piika. Olen kuullut itkevän yöllä, ja päivällä haastelee itsekseen.

—Mitä se sanoo?

—»Voi, minkä teit!»—»Voi, että sen teit!» Sillä on ikävä emäntää.

—Antaapa hänen haihdutella.

—Se odottaa sitä vielä tulevaksi. Ei se sen mielestä milloinkaan haihdu.

—Kyllä minä haihdutan.

—Elkää ottako, emäntä, köyhältä hänen viimeistä iloansa.

—Mikä ilo se on ikävä?

—Kyllä se vain on.

—Minä kyllä kitken sen juurineen.

—Vaan jos ette saakaan—jos vain repee—ja on jo revennytkin.

—Revetköön!

—Mutta entä Marja sieltä vielä tulee?

—Ei tule

—Taisi olla teistä mieluista, että meni!

—Oli.

—Että saatatte olla niin sydämikkö.

—Minä saatan.

Kun Juha tuli syömään ja oli ateriansa lopettanut, sanoi äiti:

—Taidat odottaa vielä tulevaksi?

—Mitä äiti siitä nyt enää puhuu, sanoi Juha raukeasti.

—Kyllä minä tiedän, että odotat ja toivot, vaan jos tulee, niin tulee sentähden, että ovat pois ajaneet, ei sinun tähtesi.

—Antaa nyt olla sen asian.

—Aina sinua liian vanhaksi haukkui.

—Kenelle?

—Kuka vain kuulla tahtoi. »Kuolisi kenkkajalka, niin saisin nuoremman.»

Yhtäkkiä Juha äitinsä ihmeeksi puhkesi nauramaan.

—Nythän se saikin sen! Sai nuoren ja rivakan—ja sehän on hyvä, että sai! Mitä hänen tarvitsikaan minun kanssani kitua—tämmöisen. Katsokaahan, kuinka hassusti kävelykin käy—jalka heittää kuin särkyneen tuulimyllyn siipi, katsokaahan!

Juha oli noussut ja hypähteli lattialla, heittäen tahallaan jalkaansa vielä vinompaan.

—Ole tuossa kujeilematta, vanha mies!

—Noin se vain huiskaa, saattaisin minä silti vaikka tanssiakin, kun kuka soittaisi. Äiti rallattaisi!

Hän nauroi yhä räikeämmin, hypähteli ja naurahteli vielä pihallakin mennessään, rallatellen väliin, kirves olalla.

—Siinä sen nyt näit, sanoi emäntä. Eihän revennytkään. Se jo sen leikiksi panee.

—Ei se minusta leikiltä näyttänyt, sanoi Kaisa.

Mutta kun Juha tuli illalla kotiin, oli hän yhäkin, niinkuin olisi ollut yhtä hyvillään kuin lähtiessään. Hekotteli, naurahteli, hoilotteli saunassa kylpiessään.

—Mennä lauantaina oli minulla tässä vielä eukko löylyä lyömässä, nyt ei olekaan—ei olekaan—ei tulekaan—lallalaa—hilutullallaa! Lyö sinä, äiti, pojallesi löylyä. Samahan se on, kuka lyö. Häh?—Meni—meni—meni— minulta akka ryssän rekeen! Vaan entäpä menikin? Otetaan uusi sijaan? Mitä? kysyi hän lakaten hutkimasta. Saa kai sen ottaa uudenkin?

—Minkä tähden sitä ei saisi? myönnytteli äiti mielissään.

—Vaikkako olisi entinen vielä elossa?

—Ei se ole elossa, joka on rajan takana.

—Sitä minäkin! Ja kun vielä itse mielellään meni.

—Kyllä minä sinulle uuden hankin.

—Hanki! Hanki mieleisesi, mutta elä hanki köyhää.

—Saa tämmöiseen taloon vaikka kuinka rikkaan.

—Uudelle pitää olla uusi talo! Odota siksi, kun minä olen saanut valmiiksi uudet tuvat ja uudet kamarit. Lyödään pykninki semmoinen, kivijalalle, ulos lämpiävä, ettei kaupungin tervaporvarilla ylpeämpää. »Katsohan Juhaa, minkä teki. Nai rikkaan, rakensi pykningin semmoisen, ettei kaupungin porvarilla parempaa. Otti uuden naisen, kun vanha karkasi. Kas äijää, koreanpa ottikin!»—Etsi sinä vain äiti, minulle oikein nuori ja kaunis—ja joka osaa lapsiakin tehdä. Kyllä minä vielä puolestani! Sille pidetäänkin toiset komennot. Hyvänä pidetään, pöytään syötetään, piioilla passuutetaan, niinkuin papin rouvaa, vierailla teetetään, saa itse istua kamarissa ja sukkaa kutoa.

—Kelpaa tämä talo tältäänkin.

—Ei kelpaa, ei kelpaa, sillä kun minä sanon, että laitetaan uudet huoneet, niin ne laitetaan!

—Millä voimilla ja varoilla sinä ne laittaisit?

—Minäkö? Milläkö voimilla? Minäkö?

Juha oli laskeutunut lauteilta ja lähtenyt nousemaan pihaan, yhä samoja hokien. Istui rappusilla, kun äiti tuli jälestä.

—Milläkö varoilla? Mikäs se on tuo lehtoinen vaara tuossa? Oletko käynyt katsomassa, minkälainen siellä on minulla jo kaskimaa? Otan miehiä ja panen mäen lakeansa myöten maan tasalle. Polttaessa näkyy loimo kahteen valtakuntaan. Talkoolla leikataan ja talkoolla ajetaan säkit Ouluun kymmenessä kuormassa. Hyvät veljet, omat veljet ja kylänmiehet auttaa. Laitetaan sana Marjalle Karjalaan. »Se suuri savu nousi Juha vainaan—mies vainajasi, ei kuin sen entisen Juhasi kaskesta, Rajavaaran rikkaan. Se on ottanut uuden eukon vanhoilla päivillään, sillä on uusi pykninki kuin parhaalla tervaporvarilla. Ei ole enää milläänkään. Hyvillään vain on, että sai uuden, joka osaa lapsiakin tehdä. Siellä on vain, kävelee, hissuttelee—on nuortunut, äijä, ei enää onnukaan. Omat pojat pian kaskia kaataa.» Sinä et usko, äiti. Sinä et usko, että minä paiskaan pytingin pystyyn niinkuin paras kaupungin porvari!

—Uskonhan minä.

—Et usko, että minä saan uuden akan?

—Saathan sen.

—Hanki pian, minulla on kiire. Muuten saattaa tulla entinen takaisin. Ähäh, nyt pidät kiirettä. Ota rovasti puhemieheksi. Se on hyvä mies, se auttaa.—Äiti hoi? mitä sinä siellä porstuassa?

—Niin mitä, ärähti eukko.

—Jos sattuisi Karjalan miehiä kulkemaan, käske viemään terveisiä, jos sattuisivat sen siellä tapaamaan.

—En minä hänelle mitään terveisiä.

—Sano, sinä—sano, että mieleen vain oli Juhasta, että meni Ei ole milläänkään. Ei se kuollutkaan, ei kuin nuortuu ja vertyy uuden nuoren vieressä. Heti rupesi kaatamaan sitä suurta kaskea, jota jo ennen alkoi, ja perustamaan uutta pykninkiä, josta aina puhui. Repi vanhat savupirtit ja rakensi uuden pykningin, kuin paras kaupungin porvari—ka, tulehan, äiti, niin puhutaan—sano, että on uusi emäntä, vaan saa sitä tulla entinenkin katsomaan, jos matkat sopeutuu. Ei pidä Juha vihaa.

—Ei ole oikein asiat—vai onko? sanoi Kaisa emännälle.

—Ole vait—mitä se sinuun kuuluu!

Mutta yöllä hiipi Juhan äiti aitan ovelle, ja hänkin sai kuulla hänen valittavan: »Voi, minkä teit, Marja! Minkä tähden sen teit?» Sai kuulla sinä yönä ja monena muuna, ei sitä yötä, ettei voihkinut, vaikka päivällä hoilotti ja hekotteli.